my invaluable friend

Same in Finnish: korvaamaton ystäväni


13th july will probably be the day that I'll remember forever. It was the day, when I first met my second dog Nadja at Helsinki-Vantaa airport. Nadja flew into Finland with her breeder Laurent Delheille from Belgium, of Meadows-kennel together with her brother Ville at the age of four months. Laurent promised us to send the registration papers afterwards because he didn't have them yet.
Well, we never got the registration papers, because the breeder stopped contacting us shortly after the puppies got into Finland. These sibling's registrated sister Immensely of Meadows is going through shows around France though.


Nadja came to live with me at my place, as co-owned with Riikka Lainio (kennel Tiggerwoords). Already at the airport the puppy was quite lively and once we got home she was exploring mine & my mom's apartment with pure curiousity. I couldn't see any marks of insecureness or doubtfulness, she was only energetic and curious about everything.

Just like I did with my older dog Titja, me and Nadja headed into unofficial dogs shows, match shows, already at quite young age. Only a month after she had arrived into Finland we visited our first match show. She was a bit shy for the judge in the ring, but overall really lively and well-behaving puppy. I didn't see anything wrong with her behaviour so you could say I was really proud of her.
The dog grew up little by little. I was able to keep her free outside, she never paid attention on unknown dogs or people around us. We visited at the dog beach often for socializing with other dogs and dog people. The puppy was quite greedy with food and happy, but at the same time really strong-headed and testing Titja's nevers. She also learned how to use her voice and literally fell in love with it by beginning to express herself through barking during the end of the year.

Later on I figured her to be a bit shy towards all the new people. Only at the age of 5 months she tried to nip some child when she couldn't escape from the situation, so I believed that to be purely my own fault and avoided it to happen afterwards again. The child that time probably didn't even notice what almost happened and Nadja's been fine around children even after that.


As the spring was coming, Nadja began to use her own voice more and more. Her barking started to be a serious problem since she alarmed every single sound from outside the apartment and all the other dogs passing by outside. She began to pull on the leash more and more, so I had to buy another special leash to calm her rushing down a bit. The puppy tried to be really bossy towards Titja and began aggressive over the food, which made Titja to stress about her own eating. I changed to feed them in the different rooms. The first real problems with the dog came out.

During April 2010 I moved into my own apartment with my dogs. Nadja came to her first heat shortly after, which changed her behaviour a lot. She started to pick up the smallest reasons to attack Titja. Once I tried to separate dogs from each other, Nadja turned around and jumped straight up trying to reach my neck, only ripping off my necklace that broke in her teeth. I swore to myself that she didn't really mean it and it was my own fault for going between two fighting dogs, so I didn't take that in a serious way.

She gathered herself all kind of fears and got easily scared about the smallest changes around her. Calming down always took its own time with her and she seemed not to be able to take any single change in our normal daily routine at home. I started to call her a routine-dog.

She became a living nightmare outside. She didn't only bark for the other dogs around us, but also for people. She's also been always quite insecure towards all men, but her unsureness grew more and more. The only man she ever learned to bear with was my own brother. Even then her behaviour always changed once my brother was around, she became apologetical, a bit fearful and stressful, even somewhat insinuating what she normally is not.
If she got free I could only hope that she returned back to get a treat from me. My trust on the dog's behaviour began to slowly disappear.


I probably made the most crazy decision to get a third dog once Nadja was only one and a half year old with an awful behaviour. I tried to make up good enough reasons even to myself for getting Veila, but for now I keep thinking if I already sensed somehow that something's not gonna go right and tried to skip the fact by getting a new puppy. Who knows..
In July I went to take care of the litter for two weekends (that I was supposed to get a puppy from) with my friend Linda just as planned because the breeder was travelling for different dog shows elsewhere. During the first weekend at the breeder's place I had Nadja with me to get used to the thought of a new family member. She didn't seem to have any problems towards the puppies but she became way more stressful than what she's ever been before till now. She was breathing hard, seemed repressed and tried to be in my presence during the weekend more than usually would.

