15. joulukuuta 2011

Photo Per Hour -day #6

Tulipahan taas pitkästä aikaa osallistuttua karvaturrit.net foorumin kuva tunnissa -päivään, jonka ideana on ottaa kuva jokaiselta tunnilta päivän sisään minkä viettää hereillä. No minäpä tempaisin ja olin koko päivän hereillä, niin saldona tällä kertaa ruhtinaalliset 24 kuvaa..


00:28 Edeltävänä päivänä tehtiin kuvatilaus Kuvamestareille ja saatiin sitten illaksi nippu kuvia kotiin. Sain viimein yhden kuvan Nadjasta raameihin, jotka ostin siihen tarkoitukseen jo useampi kuukausi sitten. En ole vaan saanut aikaiseksi tulostuttaa kuvia tähän mennessä, eikä ole ollut tarvettakaan.


01:48 Kuten joissain aiemmissakin kuva tunnissa -postauksissani niin myös näissäkin tulee ilmi seuraava peli, S4 League. Pelailen sitä toisinaan (lähinnä yöllä) kun tulee tylsää. Pelinimenä tällä erää ThePerfectGore. Onhan mulla aika söpö jäniskin tossa pesäpallomailan kanssa. :)


02:21 Tulostutin kuvien yhteydessä joulukorttejakin (en suinkaan ole liikkeellä vähän turhan myöhään näiden kanssa, kun myöhemmin tän päivän puolella niiden pitäisi olla jo postissakin). Niitä tuli kirjoiteltua ja arvottua keille kaikille oikein lähetän, tähän mennessä kun en oo lähettänyt yhtäkään joulukorttia etanapostitse. Kerta se lienee ensimmäinenkin, toivottavasti menevät perille!


03:31 Korttien kirjoittelun välissä vähän fabottelua kun Sini sattui paikalle.


04:16 Taas hieman lisää S4 Leaguen pelausta. Ette muuten arvaakaan kuinka haastavaa on yrittää oikeasti kuvata kameralla ja pelata samaan aikaan. Kyseisessä pelimuodossa kun oli menossa jalkapallo-tyylinen Touchdown, sain sentään raahattua pallon maaliin asti (juuri kuvassa). Se ei aina ole ihan helppoa kun vastassa on muita pelaajia aseet kädessä.. :D


05:48 Vielä vähän lisää S4L. Toi jätkä jaksoi kiusata mua yöllä, vaikka lopulta tajusi ettei se oo ihan kannattavaa. Kyseessä brittiläinen teinijätkä jonka oikea pelinimi on JonDood. (Ja kuten mulle tosta vierestä just tokastiin niin tää on todella hyödyllistä informaatiota jaettavaksi blogissa. Mut niinhän on käytännössä kaikki muukin mitä kirjotan, eiks je?)


06:37 Pari joulukorttia lähti myös ulkomaille, joten kirjeet messiin.


07:28 Eräälle ulkomaalaiselle lähetän yleensä piirroksenkin mukaan. Tällä kertaa ei ollut mitään valmista piirrosta ja satuin löytämään kirjepapereiden välistä tuon joskus kuukausia sitten aloittamani luonnoksen ärähtävästä tiikeristä, niin piirsin sen sitten loppuun. Eihän se mikään kovin viimeistelty ole, mutta toivottavasti kelpaa. (Ja toivottavasti hlö itse ei vilkaise tätä blogia oma-alotteisesti ennen kuin kirje saapuu perille, tuossa kuoressa kun näkyy etunimi..)


08:32 Pino joulukortteja valmiina matkaan! Merkit vaan vielä uupuvat. Eipä niitä kyllä paljoa tullut, mutta jos tänä jouluna harjoittelen pienemmällä määrällä kortteja ja laitan ensi vuonna sitten useammallekin.


09:27 Äiti kävi hakemassa multa lähtövalmiit kirjekuoret, koska on muutenkin menossa asiomaan keskustaan ja postiin, joten mun ei tarvitse lähteä itse viemään kuoria minnekään. Sen sijaan sain äidin kautta illaksi hoitoon Matti-koiran, noin 6-vuotias tukevahko cavalieruros.


10:58 Käytin omat tytöt ulkona ja tapasin siellä samalla erään toisen nahkanomistajan, joka antoi mulle pullon alkoholijuomaa kuljetettavaksi eteenpäin sille kuuluvalle henkilölle. Ulkona satoi jotain lumen tapaista, vaikka täällä Lahdessa ei paljoa lunta olekaan, niin tyttöjen naamat on ihan märkiä. :D


11:40 Anni tuli vierailemaan kanssa, ja alkoi heti pusuttelemaan Minus-kissaa!


12:47 Koska ollaan tosi reippaita tyttöjä niin alettiin operoimaan hieman Matin turkkia, se käytännössä annettiin mulle muutenkin tehtäväksi tehdä tän hoitokerran aikana. Koska meillä ei mitään kummempia koiran turkinhoitoon liittyviä välineitä ole (nahkat kun ei kovin paljoa turkinhoitoa tarvitse), suoritettiin homma ihan perinteisillä saksilla karstaa apuna käyttäen. Tarkoitus oli vain saada koiralle aavistuksen kevyempi olo ja päästä eroon kuolleen karvan määrästä.


13:48 Imuroin koko kämpässä aikani kuluksi, vaikka samalta täällä tulee näyttämään heti huomenna.


14:17 Imuroinnin jälkeen käytettiin Annin kanssa Matti vielä suihkussa ja pestiin se ihan halppis-koirashampoolla. Päätin edistää sen kuivamista oman hiustenkuivaajan kanssa, kun siinä on nappikin viileämpään puhallukseen jottei ihan kuumalla tarvinnut koiraa puhaltaa. En usko että sitä on aiemmin paljoa hiustenkuivaajilla puhalleltu mutta eipä se paljoa vastaankaan laittanut, mikä yllätti sinänsä.


15:48 Sitten alkoikin päivän jännitysosuus! Veila pakkautui autoon yhdessä veljensä Paavon ja ystävänsä Milkan kanssa, nokka kohti Lahden eläinlääkäriasemaa. Vuorossa kauan odotetut luustokuvaukset muutaman muun nahkacollien kera. Kuvassa ollaan jo ell aseman parkkipaikalla.


