Pikkuprinssi nimeltänsä Rufus

Olen hissukseen etsiskellyt Minukselle kaveria, se tuntuu olevan jonkun kokoisensa kaverin tarpeessa eikä Veilastakaan ole sille aina leikkikaveriksi. Parikin soittoa ja mailia olen lähettänyt, mutta joko kisut ovat jo löytäneet uuden kodin tai ollaan muuten vain tultu sovussa siihen päätökseen, että tämä meidän taloutemme olisi kyseessä olleelle kissalle aivan liian stressialtis paikka tai kissa on ollut muutoin liian arka elämään meidän arjessamme. Mitään erikoisia kriteerejä värin tai sukupuolen kannalta en kissalle asettanut lähtökohtaisestikaan, pääpaino oli siinä, että kissa on tulohetkellä terve ja että sen luonteesta pystyy ensitapaamisen ensimmäisten hetkien jälkeen toteavan kissan olevan "reipas" - tähän päälle tietysti se välttämättömin, eli tuleminen toimeen koirien kanssa.
Asia tuli puheeksi naapurustossamme asuvan Marneus-bordercollien omistajan Heidin kanssa, jotka olivat juuri äitienpäivänä menossa Valkeakoskelle tapaamaan porukoitaan ja siinä matkan varrella sopi käyminen myös Etelä-Hämeen eläinhoitolalla katsomassa heidän kissatarjontaansa. Lähempääkin eli Päijät-Hämeen kissatalolta olisi voinut käydä katsomassa myöskin, mutta jostain syystä kissan hankkiminen kyseisestä paikasta ei mua oikein napannut.

Lähdettiin matkaan ja Heidi laittoi mut ottamaan varmuudeksi kuljetuskopan mukaan, vaikka olin lähdössä pelkästään sillä fiiliksellä, että mennään vain katsomaan erilaisia kissoja. Käytiin ensin Heidin porukoilla jonka jälkeen suunnattiin auton nokka kohti eläinhoitolaa. Paikalle pääsimme ennen Mariaa, jonka Heidi tuntee ja jolle tulostamme oltiin kerrottu, joten eräs hoitolan työntekijöistä antoi meille luvan mennä kissahuoneeseen tutustumaan kissoihin. Ensimmäinen kissa jonka näin oli nuorehko, leikattu naaraskissa, jonka muistin nähneeni hoitolan blogissakin ja johon olin blogin perusteella ihastunut. Se vaikutti todella reippaalta ja leikkisältä, mutta harmillisesti oli jo varattu.
Sen viereisessä tilassa majaili vuotias kaksikko, joista punaturkkinen kolli oli huomattavasti rohkeampi kuin sinisenharmaa siskonsa, molemmat kuitenkin sosiaalisia ja reippaan oloisia. Ne oli tarkoitus kuitenkin luovuttaa yhdessä, ja etsin itselleni vain yhtä kissaa. Niitä vastapäätä asui kaksi leikattua urosta, erittäin hiljaisen ja harkitsevaisen oloinen, iso musta kissa ja äänekäs huomionkerjääjä, normaalin harmaan värinen tabby. Vaikka sukupuolella ei ollutkaan sen kummemmin väliä, olin enemmän kiinnostunut naaraista, joten jätin pojat käytännössä huomiotta. Nurkasta löytyi valkea kissa parilla kilpikonna-kuvioisella läikällä, joka oli myös sosiaalinen, mutta vietti aikaa omissakin oloissaan. Siitä minulle itselleni jäi erittäin ristiriitainen kuva, tavallani pidin tästä naaraasta, mutta jokin siinä jäi vaivaamaan.



Marian tultua paikalle sain kuulla vähän lisää kaikista kissoista, ja meille esiteltiin myös karanteeni-tilan kissat kaiken varalta. Siellä oli yksi lähes täysin musta naaraskissa, josta sain paremman vaikutelman kuin aikaisemmasta valkeasta nurkka-asunnon naaraasta, se tuntui sosiaaliselta ja hyväntahtoiselta.
En siltikään ollut siitä kovin varma, ja päätökseni sen kissan suhteen sinetöytyi sillä, että paikalle haettiin rauhallinen valkoinenpaimenkoira kokeilemaan miten kyseinen kissa reagoisi koiriin. Ei hyvin, se paineistui eikä uskaltanut omatoimisesti lähestyä koiraa juuri laisinkaan. Se siitä.
Palattiin aikaisempien kissojen pariin koira mukanamme lähinnä katsoaksemme sen valkean naaraan reaktion koiraan. Vuotiaat kissat (yhdessä luovutettava kaksikko) menivät molemmat karvoistaan ihan pörrölle, ja se muutoin todella reipas, varattu naaraskissa hyppäsikin asumuksensa ylätasanteelle piiloon. Valkea naaras tuntui kohtuu reippaalta omassa asumuksessaan, mutta lattiatasolla koiran läsnäolo selvästi jännitti. Tämä sai minut entistä epävarmemmaksi kyseisen naaraskissan suhteen.
Lopuksi testattiin vielä leikattujen kollien mielipide testivalkkariin. Musta ei ollut kovin hyvillään, mutta perusharmaan värinen tabby oli käytännössä hyppäämässä häkkiasunnostaan testikoiramme niskaan. :D
Siitä se pohtiminen sitten lähtikin, että mitäs jos kissakseni muuttaisikin tuo tabbyuros.

