En olekaan vielä kertonut "meidän lauman" jatkeesta, joka vaikuttaa kauko-jäsenenä Espoossa. Sivuilta se on saatettu bongata, mutta onhan se jokunen sana sanottava ipanasta blogissakin.
Kyseessä on Deia, tällä hetkellä 5 kuukauden ikäinen nahkapentu, oikealta nimetään Hollandia Bila Kaífa. Se on ensimmäinen tsekkiläisen Bila Kaifa-kennelin (kasvattaja Dita Ungerová) Suomeen tuotu kasvatti ja olemme olleet kaikki positiivisilla mielin niin Tsekin kuin Suomenkin päässä järjestelyistä. Deia on hyvän ystäväni Linda Toivosen omistuksessa ja olemme sopineet Deian jalostusoikeuksien kuuluvan minulle mikäli (ja toivottavasti!) siitä kasvaa jalostuskelpoinen narttu tulevaisuudessa. Suvullisesti se ei valitettavasti tuo mitään erityisen uutta suomalaisten nahkojen linjoihin, mutta sekin on vain yksi - vaikkakin tärkeä - osa jalostuskoiran kokonaisuutta.
Itse näin ensimmäisen kerran Deian sisaruksineen noin 6vkon ikäisenä käydessäni Tsekissä hakemassa Piuken takaisin Suomeen, sattuman seurauksena kun emme päässeetkään saman päivän iltana enää Suomen lennolle ja jouduin jäämään Tsekkiin pariksi ylimääräiseksi päiväksi. Yövyin Ditan kodissa, mutta koska pentue oli syntynyt poikkeuksellisesti sijoituskoiran omistajan luona, kävimme katsomassa pentuja välipäivänäni. Kasvattaja oli mielissään saadessaan minun mielipiteeni pennuista niiden senhetkisessä kehitysvaiheessa ja minä olin onneni kukkuloilla päästessäni "pentuparatiisiin" :)
Muistan katselleeni Deiaa jo tuolloin "pikku-Veilana", sillä oli hieman samanoloinen pää kuin mitä Veilalla oli aikoinaan alle luovutusikäisenä, kovin siropiirteinen eikä erityisen lupaavan näköinen niin minun kuin kasvattajankaan silmissä - muistan hyvin molempien päätyneen tähän. Lisäksi sen korvat olivat äärettömän pienet ja ennustelimme molemmat niiden nousevan pystyyn vanhemmalla iällä, kaiken huipuksi viiru lisäsi yhtäläisyyttä jo ennestään. Deia jäi tuolloin vähemmälle huomiolle vaikka tiedostin sen mielessäni yhä "mini-Veilaksi", sillä minua pyydettiin etsimään pentueen paras ja mielestäni parhaasta tuli yhtäkkiä myös koko pentueen suosikkini; trikkinarttu Hawaii Bila Kaífa. Samana iltana lähtömme jälkeen sijoituskoiran eli pentueen emän omistaja ilmoitti haluavansa pitää juuri Hawaiin (nykyään kutsumanimeltään Wi-Fi).
Tsekissä noin 6vko ikäisenä. Pieni, ruma ankanpoikanen. :)
Olin ehkä salaa surullinen, että perhe päätti pitää juuri Hawaiin, vaikka olin nimenomaan kyseistä narttua heille itse suositellut parhaana pentueesta (jäi sijoitukseen). Järkeilin itselleni että enhän minä muutenkaan olisi voinut pentua ottaa, niin murhe jäi lyhyeksi ja jatkoin arkea päästyäni takaisin Suomeen. Sitä paitsi, trikki minulle, joka olen niin vannoutunut soopeleille? Hah!
Meni pari viikkoa ja olin kennelillä hoitamassa kettiksiä eräänä viikonloppuna, kun Dita päivitti facebookkiin myynnissä olevien pentujen kuvat ja tiedot myöhään illalla. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä uudelleen Deiaa kohtaan, siitä suorastaan huokui entistä enemmän mini-Veilamaisuus. Viestitin parille kaverilleni jo illalla: "katsokaa, mikä pikku-Veila!", nukkumaankin menin vain haaveillen..
...herätäkseni sitten aamulla Lindan viesteihin, jotka alkoivat näin: "SUVI, HOLLANDIA SUOMEEN!"
Moniko teistä tietää sen tunteen, kun katsoo jotain pentua/aikuista taikka vain kuvaa siitä ja aivoissa napsahtaa välittömästi vahva tunne, että
"tämä se on, tämä on minun koirani"? Se tunne on ainakin minulle itselleni erittäin harvinainen, kun kyseessä ei ole enää edes pelkkä 'kunpa voisin' -ihastus johonkin tiettyyn pentuun. Se on yhteenkuuluvuuden tunne, sielunside, eräänlainen pakkomielle.