16:15 Tarvittavat laput täytetty ja sit vaan odoteltiin. Milkan vuoro oli toisena ja Veilan kolmantena kun satuttiin paikalle kohtuu ajoissa. Anni otti kuvan joten allekirjoittanutkin on siellä koirien hihnan päässä.


17:32 Muutama väsynyt nukkulassie! Ylhäällä Maire ja Laila (joka on Veilan täyssisko), keskellä Veila sekä alhaalla Milka ja Roosi. Kuvassa myös Lillin takapää. Luustokuvat olivat erinomaiset kaikilla, Veilakin sai puhtaat paperit eli sen kuvat lähtevät kennelliittoon seuraavanlaisina: lonkat A/A ja kyynärät 0/0


18:11 Päästiin takaisin kotiin asti. Asettelin yhä rauhoitusaineissa olevan Veilan nukkumaan sohvalle. Herätyspiikkiä ei otettu joten tässä saadaankin odotella kunnon heräämistä varmaan aamuun asti.


19:34 Käytin Matin ja Titjan ulkona päästyäni kotiin. Tajusin tässä miettiessäni tämän tunnin kuvaa ja vilkaistuani vieressäni nukkuvaa Mattia, että aiempi pesu osoittautui ainakin jalkojen osalta varsin turhaksi.


20:42 Veilaa väsyttää. Makoilin sen vieressä jonkun aikaa ja lueskelin läpi lehtiä, joita en ole tähän mennessä vielä ehtinyt; Mopen Posti (LKK:n jäsenlehti), Colliesanomat ja tänään saapunut Koiramme.


21:55 Aika lähteä viemään Mattia takaisin äidin luokse. Veila-raukka oli sitä mieltä, että halusi ehdottomasti mukaan, vaikkeivät jalat oikein vielä kantaneetkaan. Se raahautui itse sohvalta eteiseen ja lysähti sinne kun paikalla pysyessä jalat meinasivat pettää. Otin sen kuitenkni mukaan ja se jaksoi hieman hoiperrellen kävellä sen parisataa metriä äitini asunnolle, kampesi siellä itsensä sohvalle ja kävi kieli ulkona makaamaan kaikkensa antaneen näköisenä. Olihan se pakko rohkaista raukka vielä suuntaamaan takaisin kotiinkin ja jaksoi senkin kävellä yllätyksekseni omin jaloin, vaikka valmistauduin kantamaan sen.


22:53 Sini vihjaisi mulle, että petsiessä on uusia kuvia heillä nyt olevista rottalapsosista (Sinin omistaman lempirottani jälkeläisiä), joten täytyihän nekin kuvat käydä heti kurkkaamassa. Näin nämä livenä kolmen päivän ikäisinä joten siihen mennessä muutosta on kyllä tapahtunut. Ikää uusissa kuvissa 12 päivää.


23:58 Vähän mesetystä ja foorumiroolipelin (nimeltä Caralia) joulukalenterin päivittelyä, kun huomisen luukku piti lisätä noin puolenyön aikoihin. Halukkaat voivat vilkaista kyseistä joulukalenteria vaikka tästä, se tosin saattaa olla hieman mielenkiintoa herättämätön Caralian ulkopuolisille surffaajille. Taustalla taas jälleen S4 League.. Mutta tässäpä tämä tältä erää, kyllä mä aika pian menin tämän jälkeen nukkumaan. ;)

11. joulukuuta 2011

i want to bring you home again

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa kaksi aivan erilaista blogitekstiä. Yksi pitkä postaus, joka käsittelisi mennyttä syksyä koiranäyttelyllisesti ja missä kaikkialla olen ollut handlaamassa koiria sekä mitä pientä omien koirien kanssa on tehty. Toinen, joka käsittelisi Hilvaa. Molemmat postaukset tulen vielä kirjoittamaan, mutta ainakin toistaiseksi annan niiden olla vielä pari päivää jollen vallan yhtäkkiä innostu. Tässä postauksessa tulen todennäköisesti kuitenkin mainitsemaan Hilvan, joten anteeksi niille lukijoille, jotka eivät kyseisestä tapauksesta vielä tiedä. Kyllä minä kerron, vähän myöhemmin...

Muutenkin mulla on pari viimeistä viikkoa ollut tosi haikea fiilis. En tiedä miksi, mutta asioiden tekeminen ja "liika" sosialisointi ihmisten kanssa on alkanut taas ahdistaa. Tuntuu, että aina kun saa yhden asian tehtyä, multa pyydetäänkin jo jotain uutta. Ehkä mun täytyy taas vaan rauhottua hetkeksi, ottaa omaa rauhaa kuten pari vuotta sitten tein saadakseni ajatukset taas kuntoon.



Kävellessäni tänään koirien kanssa bussipysäkiltä kotiin saateltuani "siskopuoleni" viikonloppuvierailun jälkeen bussiin, kävin mielessäni lyhyen matkan aikana paljon asioita. Ennen tätä en ole ehkä jollain tapaa pystynyt tai ehtinyt pysähtyä oikeasti ajattelemaan tilannetta, mutta viime päivien puheenaiheet eräiden tuttavien kanssa ja muut sattuneet tapahtumat saivat minutkin havahtumaan reaaliaikaan ja siihen mitä minulla on oikeasti tällä hetkellä käsissäni ja mitä minulla on parin viime vuoden aikana ollut. Tosiaan, nyt minulla on käsissäni vain kaksi hihnaa. Kodissani vain kaksi koiraa, jotka jakavat päivät kanssani. Tietysti on ihmisiä, jotka kärsivät koirakuumetta ilman ainoatakaan koiraa ja pitävät minua onnekkaana koska minulla on jo kaksi - olenhan minä onnekas, nämä kaksi soopelityttöä ovat yksinäänkin enemmän kuin olisin osannut toivoa. En missään määrin valita siitä, että minulla on vain kaksi koiraa. Olenhan tottunut elämään kolmen jollen jopa neljänkin koiran kanssa, viimeiset pari vuotta enemmän ja vähemmän haastavampienkin tapausten kanssa. Olen onnellinen, että minulla on koira, kaksikin.
Mutta vielä tähän mennessä en ole antanut itselleni kunnolla aikaa ja tilaisuutta ikävöidä. Ikävöidä niitä rakkaita, joista olen joutunut syystä tai toisesta päästämään irti. Vaikka kaikenkaikkiaan tämä vuosi on antanut minulle paljon, opettanut uutta ja saanut minut hymyilemään, ennen kaikkea olen tänä vuonna opetellut luopumaan. Opetellut tunnustamaan, kun omat voimani ovat lopussa.