The puppy arrived into my apartment during July and Nadja learned to bear with her just as Titja did. Really outgoing and playful Veila was getting along with Nadja better than expected, her presence didn't bother Nadja at all as much as I thought it would. They even played together quite often, though Nadja never knew how to be careful with the small puppy.


We continued our life with the dogs normally. I tried to train obedience and such with Nadja aswell and I let her free at some peaceful places just as before. The dog worked well with me as long as there weren't anything abnormal around us or when no one unknown appeared all so sudden.
During the autumn I had to get Nadja back time after another when she was barking wildly at some other dogs once she got to run away from me first. She never attacked those dogs though, only barked. Those situations turned her so wild that even trying to get her back on the leash felt useless and frustrating. Many of our dog friends visited us, like they've always done, and Nadja never had any problems with them - except this one, Noomi. Noomi is a bit younger female smooth collie, owned by my friend Linda. Nadja met Noomi for the first time at Veila's & Noomi's breeder's place, when she attacked Noomi for the first time due to getting startled while sleeping. That didn't cause Nadja to hate Noomi yet though.
Nadja started to hate her afterwards. Her hatred towards Noomi grew during the autumn and we couldn't let them to stay together freely anymore. Nadjas eyes were full of hate once she saw Noomi around.

Leaving the dog alone at home became a problem aswell. She didn't destroy anything but she used her voice a lot, what made me stressful thinking that my neighbours might try to get me a warning for it - I never got such though.

Young dog full of unused energy and unable to release it all out. She loved running, but I couldn't let her free as often as needed because she wasn't trustable enough.
She became even more challenging and untrustable, starting to release her own self by aggressiveness.


The dog's unsureness towards unknown people got deeper. I got asked to brng her with me into new show judge's judging exam during October because of her merle color, and I really hesitated to bring her in there. I still gave it a chance but I figured fast at the exam place that she's stressing the whole situation. She didn't have fun at all, she got restless and didn't want to show herself even if we have trained showing a lot before at home and at match shows. She didn't really let the upcoming judges to touch her and once the last person was about to try, I told him how Nadja's afraid of men (knowing that at real shows you're not allowed to talk to judges at all unless they talk to you, but I didn't want to stress Nadja more from what she already was) and he kindly skipped touching her and gave the critique only by what he saw.

We also visited a match show just to look around during autumn, since our last visit at such was in spring. I didn't bring her into the show ring at all, for a reason.. she was really restless and only barking at the match show area, making sure her voice was heard non-stop. I asked a few people to give her some treat or try to pet her, but she never was any convinced about such an idea of letting people to touch her. She wasn't like this during the last spring, so what changed her so much?
Once when we were outside with Nadja, trying to get her at my mom's apartment, she literally froze due to shock outside. Next to the apartment building's door was standing an old man with a walking stick, Nadja saw it and backed off behind the open door outside, refusing to move at all. It was noticeable how shocked she was so I had to carry her inside to have her calm down.

A cat arrived into my apartment aswell. First I thought that Nadja's going to rip him off into pieces, seeing how small and twiggy a young cat can be, but she started to keep the cat, who got a name Minus, as her own puppy and nurse him.. even if she wasn't producing milk at all.

The dog got to protect her own stuff more and more. She could have growled at my best friend from the bed when my friend was getting closer to her, not nipping though and she always had to leave after doing so.

In the beginning of December my boyfriend Tomás moved in with us for the following three months from his home country Mexico. First I thought Nadja would get all stressed about his presence but since Tomás himself wasn't really authoritative, he was calm and and harmless, Nadja welcomed him pretty easily and she didn't seem to be that stressful around Tom at all. I was surprised but so damn glad. Nadja sure did know how to surprise me sometimes.