Jokin hyvin vastaava, jollei juurikin lyhyesti kuvailemani kaltainen, tunne oli vallannut Lindankin juuri tätä pentua katsoessa ja myös hän pystyi näkemään siinä jotain samaa kuin Veilassa (mikä nyt ei tietenkään ole se varsinaisen ihastuksen perimmäinen pointti, mutta hauska.. yhteensattuma?). Kovin montaa sanaa tai päivää ei vaadittu, kun sotasuunnitelma pennun tuomisesta Suomeen oli selvä ja vain pari viikkoa myöhemmin Deia matkasi maailmannäyttelystä erään suomalaisen dalmatiankoirien omistajan kyydissä koleaan Suomeen.
Ensimmäisiä päiviä Suomessa, ikää noin 9 vko
Deian tulon jälkeen olen päässyt näkemään sitä joka kuukausi ja seurannut sen kasvua niin livenä kuin kuvienkin kautta, enkä voi olla kuin positiivisesti yllättynyt miten paljon parempaan päin se on kehittynyt ja miten tasaisesti se on kasvanut. Joskus niin äärettömän pienet korvat muuntautuivat hetkessä peitoiksi pienen nahkalassien pään päälle ja niissä on täysin luonnollinen taite, joka tuskin nostattaa korvia enää koskaan pystyyn - taas yksi todiste siitä, ettei pikkupentujen korvista voi täysin ennustaa tulevaa taitetta. Minä en olisi
ikinä uskonut nähtyäni Deian korvat livenä alle luovutusiän.
Keskenkasvuista koiraa on paha lähteä arvostelemaan äärettömän kriittisesti, kun se ei ole kunnolla rakentanut kroppaansa loppuun vaan on täysi kakara vielä, mutta se on sanottava että takajalkoja on tällä tytöllä vaikka muille jakaa! Kokoa on nyt 5kk iässä noin 50cm eli enää hyvin vähän se häviää Veilalle (51cm) toistaiseksi, joskin tassujen koon ja luuston perusteella ihan jumboa Deiasta tuskin tulee. Onneksi, sillä sen emä Kira etenkin on aika jättiläinen. Kauneusarpikin on ehtinyt tekeväisen pennun nokkaan tulla, mutta mitä pienistä ulkonäöllisistä seikoista (virheitähän löytyy jokaiselta kuitenkin), kun se perheenjäsenen kyseessä ollessa tärkein on tuntunut tässä vaiheessa olevan juuri toivotunlainen Lindan käsiin - luonne.
Pentu on ollut kaikista Lindan kertomuksista ja omistakin havainnoistani päätellen arjessa helppo. Se on periaatteessa jo täysin sisäsiisti mikäli säännöllisestä ulkoilusta muistaa pitää huolen, se on äärettömän ahne (jopa siihen pisteeseen että saattaa pyrkiä varastamaan ruokaa hanakasti), käytännössä täysin äänetön, todella avoin ja sosiaalinen sekä iloinen. Hissit, rappuset, julkisen liikenteen, uudenvuoden raketit, mätsäri-tilanteet, muut metelit ja jopa jyrsijöiden kohtaamisen se on ottanut vastaan oikein hyvin.
Ensisijaisesti Deia tuli Suomeen kotikoiraksi ja perheenjäseneksi eikä sille ole asetettu lainkaan harrastus-tavoitteita missään lajissa. Linda saattaa satunnaisesti treenata sen kanssa jotain, jos mieli tekee, mutta luotan Lindan kykyyn arvioida koiran kunnollista työskentelykapasiteettia ilman teho-treenaamistakin (haluan kuitenkin arvion jalostuskoirieni työskentelykykyä vaikkei koira harrastuskoira olisikaan).
Deia tulee käymään näyttelyissä ainakin Suomessa sekä luonnetestissä ja luustokuvissa (niin henkisen kuin fyysisen) iän salliessa.
Tätä kirjoittaessani pentu nukkuu lattialla kaikessa rauhassa siinä missä viisi muutakin soopelinahkaa, jotka ovat tällä hetkellä täällä saman katon alla. Ihan vieressä on kaksi rottaemojen poikas-dunaa, joista kuuluu epäsäännöllisen säännöllisesti rapinaa ja piipitystä. Deian ensimmäinen yö jyrsijätaloudessa ja huomenna edessä ihan ensimmäinen pentunäyttely täällä kotoisassa Lahdessa.
Että tervetuloa vaan Jucaides-korvakoirien tiimiin, pikku-Deia. :)