Vasta jälkeenpäin ajateltuna oikeasti ymmärrän, miten paljosta rakkautta olen tänä vuonna päästänyt irti. Itse uskon, ettei oikea rakkaus kuole koskaan, se sitoo rakkauden kohteet yhteen sydämesi kanssa jottet heitä koskaan unohtaisi vaikka tienne eroaisivat. Samalla tavalla kuin rakastaa ihmistä, voi rakastaa myös eläintä; monelle oma lemmikkieläin on sielunkumppani. Myös minulle. Vierelläni seisovan karvaturrin tärkeyttä on lähes mahdottomuus havainollistaa sanoin, tuon tunteen ymmärtävät todennäköisesti vain muut koirille tai muille lemmikeilleen omistautuneet kulkijat. Toiset voivat pitää minua pähkähullunakin, sehän on vain koira. Niin, yksinkertaisesti vain koira.
En tässä blogitekstissä aio mennä tänä vuonna läpikäymiini ihmissuhteisiin, vaikka paljon olisi sanottavaa niin rakkauden kuin ystävyydenkin suhteen; olen silläkin saralla joutunut luopumaan tänä vuonna, aivan liikaa.



Menetin kesällä hamsterini. Tai oikeastaan minun ja Annin yhteisen hamsterin, jonka yhtenä päivänä otimme päähänpistona mukaamme lemmikkiliikkeestä. En koskaan löytänyt yhteistä säveltä kyseisen nelijalkaisen kanssa, mutta kyllä sitä silti pysähtyy ajattelemaan. Sen terraario on vieläkin tyhjillään, vaikka olenkin näin puolen vuoden jälkeen suunnitellut siihen uusia asukkaita. Toista hamsteria tuskin koskaan otan, en ole niille niin täysinäisesti lämmennyt kuten ystäväni Anni.

Vasta viikko sitten ojensin Hilvan hihnanpään pois omista käsistäni. Todella harvoista koirista saa oikeasti tunteen, että käsissä on nyt täysin sinulle luotu koira. Tämä koira sai minussa aikaan kyseisen tunteen heti ensimmäisenä päivänä, ja vaikka sen käytös muuttui meillä ollessaan, tunne ei koskaan hävinnyt. Olen saattanut kirota Hilvaa välillä kaikkien kirosanojen kera joita maan ja taivaan väliltä löytyy, se ei koskaan ollut maailman helpoin koira eikä tule sellainen olemaan. Se ei myöskään koskaan papereissa ollut oma koirani, mutta sillä on silti aina paikka sydämessäni. Kaikki ne viisi kuukautta, jotka vietimme yhdessä, se oli minulle kuin oma koira, osa laumaani johon se ei kuitenkaan voinut jäädä. Lupasin sille, että näemme vielä. Minun pieni Hilvani, käyttäydythän myös uusissa käsissä?

Ennen Hilvaa (tai vähän samaankin aikaan) minulla oli Ville. Se oli aina vain sijaisasukas laumassamme, joten en usko kenenkään ymmärtävän kyseisen koiran tärkeyttä elämässäni. Olimme vastaanottamassa Villeä ja tämän siskoa Nadjaa lentokentällä ja tuolloin Ville tuli meille ensimmäisen kerran hoitoon kolmeksi viikoksi. Vuosi sen jälkeen kun olin saatellut Villen kyyneleitä pidätellen matkaan uudelle omistajalleen sain sen samasta paikasta takaisin eikä itku silloinkaan ollut kaukana. En itkenyt vain jälleennäkemisen ilosta, vaan siitä miten minun rakastani oltiin kohdeltu. Pilke sen silmäkulmasta oli hävinnyt ja se pelkäsi. Tuolloin Ville tuli meille toiseen kertaan, kuukaudeksi, kunnes se muutti naapuriin. Naapurissa ollessaan pystyin vierestä seuraamaan sen kehittymistä, kuntoutumista ja uudelleenreipastumista aivan loistavaksi koirapersoonaksi. Naapurista Ville palautui valitettavasti taas takaisin minulle, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Se vietti laumassani tasan puoli vuotta kuin omana koiranani, otin sen mukaan sukulaisteni luokse ja pidin siitä huolta. Olisin voinut pitää sen myös itselläni, mutta periaatteesta en halua omistukseeni uroskoiraa ainakaan vielä, vaikka kyseessä onkin oman edesmenneen koirani veli.
Näinpä Ville kesän lopussa muutti luotani uuteen kotiin, noin kymmenen kilometrin säteelle oman veljeni uudesta asunnosta. Eihän Ville koskaan ollut oma koirani, mutta kaipaan sitä silti hurjasti. Nyt tosin tiedän varmasti, että sillä on hyvä olla ja se on sellaisessa kodissa, jonka kyseinen koira oikeasti ansaitsee eikä sen tarvitse sieltä koskaan muuttaa pois. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tekisi välillä mieli jopa itkeä silkasta ilosta ajatellessani, ettei parempaa tuuria olisi voinut uuden kodin etsimisessä olla. Olen myös kutsuttu katsomaan koiraa koska vaan satun veljelläni käymään tai muutoin Hauhon/Hämeenlinnan suuntaan eksymään, kerran siellä jo kävinkin. Kiitos kaikesta, Terhi!



Tänä vuonna muutamat suuret koirapersoonat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Tuntemistani muiden omistamista koirista ehkä suurimman jäljen mieleeni jätti oman ensimmäisen koirani emä Tiiti (Dandinas Dreams'N Wishes). Kovin montaa kertaa en Tiitiä päässyt tapaamaan, mutta senkin kerran kun Tiitiä handlasin (lienikö nyt Dandinasin kasvattajaryhmässä) se muistutti silmissäni oman Titjani vanhempaa versiota. Myös kasvattaja itse on Titjasta sanonut, että se on niin emänsä kopio. Näin niissä silmissä niin mahdottoman paljon samaa.