The beginning of the year was pretty promising for us. Outside the dog's behaviour was still like a nightmare, but any changes right after the new year didn't happen. We tried to have Nadja to pull a sled, so she could use her will of pulling for something more useful, but she began unsure about the sled after a really promising start.. meaning she refused to pull it again. During these two months I faced a few situations that made me feel like a lottery winner. Nadja might have came to me after my recall even if there was a human further rom us. She might've been silent once asked. Little things like these got my mind up and made me to trust her again a bit more.

Stress is the common word in our daily life. Every little changes in our normal daily routine affect the dog's behaviour. Because my brother Toni is one of the rare persons who still have enough patience to look after Nadja more than a day, so he promised to look after Nadja for four days straight at his place. That didn't go too well though, she stressed the whole time while she stayed with my brother. She's been there before with me, but since I was gone she got over-stressed. Normally she would inform by scratching the door endlessly when she's in a need to get outside, but at my bro's place she was too scared to do so and did straight inside. Her stomach was a mess due to all the stressing. She didn't even rush to eat as she's used to do at home, only stayed on the sofa so my brother had to literally carry her next to the food bowl so she'd start eating. Listening to this made me quite disappointed about Nadja's full situation.

Unfortunately Nadja's need to attack other dogs increased aswell. Her main target seemed to be my oldest dog Titja. While Tomás still stayed with us I paid attention on Titja's behaviour aswell, how she came closer to me once she noticed any change in Nadja's behaviour. Normally all the attack situations calmed down before they actually even started, at the latest for my yell ”STOP!”. Nadja's reasons to attack another dogs were getting minimalized, I barely could even find any reasons anymore.

The worst started to burn inside of me. In the end of February I contacted Nadja's co-owned Riikka, who I talked the situation through with better than before. She wanted to bring Nadja to some problem behaviour trainer so we reserved her a time at a dog school called Koirakoulu Kit close to the capital city Helsinki in the middle of March.


The most difficult month in my life.

Tomás left back to Mexico in the beginning of this month, what shaked my own mind quite a bit. The more it shaked my mind, it turned around the whole balance in our pack. I've been trying to think if Nadja after all was somewhat nervous and unsure around Tomás that she'd have had to hold herself back a bit, and then release it all out now after he's gone - or does she just sense that I'm feeling down and using it for her own advantage?

Nadja came into her second season and just like her first heat, this one changed her whole a lot aswell. Due to the heat time her time for the dog trainer got moved from this month to the next one, 9th April.

In the beginning of March my best friend Anni was over at my place with her dog Milka. Both of didn't have food, there weren't any toys on the floor, dogs didn't have bones or anything and everything felt quite peaceful untill Nadja all so suddenly attacked Titja. I had never seen her attack any dog that furiously before so it got me a bit scared. I managed to separate them at first and normally they'd have stopped right there, but this time Nadja succeeded to tear herself away and went back to attacking Titja. Anni succeeded to catch Nadja somehow but I still had to cover Titja with my own hand at the same time to unlock Nadja's jaws from my sable. Titja got a bloody wound right under her eye and I believe of her getting halfly blind was only a couple millimetres away. I got a few scars myself aswell during the whole fight and my apartment's floor got covered with blood for the first time by now.

Linda visited us aswell with her dogs Nita and Noomi. We had to keep Noomi and Nadja separated on purpose seeing how Nadja hates her, but due to some mistakes they once got into touch with each other. Nadja wasn't asking any questions that time, she straight attacked Noomi (who doesn't defend herself like at all) and only a few seconds fight caused 8 holes on Noomi. The second time my floor was covered with blood. Nadja had to have a fight with Nita aswell, I got more scars on my hands during that too.

Seeing other dogs, sometimes even seeing my neighbours made Nadja unstoppably wild. She seemed to boil over every time she saw a dog further from her outside. Anni was proving how she almost bit a young boy, around 3-4th grader just when she got close enough.. and she would have succeeded if I didn't pull the leash in the right second. Once she ripped herself off of my hands and ran off with the leash, aiming straight the closest possible dog person. She ran to the Miniature Pinscher barking and I'm glad the owner lifted his dog up so nothing happened between the dogs. Nadja was too unsure to go closer to the owner so she just stayed barking around him till I managed to get her back and told sorry for the person about my dog's horrible behaviour. But to think about it, I wouldn't even want to guess what might happen if she managed to get herself free again - on purpose or not - and there were children close to her.