Otettiin kissa aulaan kanssamme, se sai rauhassa tutkia aluetta ja seurasin sen menoa. Koira oli myös vapaana samassa tilassa eikä sitä häirinnyt koirakaveri yhtään, kävi enintään puskemassa kehoaan koiraan. Tutki varastohuoneet ja kaikki itsenäisesti ja reippaasti, kävi välillä moikkaamassa meitä puskemalla ja taas mentiin. Haettiin myös Marneus autosta hetkeksi sisälle kokeillaksemme samalla kissan sietokykyä riehakkaampien koirien kanssa, ja minusta itsestäni positiivinen yllätys oli se, ettei Ilpoksi kutsuttu tabby paennut myyntihyllyjen taakse into pinkeänä olevaa bordercollieta, vaan seisoi aloillaan ja lopulta antoi murinoiden siivittelemänä Marneukselle kuonoon. Niin sitä pitää.  :)



Niinpä päätin vastoin alun periaatettani tulla vain katsomaan kissoja, että otan tuon pikkumiehen samalla mukaani toivoen, että se ystävystyisi myös Minuksen kanssa meillä kotona. Marian mukaan se on tullut toimeen monien kissojen kanssa hoitolalla, joten elättelin toivoa lähinnä Minuksen suopuisuudesta, kun en ole itse nähnyt Minusta muiden kissojen kanssa yhdessä.
Ilpo, nykynimeltään meidän keskuudessamme Rufus, on arviolta noin vuonna 2007 syntynyt kastroitu kolli. Se on alunperin käsitykseni mukaan löytökissa, jolta puuttuu molempien korvien päistä pieni pala korvien kärkeä, tämän on arvioitu johtuvan korvien paleltumisesta joka on aiheuttanut korvanpäihin kuolion. Asiasta ei kuitenkaan olla täysin varmoja. Rufus ehti olla hoitolalla marraskuusta lähtien, mikäli muistini ei petä minua, ja on kovin ihme ettei se ole kenellekään tähän mennessä kelvannut hyvätapaisen luonteensa vuoksi. Sitä samaa Mariakin ihmetteli, sillä kissa oli kykenevä antamaan itsestään todella hyvän vaikutelman jo eläinhoitolan omissa tiloissa.

Rufus piti ääntä noin ensimmäiset puoli tunti matkastamme, lähinnä maukui (oikeasti maukui! niin kuin normaali kissa! minus ei osaa tätä, sen mau'unta on aina todella ruosteisen ja rikkinäisen kuuloista), mutta makoili kuljetuskopassa silti kyljellään ja yritti jopa nukkua välillä. Vauhdin hidastuessa ja mutkia tullessa täytyi aina välillä vähän jutella, mutta mitään hätääntymistä ei ollut näkyvissä.

Kotiin päästyämme eristin Minuksen hetkeksi vessaan oven taakse (nyt kun se kerrankin ei pysty avaamaan ovea itse käännettyäni sekä vessan että makkarin kahvat ylöspäin!) ja tytöt koiraportin toiselle puolen, laskin kuljetusboksin eteisen lattialle ja avasin sen luukun. Ajattelin, että kissalla menee hetki pidempään uskaltautua tulla olohuoneen puolelle koiraportin ali, joten menin rauhassa laittamaan keittiöön matkalla tehtyjä ruokaostoksia jääkaappiin. En ehtinyt ensimmäistäkään tavaraa kunnolla nostaa repusta, kun katsoin että mitäs pirua koirat pörräävät keskellä lattiaa ja kissahan se siellä käpötteli koirista piittaamatta. Se tutki koko kämpän läpi suljettuja tiloja lukuunottamatta erittäin reippaasti koirat enemmän ja vähemmän mukana kulkien nenät kiinni kissassa. Utelias se ainakin oli.