Aprillipäivä. Nadja on poissa. Muutama sanoi minulle vastaukseksi tähän uutiseen, "hyvä vitsi", vaan olisipa se sellainen ollutkin. En usko että aprillipäivä tulee enää koskaan olemaan mulle mitenkään erityisen vitsikäs päivä, vaikkei se sellainen ole tottapuhuen tähänkään mennessä ole ollut minun huumorintajullani. Nyt vuosi vuodelta voin vain laskea, kauanko aikaa on kulunut siitä kun saattelin rakkaan ystäväni pilven päälle. Nadja oli ensimmäinen koira, jonka poismenon seurasin loppuun saakka. Nyt siitä on kulunut kahdeksan kuukautta eikä oloni ole oikeasti helpottunut yhtään; tätäkin tekstiä kirjoitan kyynelsilmin ajatellessani etten enää ikinä tule kuulemaan sitä haukkua uudelleen, koskemaan sen silkinpehmeää karvapeitettä. Näkemään niitä silmiä.
Siinä missä Titja on opettanut minulle elämästä paljon, niin opetti myös Nadja. Pystyin kovin usein samaistumaan koiraan kaikkine niine pelkoineen, silti yritin olla sille itse turvana loppuun asti. Toivon yhä, että tein oikean päätöksen ystäväni puolesta, vaikka samalla toivon että voisin vielä kerran nostaa sen syliini ja kantaa sen jollain tapaa ikuiseen turvaan kanssani, jotta voisimme yhä olla yhdessä. Nadjan elämä päättyi aivan liian aikaisin.

Anna anteeksi, rakas. Minulla on sinua ikävä.

5. heinäkuuta 2011

challenge is a dragon with a gift in its mouth

This blog post only contains a photo challenge, since I got challenged to do this by Anni. First I thought I wouldn't even do it, but decided to give it a try at least. I'll write more about our life anytime soon.

1. This is how we looked like a few years back.
Me and Titja in 2007 © myself - me and Veila in 2010 © Anni Turkia

2. From time to time my dogs are very representive.

Titja being ah-so-smart in this photo. © Linda Toivonen


Another photo on this one, of Veila this time - she knows the top fashion! © Anni Turkia

3. Of this picture you should be able to conclude which sports we (used to) practise.

Titja the Smooth Collie cannon.

4. I always get a good mood of this photo.

Titja with her brother, Tarmo (Dandinas Put On The Line) at the junior age.

5. When I see this picture my head fills up with questions.


6. I would like to live this moment again.

Cuddling with my old dog Nadja, when she wasn't a total idiot yet. © Anni Turkia

7. Among others, these persons are the best!

Anni (holding Veila when she was a puppy), my the very best friend ♥
And my cat Minus who is actually one of the most annoying living creature ever.. yet so lovely.



Milka - Ville - Noomi - Nadja - Titja - Veila, the best Smooth team ever ♥..

8. I wasn't laughing..

The very last moment for Nadja at home. After this one, she didn't return.

9. In my opinion, this is a beautiful picture.


10. Lastly, the best picture ever.

14. huhtikuuta 2011

down to three smooths again

  We finally got the raport from the dog trainer about Ville's little unofficial mental test from last Saturday, so I'll copypaste it and write something about it only in Finnish for starters. A bit more English and link to today's photo gallery below the Finnish part of this entry.

  Suomen kielellä näin vaihteen vuoksi. Käytiin siis viime lauantaina eräässä pääkaupunkilaisessa koirakoulussa vähän juttelemassa Villen menneisyydestä ja sen nykytilanteesta, jossa tekivät sille pienen epävirallisen luonnetestin ja josta lupasivat raportin myöhemmin, joka olisi nyt sitten tässä alla kopioituna mailista kaikille luettavaksi. Olin ohjaamassa Villeä koko käynnin ajan, joten lukeudun kirjoitetussa tiivistelmässä/raportissa Villen omistajaksi (onhan se tavallaan kuin oma, ollut meillä jo niin pitkään). Pidemmittä puheitta, tässä koirakoulussa olleen testintekijän kirjoittama tiivistelmä lauantain tapahtumista:

"Ville kävi omistajansa kanssa la 09.04.2011 neuvolatunnilla, jossa koiran kanssa tehtiin ensiksi pieni lenkki, jonka aikana nähtiin kuinka koira käyttäytyy omistajansa kanssa ja kuinka se suhtautui vastaan tuleviin koiriin, ihmisiin jne. Ville käyttäytyi aivan kuten normaali koira. Ohitustilanteissa ei ilmennyt epävarmuutta ym. Kun kättelin omistajaa, niin Ville oli hieman epävarma, mutta hetken päästä tuli minua kuitenkin haistelemaan. Lenkin jälkeen teimme pienimuotoisen luonnetestin, jossa kävi ilmi, että Ville on kovahko koira ja sillä on hyvä hermorakenne ja se näin ollen palautui testin kaikista osioita hyvin.

Testin ensimmäisessä osiossa testinä oli "pikkunukke" (pieni uhka), johon Ville reagoi hieman epävarmasti eli hieman pakitti ja nosteli selkäkarvojaan, mutta katsoi kuitenkin omistajaa ja tuli om. pyynnöstä haistelemaan samaa kohtaa, jonka om. koiralle osoitti eli luotti omistajaansa.
Testin toisessa osiossa oli "isonukke", joka kuvasti aikuista uhkaa ja siinä Ville oli selkeästi epävarmempi ja veti hännän koipien väliin, mutta palautui ja tuli haistelemaan samaa kohtaa, jonka om. osoitti koiralle.
Viimeiseksi tein "kolinapurkkitestin" eli siinä nähdään kuinka koira reagoi kovaan ääneen ja kuinka siitä palautuu. Ville on ääniherkkä, mutta palautui testistä hyvin.

Yhteenvetona testistä tulee selkeästi ilmi, että koiraa on pahoinpidelty ja sille on siitä jäänyt trauma, jonka johdosta koira käyttäytyy epävarmasti.

Villelle annettiin mukaan tippakuuri, jonka avulla yritetään hoitaa traumaa ja tarvittaessa kuuria voidaan jatkaa. Ville on vaihtanut kotia jo niin usein, että en enää suosittele tämän jälkeen kodin vaihtoa. Tulevan omistajan tulee olla johdonmukainen ja suosittelen lukemaan Pertti Vilanderin koirankorjauskirjan, jossa puhutaan laumahierarkiasta ja kuinka ihmisen tulisi käyttäytyä koiran kanssa. Villeä ei tule rauhoitella tilanteissa, joissa se on epävarma eikä pakottaa tutustumaan ihmisiin jos se ei sitä omatahtoisesti halua.
Toivotan Villelle ja uudelle omistajalle hyvää jatkoa ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä, jotta Villellä olisi parempi loppuelämä."