Normally I've used a water spray bottle to get dogs away from places they aren't supposed to be so I wouldn't have to move them with a physical touch. It was worked well with Nadja aswell before, but recently she began to attack the bottle aswell. Later on she's aimed my hand with the bottle too even if I wasn't even using it towards her.
Besides the water spray bottle she's become more aggressive with our Minus-cat aswell. Even though she actually doesn't attack her the same way as she attacks other dogs, she's still paying more attention on the cat's moving around the apartment and teasing the cat more often.

On the last Tuesday of the month we went to take group photos of our dogs with Anni. We managed to get a few while I tried not to use any treats for the dogs because those might cause a fight between Nadja and some other dog in there. Group photos with all the five dogs succeeded well and we tried to take one of my three girls only (me already knowing it'll be the last one of them). Nadja had already figured about the treats I got with me just in case. She attacked Titja for that. I managed to get her off of the sable but I had to yell at Titja to get her to listen to me aswell, so she got quite a bit ashamed and went down next to me like saying sorry. Nadja boiled over for Titja's reaction and got away from my armpit to attack Titja again. To cover Titja I put my own hand in between, of course.. and all I can tell is the hurt at that moment was painful, only thing I could do was to wait for the dog to let go. Nadja was spitting out blood after that and since no dog was hurt, I'm believing it was mine. I believe the people passing by that place will wonder about all the red blood on the snow.
The wounds weren't actually that bad in the end. Just four holes, one of them bad enough to more or less bleed the whole evening. Not bad enough so I didn't even go see a doctor still.

But.


I started to realise the truth that I've been avoid for long enough. Some people are used to put away their dogs too easily claiming they have a problem behaviour, when they actually do not. But do I really have a problem behaviour dog in my hands? Or is all of this just fully my own fault from the beginning? Our daily life is nothing but easy, not for me nor the dog itself. I couldn't even think about giving her away just because I'm having a hard time with her, but because of her own sressing problems and aggressiveness. With a behaviour like this she can't even live a normal dog life what dogs are supposed to live.

I got closer to the problem by telling everything what has happened to her co-owned Riikka again, who after getting my message contacted the dog trainer and told them everything I had told. On the phone they told to her that bringing this kind of a dog for them would be useless, there's nothing to do about her situation.

"Just letting the situation wait is to have both, the owner and the dog, suffering."
Just as much as I've gone through with Nadja.. And as many holes as she's left on me, on my other dogs or on any of my friends' dogs, just as many she'll leave on my heart. It's a common saying that the dog is like its owner, isn't it? I believe Titja is the kind, friendly and peaceful side of me.. and Nadja everything I have inside of me, I'm a stressful and fearful person myself afterall.
So different, but at the same time so similiar. I owe a lot to Nadja, she's been teaching me with her own way a lot about life, about different friendship, trust and missing trust, showed how fast your plans can change in a little time. Her arriving into my life happened fast, and just as fast as she came she seems to be leaving from my life aswell. Everyone deserves a joyful life. Having only a half of it isn't enough - not for anyone.

I'm bringing Nadja tomorrow, on friday, into Valjeto's vet station around at 3:45pm. She'll have her the very last journey from far away this world and this reality, to somewhere where she'll never have to stress and fear anything again. I'm hoping this decision to be the best for both of us, me and her.

I'll stand with Nadja till the last moment of her life, that's what I owe to her.
My everlasting friend. Forgive me.