Päästin Minuksen vessasta jonkun ajan kuluttua. Yllätyin siitä, miten rauhallisesti Minus lähestyi uutta kissaa omalla reviirillään eli kotonaan, kuin myös yllätyin Rufuksen reaktiosta murista Minukselle. Olemme käytännössä yhä tässä samassa tilanteessa, Rufuksen turvaväli on noin 30-50 senttimetriä, jonka sisälle Minus ei saa tulla ilman että Rufus aloittaa murisemisen. Minus toimii kuitenkin fiksusti ja lähtee itse paikalta tuijotettuaan Rufusta vajaa pari minuuttia. Tätä toistuu nyt useita kertoja päivässä, mutta lähtötilanteesta sunnuntain jälkeen ollaan edistytty silti jo selvästi. Millään tavalla erottelemaan en ole niitä halunnut alkaa kun tappeluita tai edes räpsimistä ei ole ilmennyt.
Hoitolassa on käytäntönä kahden viikon koeaika, että kissan voisi palauttaa takaisin mikäli kaikki ei sukujaan suunnitelmien mukaan. Toivottavasti Rufus lopettaa murinat Minuksen kanssa, jotta se saa jäädä luoksemme asumaan.

Äskettäin ollessani keittiössä Minus piti pöydällä keikkuen mulle siellä seuraa, ja yllätyin silminnähden Rufuksen hypätessä pöydälle aivan Minuksen viereen murisematta yhtään. Ne jopa haistelivat toisiaan kaikessa sovussa! Rufus alkoi selvästi oppia, minne ruoka tulee ja missä sitä kannattaa odottaa, joten annoin kuppiin jonkun verran purkkiruokaa syötäväksi - ja mitä tapahtuikaan seuraavaksi, pojat söivät samalta kupilta samaa ruokaa yhdessä hetken ajan ilman Rufuksen murinaa!! Ehdin ottaa tästä ihmeestä yhden kuvankin todisteeksi. Tapahtunut on itsessään jo huima läpimurto poikien väliselle ystävyydelle, vaikka jo vartin päästä kuului jälleen vaimeaa murinaa. Harvoin se edes sähisee Minukselle, kunhan on osoitettava mieltään murisemalla ja saapahan se ainakin olla omissa oloissaan.
Rufus tykkää rapsuttelusta ja pysyy sylissä kohtuu pitkään jos sen vain syliin ottaa, itse se ei ainakaan toistaiseksi tule hakemaan huomiota ja liikkuu muutenkin todella vähän asunnossa, uskoakseni sen takia että Minus seuraa sitä joka paikkaan uteliaana. Minus taas on täysin oma itsensä, se on jatkanut huomion hakemista ja ärsyttämistäni normaaliin tapaan.  :)


Suurkiitokset Heidille ja kuskina toimineelle Jannelle, teidän ansiostanne tehtiin tämä reissu kyseiseen eläinhoitolaan ja saatiin Rufus kotiin asti!

Loppumainintana, kävin tänään tyttöjen kanssa Johannan luona lähinnä tarkoituksenani päivittää jotain omalle kannettavalleni, kun se on yhä Johannalla lainassa. Asennusjuttujen jälkeen käytiin lenkillä tyttöjen ja Johannan poikien Wallen ja Paavon kanssa. Selvästi vielä Kianan juoksut haisevat vähän poikien nenään, alkulenkistä olivat aavistuksen kiinnostuneita mutta sen jälkeen sujui mukavasti. Veila todisti olevansa jälleen todellinen suohirviö, jonka piti kaivautua kaikkiin mutalammikoihin. Voi Veilaa..
Tuskin tuntiakaan ehdittiin olla kotona, kun lähdettiin uudestaan ulos. Käytiin heittämässä vielä iltaa kruunaamaan parin tunnin lenkki Annin ja Kirsin kanssa, heiltä mukana koirat Milka-nahka ja Tiana-sakemannipentu. Koirarannalla pysähtyessämme paikalla oli myös Linda belgiensä Nitan ja Nadin kanssa. Lenkin päätteeksi Kirsi ja Anni kävivät meillä visiitillä tutustumassa Rufukseen. Kirsi ainakin kissaihmisenä tuntui tykkäävän, ja Anni huomasi sen saman kuin minäkin - Rufus on niin normaali kissa verrattuna Minukseen, ja totesi Rufukselle että sen on parasta oppia pois kaikista normaaleista, kissamaisista tavoistaan että se soveltuu tänne meidän laumaan.  :D

Huomenna on Veilan agility ja illasta tulee isoveljeni pentunsa Oskarin kanssa kylään yöksi ja jättää sitten Oskun pariksi päiväksi meille hoitoon. Torstaina pitäisi hiirulaisten Zairan ja Yingan tulla myöskin takaisin kotiin, tällä kertaa molemmat pariviikkoisten vauvojensa kanssa. Niistä sitten lisää myöhemmin.