Että sellaista. Itse en kyllä ihan täysin ole Vilanderin laumahierarkia-opin kannalla, jota ko. koirakoulu tukee, mutta kohtuu asiallista tekstiä. Vähän ehkä osviittaa mahdollisille kotiehdokkaille (joita tällä hetkellä on yhäkin se yksi lupaava).
Pieni nukke oli käytännössä virallisen luonnetestin kelkka, joskin vetomatka lyhyempi. Iso nukke oli kuin lt:n puolustus (omistajan kanssa), joskin tässä ei kirjaimellisen hyökkäävä vaan ainoastaan uhkaavasti lähestyvä. Kolinapurkki heitettiin maahan normaalin kävelyn yhteydessä koiran aavistamatta minkään asian tapahtumista. Ville reagoi jokaiseen väistäen, mutta haisteli jokaista uutuutta kohtuu nopeasti.

15.08.2011 kirjoitettu lisämaininta:
Testin tehneen ja raportin antaneen henkilön (+koirakoulun) nimi poistettu pyynnöstä.
Toivon, ettei raportin itsensä pitäminen blogissa tuota suurempaa haittaa, sekin on poistettavissa.
Pahoitteluni jos sanamuotoni tässä blogissa tuottivat/tuottavat mielipahaa, puhun vain omien mielipiteitteni kautta eikä kaikesta voi olla aina täysin samaa mieltä. En teilaa tätä koirakoulua heidän tavoistaan tai metodeistaan missään nimessä - on kunnioitettavaa, että on olemassa aktiivisia koirakoulukeskuksia auttamaan omistajia koiriensa kanssa.

  So.. other than that, we were at beach today with the whole pack since people won't be going there yet (still snow on the ground and too cold weather). Found a small corner without snow and stayed there for almost two hours, I had a camera with me so I took some photos. After that we got back inside and chilled for an hour till Riikka-Liisa called that they're coming back home. I took all the dogs with me again and headed to walk to their place. Tuike seemed really happy to meet her owners again after a week and a half staying with me. We walked together with their 3 Roughs and my 3 Smooths (girls+Ville) for a while before they went to get some rest after their trip. Myself I returned home with my pack.
Check today's photo gallery: Tuike, Ville, Veila and Titja

Finally edited these photos aswell, from the 1st day of this month. The very last walk that I had with Nadja. Kinda hurts to watch into those eyes again and again, browsing through the photos.. Forever friend.

Tuike, female Rough Collie who stayed with us for a week and half.

11. huhtikuuta 2011

too much cute

Everyone's been asking how am I and how is my life after what happened to Nadja.
Now to tell you, first of all I'm perfectly fine. Just like I wrote in my previous blog entry, I actually calmed down when I saw her to fall asleep for the very last time. Sure the last week was probably the most awful one that I've ever had in my entire life and I cried really a lot. And I cried when I got home.. but that was it. Her behavior took my energy more than I actually wanted to admit and there are so many habits I learned to do just to keep our daily life safe from her. When have I last heard a doorbell without a dog's wild bark? When's the last time I've kept my whole pack outside without leashes during the daytime? When's the last time I've seen dogs to share treats from the same bowl without fights? Bloody hell, I don't know.

One dog breeder from abroad contacted Riikka after reading my long blog entry about Nadja and told that she knew Nadja's grandmother who acted the same way as Nadja and even killed a smaller dog from the same family. The dog that this breeder took back from this family had her head full of marks from other dog's attacks.. what to say more about this. Blood lines? I'm surprised that Ville is so sweet compared to what his sister ever was.

Anyhow, we have found an extremely nice person who is interested in Ville, which is good. Now we're waiting for hers and her husband's decision about him. She's from Lahti so if they're gonna take Ville, he wouldn't go so far and we would have higher possibilities to see him quite often still.
On Saturday me and Riikka brought Ville to the dog trainer (Koirakoulu Kiti), to where we actually had time reserved for Nadja before, and talked his past life situations through. They made a little mental test for him and it appears to be that Ville afterall is somewhat a hard dog. The trainer was upset about my decision to not keep him seeing how good relationship I have with the dog. They promised to write us a short summary about the whole meeting so we're waiting for that, I'll probably post it on my blog when we get it (in Finnish only though).

Yesterday I had quite a busy day. Early in the morning I went to see MH-character test with Johanna (almost-neighbour with 2 Smooths). We watched together Pete's (Clingstone's Got To Be) turn and I must say how positively surprised I got seeing how he was. Really impressive, too bad the only thing he reacted to were the gun shots.. Once Pete was done, Johanna's sable dog Walle (Timonan White Whistler) started his own turn. Walle's a really soft dog so it didn't go so well - his test got unfortunately cancelled. Since the owner cancelled the test, they have a chance to try again sometime but Johanna's pretty sure that one time was enough already. Walle got a reserved place for a normal mental test too, so we'll see.
Photos: http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/MH+character+test/

After Walle's MH-test Johanna drove us back to Lahti and we went to her place. She got there just a week old Smooth Collie puppies along with their dam, Helmi (Timonan Tawny Taylor), and since the litter will be registered under Timonan kennel name as a Z-litter, I promised to take a few photos of the puppies for their actual breeder Tuula (lives in Pekola, close to Hämeenlinna). I can't express how damn cute the puppies actually were, but I guess I'll head weekly to take new photos of them so they'll bring back my puppy lust - I want one now! Good thing all the females should be reserved already so I can't even dream about them, males aren't my thing. One female puppy called Minni with a lot of white in her face and a brown spot in the middle of her white collar made my heart melt. I can't wait to see these cuties again!
Photos: http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/Timonan+Z-litter%2C+1+week/

We went outside with Johanna and her dogs Walle and Paavo (Timonan Yamas Yannick, Veila's brother) and met their neighbour who owns Walle's sister Enni (Timonan Whitney Whopper). So we headed to the forest and I had the chance to take photos of all those three.
Photos: http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/Enni%2C+Walle+and+Paavo/

Finally Johanna gave me a drive back home, but of course since I had started photographing, I couldn't stop. Riikka came over with all of her Collies: sable smooths Pate (Papaya Whip Van Shaka's Royal Kraal), Sampo (Dandinas Quite A Show), Viivi (Calibra's Dream Veawer) and a tricolor rough Kati (Faerie's Fortunate). We took posing photos of her dogs and I tried a bit of obedience aloen with Pate and Viivi. Pate felt really weird since I've only been doing show stuff with him and he's SO BIG compared to any other Collies that I've used to handle. Viivi stayed a week with me last summer just to train obedience so I was glad to see how she still remembered what I taught her last year.
Photos: http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/Tiggerwoods+Collie-pack/

That's pretty much all about it. :) I've had four Collies again in my apartment for a week by now. My own girls, Ville and my friend's Rough Collie bitch called Tuike (Silimen Tähti Olen Minä). She'll stay with us till next Thursday because her owners are visiting abroad - don't remember where, but last time I got a message from them they were having 28ºC sunny weather! Hopefully they'll bring the same into Finland, I'm sick of all the remaining snow.

Helmi with her seven sable puppies.

1. huhtikuuta 2011

fear no more

In loving memoriam Ineed You of Meadows "Nadja", 19.03.2009 - 01.04.2011
Photo is the last one taken at home, leaving for her final journey beyond this reality.

Everything happened quite fast. Waiting was probably the worst time in my life, I wanted it to be over already and in the other hand I never wanted it to happen. The last night I spent together just with her, my other dogs were elsewhere, and she seemed to sense that everything's not right. She was all the time there for me, listened to me and licked my tears away like saying I shouldn't be sad.

I've cried. A lot. Mostly the past few days and this morning before we went to the vet. My best friend Anni walked with us to the bus stop, there were no words needed anymore between us.

I travelled alone with her. At the vet I was alone. As I saw her fall asleep for the last time I told her how much I've always loved her and how sorry I was for this decision, but that it was for her own sake. I had imagined the situation countless times already and every time it had made me cry.
For real it didn't. As much as I knew I'm going to miss Nadja and as much as it actually hurted me, watching her being unconscious made me feel peaceful. I actually got the feeling that I was doing something right, and everything's going to be alright. She wouldn't have to stress and fear anymore.

The vet was kind and explained all the time what he was doing. At 3:54pm he told me that Nadja's heart had stopped beating. That brought the first tears in my eyes at the vet station. He let me stay with Nadja for around ten minutes more, I kept petting her and thinking about everything we've gone through.
We even had a small conversation with the vet's assistant before I left. I told her the reason for my decision and she was understanding. When she told she needs to take Nadja's body away I touched Nadja's heart-shaped black mark on her right side and let her go. Real tears came when I picked up her leash from the bench and walked outside. In the waiting room I stopped to change fast words with an old woman who had brought her 17-year-old dog for its final journey aswell.

But now I know, you're somewhere without hurt, without stress, without fear. Somewhere where you can be happy again. We'll never forget you and someday we'll meet again across the rainbow bridge.

If tears could build a stairway and thoughts a memory lane
I'd walk right up to heaven and bring you home again.

Linda Toivonen made this beautiful video of Nadja, thank you. ♥


Why did this happen though? See the blog post from yesterday:
  korvaamaton ystäväni
  my invaluable friend

31. maaliskuuta 2011

my invaluable friend

Same in Finnish: korvaamaton ystäväni


13th july will probably be the day that I'll remember forever. It was the day, when I first met my second dog Nadja at Helsinki-Vantaa airport. Nadja flew into Finland with her breeder Laurent Delheille from Belgium, of Meadows-kennel together with her brother Ville at the age of four months. Laurent promised us to send the registration papers afterwards because he didn't have them yet.
Well, we never got the registration papers, because the breeder stopped contacting us shortly after the puppies got into Finland. These sibling's registrated sister Immensely of Meadows is going through shows around France though.


Nadja came to live with me at my place, as co-owned with Riikka Lainio (kennel Tiggerwoords). Already at the airport the puppy was quite lively and once we got home she was exploring mine & my mom's apartment with pure curiousity. I couldn't see any marks of insecureness or doubtfulness, she was only energetic and curious about everything.

Just like I did with my older dog Titja, me and Nadja headed into unofficial dogs shows, match shows, already at quite young age. Only a month after she had arrived into Finland we visited our first match show. She was a bit shy for the judge in the ring, but overall really lively and well-behaving puppy. I didn't see anything wrong with her behaviour so you could say I was really proud of her.
The dog grew up little by little. I was able to keep her free outside, she never paid attention on unknown dogs or people around us. We visited at the dog beach often for socializing with other dogs and dog people. The puppy was quite greedy with food and happy, but at the same time really strong-headed and testing Titja's nevers. She also learned how to use her voice and literally fell in love with it by beginning to express herself through barking during the end of the year.

Later on I figured her to be a bit shy towards all the new people. Only at the age of 5 months she tried to nip some child when she couldn't escape from the situation, so I believed that to be purely my own fault and avoided it to happen afterwards again. The child that time probably didn't even notice what almost happened and Nadja's been fine around children even after that.


As the spring was coming, Nadja began to use her own voice more and more. Her barking started to be a serious problem since she alarmed every single sound from outside the apartment and all the other dogs passing by outside. She began to pull on the leash more and more, so I had to buy another special leash to calm her rushing down a bit. The puppy tried to be really bossy towards Titja and began aggressive over the food, which made Titja to stress about her own eating. I changed to feed them in the different rooms. The first real problems with the dog came out.

During April 2010 I moved into my own apartment with my dogs. Nadja came to her first heat shortly after, which changed her behaviour a lot. She started to pick up the smallest reasons to attack Titja. Once I tried to separate dogs from each other, Nadja turned around and jumped straight up trying to reach my neck, only ripping off my necklace that broke in her teeth. I swore to myself that she didn't really mean it and it was my own fault for going between two fighting dogs, so I didn't take that in a serious way.

She gathered herself all kind of fears and got easily scared about the smallest changes around her. Calming down always took its own time with her and she seemed not to be able to take any single change in our normal daily routine at home. I started to call her a routine-dog.

She became a living nightmare outside. She didn't only bark for the other dogs around us, but also for people. She's also been always quite insecure towards all men, but her unsureness grew more and more. The only man she ever learned to bear with was my own brother. Even then her behaviour always changed once my brother was around, she became apologetical, a bit fearful and stressful, even somewhat insinuating what she normally is not.
If she got free I could only hope that she returned back to get a treat from me. My trust on the dog's behaviour began to slowly disappear.


I probably made the most crazy decision to get a third dog once Nadja was only one and a half year old with an awful behaviour. I tried to make up good enough reasons even to myself for getting Veila, but for now I keep thinking if I already sensed somehow that something's not gonna go right and tried to skip the fact by getting a new puppy. Who knows..
In July I went to take care of the litter for two weekends (that I was supposed to get a puppy from) with my friend Linda just as planned because the breeder was travelling for different dog shows elsewhere. During the first weekend at the breeder's place I had Nadja with me to get used to the thought of a new family member. She didn't seem to have any problems towards the puppies but she became way more stressful than what she's ever been before till now. She was breathing hard, seemed repressed and tried to be in my presence during the weekend more than usually would.

The puppy arrived into my apartment during July and Nadja learned to bear with her just as Titja did. Really outgoing and playful Veila was getting along with Nadja better than expected, her presence didn't bother Nadja at all as much as I thought it would. They even played together quite often, though Nadja never knew how to be careful with the small puppy.


We continued our life with the dogs normally. I tried to train obedience and such with Nadja aswell and I let her free at some peaceful places just as before. The dog worked well with me as long as there weren't anything abnormal around us or when no one unknown appeared all so sudden.
During the autumn I had to get Nadja back time after another when she was barking wildly at some other dogs once she got to run away from me first. She never attacked those dogs though, only barked. Those situations turned her so wild that even trying to get her back on the leash felt useless and frustrating. Many of our dog friends visited us, like they've always done, and Nadja never had any problems with them - except this one, Noomi. Noomi is a bit younger female smooth collie, owned by my friend Linda. Nadja met Noomi for the first time at Veila's & Noomi's breeder's place, when she attacked Noomi for the first time due to getting startled while sleeping. That didn't cause Nadja to hate Noomi yet though.
Nadja started to hate her afterwards. Her hatred towards Noomi grew during the autumn and we couldn't let them to stay together freely anymore. Nadjas eyes were full of hate once she saw Noomi around.

Leaving the dog alone at home became a problem aswell. She didn't destroy anything but she used her voice a lot, what made me stressful thinking that my neighbours might try to get me a warning for it - I never got such though.

Young dog full of unused energy and unable to release it all out. She loved running, but I couldn't let her free as often as needed because she wasn't trustable enough.
She became even more challenging and untrustable, starting to release her own self by aggressiveness.


The dog's unsureness towards unknown people got deeper. I got asked to brng her with me into new show judge's judging exam during October because of her merle color, and I really hesitated to bring her in there. I still gave it a chance but I figured fast at the exam place that she's stressing the whole situation. She didn't have fun at all, she got restless and didn't want to show herself even if we have trained showing a lot before at home and at match shows. She didn't really let the upcoming judges to touch her and once the last person was about to try, I told him how Nadja's afraid of men (knowing that at real shows you're not allowed to talk to judges at all unless they talk to you, but I didn't want to stress Nadja more from what she already was) and he kindly skipped touching her and gave the critique only by what he saw.

We also visited a match show just to look around during autumn, since our last visit at such was in spring. I didn't bring her into the show ring at all, for a reason.. she was really restless and only barking at the match show area, making sure her voice was heard non-stop. I asked a few people to give her some treat or try to pet her, but she never was any convinced about such an idea of letting people to touch her. She wasn't like this during the last spring, so what changed her so much?
Once when we were outside with Nadja, trying to get her at my mom's apartment, she literally froze due to shock outside. Next to the apartment building's door was standing an old man with a walking stick, Nadja saw it and backed off behind the open door outside, refusing to move at all. It was noticeable how shocked she was so I had to carry her inside to have her calm down.

A cat arrived into my apartment aswell. First I thought that Nadja's going to rip him off into pieces, seeing how small and twiggy a young cat can be, but she started to keep the cat, who got a name Minus, as her own puppy and nurse him.. even if she wasn't producing milk at all.

The dog got to protect her own stuff more and more. She could have growled at my best friend from the bed when my friend was getting closer to her, not nipping though and she always had to leave after doing so.

In the beginning of December my boyfriend Tomás moved in with us for the following three months from his home country Mexico. First I thought Nadja would get all stressed about his presence but since Tomás himself wasn't really authoritative, he was calm and and harmless, Nadja welcomed him pretty easily and she didn't seem to be that stressful around Tom at all. I was surprised but so damn glad. Nadja sure did know how to surprise me sometimes.


The beginning of the year was pretty promising for us. Outside the dog's behaviour was still like a nightmare, but any changes right after the new year didn't happen. We tried to have Nadja to pull a sled, so she could use her will of pulling for something more useful, but she began unsure about the sled after a really promising start.. meaning she refused to pull it again. During these two months I faced a few situations that made me feel like a lottery winner. Nadja might have came to me after my recall even if there was a human further rom us. She might've been silent once asked. Little things like these got my mind up and made me to trust her again a bit more.

Stress is the common word in our daily life. Every little changes in our normal daily routine affect the dog's behaviour. Because my brother Toni is one of the rare persons who still have enough patience to look after Nadja more than a day, so he promised to look after Nadja for four days straight at his place. That didn't go too well though, she stressed the whole time while she stayed with my brother. She's been there before with me, but since I was gone she got over-stressed. Normally she would inform by scratching the door endlessly when she's in a need to get outside, but at my bro's place she was too scared to do so and did straight inside. Her stomach was a mess due to all the stressing. She didn't even rush to eat as she's used to do at home, only stayed on the sofa so my brother had to literally carry her next to the food bowl so she'd start eating. Listening to this made me quite disappointed about Nadja's full situation.

Unfortunately Nadja's need to attack other dogs increased aswell. Her main target seemed to be my oldest dog Titja. While Tomás still stayed with us I paid attention on Titja's behaviour aswell, how she came closer to me once she noticed any change in Nadja's behaviour. Normally all the attack situations calmed down before they actually even started, at the latest for my yell ”STOP!”. Nadja's reasons to attack another dogs were getting minimalized, I barely could even find any reasons anymore.

The worst started to burn inside of me. In the end of February I contacted Nadja's co-owned Riikka, who I talked the situation through with better than before. She wanted to bring Nadja to some problem behaviour trainer so we reserved her a time at a dog school called Koirakoulu Kit close to the capital city Helsinki in the middle of March.


The most difficult month in my life.

Tomás left back to Mexico in the beginning of this month, what shaked my own mind quite a bit. The more it shaked my mind, it turned around the whole balance in our pack. I've been trying to think if Nadja after all was somewhat nervous and unsure around Tomás that she'd have had to hold herself back a bit, and then release it all out now after he's gone - or does she just sense that I'm feeling down and using it for her own advantage?

Nadja came into her second season and just like her first heat, this one changed her whole a lot aswell. Due to the heat time her time for the dog trainer got moved from this month to the next one, 9th April.

In the beginning of March my best friend Anni was over at my place with her dog Milka. Both of didn't have food, there weren't any toys on the floor, dogs didn't have bones or anything and everything felt quite peaceful untill Nadja all so suddenly attacked Titja. I had never seen her attack any dog that furiously before so it got me a bit scared. I managed to separate them at first and normally they'd have stopped right there, but this time Nadja succeeded to tear herself away and went back to attacking Titja. Anni succeeded to catch Nadja somehow but I still had to cover Titja with my own hand at the same time to unlock Nadja's jaws from my sable. Titja got a bloody wound right under her eye and I believe of her getting halfly blind was only a couple millimetres away. I got a few scars myself aswell during the whole fight and my apartment's floor got covered with blood for the first time by now.

Linda visited us aswell with her dogs Nita and Noomi. We had to keep Noomi and Nadja separated on purpose seeing how Nadja hates her, but due to some mistakes they once got into touch with each other. Nadja wasn't asking any questions that time, she straight attacked Noomi (who doesn't defend herself like at all) and only a few seconds fight caused 8 holes on Noomi. The second time my floor was covered with blood. Nadja had to have a fight with Nita aswell, I got more scars on my hands during that too.

Seeing other dogs, sometimes even seeing my neighbours made Nadja unstoppably wild. She seemed to boil over every time she saw a dog further from her outside. Anni was proving how she almost bit a young boy, around 3-4th grader just when she got close enough.. and she would have succeeded if I didn't pull the leash in the right second. Once she ripped herself off of my hands and ran off with the leash, aiming straight the closest possible dog person. She ran to the Miniature Pinscher barking and I'm glad the owner lifted his dog up so nothing happened between the dogs. Nadja was too unsure to go closer to the owner so she just stayed barking around him till I managed to get her back and told sorry for the person about my dog's horrible behaviour. But to think about it, I wouldn't even want to guess what might happen if she managed to get herself free again - on purpose or not - and there were children close to her.

Normally I've used a water spray bottle to get dogs away from places they aren't supposed to be so I wouldn't have to move them with a physical touch. It was worked well with Nadja aswell before, but recently she began to attack the bottle aswell. Later on she's aimed my hand with the bottle too even if I wasn't even using it towards her.
Besides the water spray bottle she's become more aggressive with our Minus-cat aswell. Even though she actually doesn't attack her the same way as she attacks other dogs, she's still paying more attention on the cat's moving around the apartment and teasing the cat more often.

On the last Tuesday of the month we went to take group photos of our dogs with Anni. We managed to get a few while I tried not to use any treats for the dogs because those might cause a fight between Nadja and some other dog in there. Group photos with all the five dogs succeeded well and we tried to take one of my three girls only (me already knowing it'll be the last one of them). Nadja had already figured about the treats I got with me just in case. She attacked Titja for that. I managed to get her off of the sable but I had to yell at Titja to get her to listen to me aswell, so she got quite a bit ashamed and went down next to me like saying sorry. Nadja boiled over for Titja's reaction and got away from my armpit to attack Titja again. To cover Titja I put my own hand in between, of course.. and all I can tell is the hurt at that moment was painful, only thing I could do was to wait for the dog to let go. Nadja was spitting out blood after that and since no dog was hurt, I'm believing it was mine. I believe the people passing by that place will wonder about all the red blood on the snow.
The wounds weren't actually that bad in the end. Just four holes, one of them bad enough to more or less bleed the whole evening. Not bad enough so I didn't even go see a doctor still.

But.


I started to realise the truth that I've been avoid for long enough. Some people are used to put away their dogs too easily claiming they have a problem behaviour, when they actually do not. But do I really have a problem behaviour dog in my hands? Or is all of this just fully my own fault from the beginning? Our daily life is nothing but easy, not for me nor the dog itself. I couldn't even think about giving her away just because I'm having a hard time with her, but because of her own sressing problems and aggressiveness. With a behaviour like this she can't even live a normal dog life what dogs are supposed to live.

I got closer to the problem by telling everything what has happened to her co-owned Riikka again, who after getting my message contacted the dog trainer and told them everything I had told. On the phone they told to her that bringing this kind of a dog for them would be useless, there's nothing to do about her situation.

"Just letting the situation wait is to have both, the owner and the dog, suffering."

Just as much as I've gone through with Nadja.. And as many holes as she's left on me, on my other dogs or on any of my friends' dogs, just as many she'll leave on my heart. It's a common saying that the dog is like its owner, isn't it? I believe Titja is the kind, friendly and peaceful side of me.. and Nadja everything I have inside of me, I'm a stressful and fearful person myself afterall.
So different, but at the same time so similiar. I owe a lot to Nadja, she's been teaching me with her own way a lot about life, about different friendship, trust and missing trust, showed how fast your plans can change in a little time. Her arriving into my life happened fast, and just as fast as she came she seems to be leaving from my life aswell. Everyone deserves a joyful life. Having only a half of it isn't enough - not for anyone.

I'm bringing Nadja tomorrow, on friday, into Valjeto's vet station around at 3:45pm. She'll have her the very last journey from far away this world and this reality, to somewhere where she'll never have to stress and fear anything again. I'm hoping this decision to be the best for both of us, me and her.

I'll stand with Nadja till the last moment of her life, that's what I owe to her.
My everlasting friend. Forgive me.

The very last group photo of my girls 29.03.2011 before the fight situation, taken by Anni Turkia