The very last group photo of my girls 29.03.2011 before the fight situation, taken by Anni Turkia

korvaamaton ystäväni

Same in English: my invaluable friend

Tekstiä uusittu 11. huhtikuuta 2014, halusin korjata muutamia hieman järkyttyneessä ja murtuneessa tilassa kirjoittamiani epäkohtia.
Olen myöskin yllättynyt tekstin saamasta huomiosta jopa pari vuotta tapahtuneen jälkeen, niin hyvässä kuin pahassa valossa. Haluan painottaa, että tiedän tehneeni koirani kanssa virheitä, olin ja olen yhä huomattavan nuori sekä Nadja oli ensimmäinen kohtaamani oikeasti haastava koira - ja mikä teki tilanteesta vaikeinta, se oli omani. En tehnyt koiran kanssa parhaita ratkaisuja sen elämän mittaan, mutta toivon yhä sydämestäni viimeisen päätökseni olleen oikea koiraa kohtaan.



13. heinäkuuta lienee päivä, jonka tulen muistamaan ikuisesti. Se oli päivä, jolloin ensi kertaa kohtasimme Nadjan (Ineed You of Meadows) kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Nadja tuli Suomeen kasvattajansa Laurent Delheillen saattelemana Belgiasta, of Meadows-kennelistä yhdessä veljensä Villen (Ima Dream of Meadows) kanssa noin neljän kuukauden iässä. Reipas, menevä pentu oli kaltaiseni nuoren unelma ja ainoa siinä kohtaa mainittava vika koirassa olivat sen lähes umpi pystyt korvat, jotka joutuivat välittömästi teippeihin kotiin päästyämme. Laurent lupasi lähettää rekisteripaperit meille postissa myöhemmin, sillä ei ollut saanut niitä itselleensäkään koirien matkapäivään mennessä.
Papereita emme tosin koskaan saaneet, sillä kasvattaja pian lopetti yhteydenpidon välillämme. Haimme apua virallisemmilta tahoilta ilman ratkaisua tilanteeseen. Tiedossamme oleva yhtälailla rekisteröimätön sisko Immensely of Meadows kiertää näyttelyitä Ranskassa, jonka omistajan mukaan pentuja oli yhteensä viisi koko pentueessa. Kahdesta muusta pennusta emme tiedä mitään.


Nadja tuli asumaan luokseni yhteisomistukseen Riikka Lainion (kennel Tiggerwoods) kanssa. Kuten jo ohimennen mainitsinkin lentokentällä pentu oli energinen ja vilkas, kotiin päästyämme se tutki utealiaana paikkoja. Epävarmuudesta ei ollut tietoakaan, pentu oli pikemminkin uteliaisuuden ja reippauden täyttämä.
Kuten ensimmäisen koirani Titjan kanssa, myös Nadjan kanssa suuntasimme heti kaikkialle tapaamaan muita ja sosiaalistumaan. Vain kuukausi saapumisensa jälkeen olimme jo ensimmäisessä match show'ssa, jossa pentu osoitti ensimmäistä kertaa hieman ujoutta ihmistä (tuomaria) kohtaan ja oli muutenkin hieman jännittynyt kehässä kanssani. Arvelin sen johtuvan vain omasta jännityksestäni joten en nähnyt pennun käytöksessä mitään epänormaalia, olin tyytyväinen Nadjaan ja sen käytökseen kaiken keskellä.

Koira kasvoi kanssani, sitä pystyi pitämään ulkona irti eikä se reagoinut lähellä liikkuviin ihmisiin taikka koiriin. Kävimme kohtuu useasti läheisellä koirarannalla sosialisoimassa vieraiden koirien kanssa, siellä käyn mieluummin kuin koirapuistossa. Pentu oli arkielämässä ahne ja iloinen, mutta samalla yllättävän voimakasmielinen ja koetteli Titjan hermoja aika ajoin; olin välillä jopa huolissani antaako Titja nuoren pompottaa sitä haluamansa mukaan. Nadja oppi vähä vähältä käyttämään myös ääntään, johon selvästi rakastui ja alkoi ilmaisemaan itseään voimakkaasti vuoden loppupuolella äänen kautta: iloisuus, epävarmuus, ahdistuneisuus.

Vaikka Suomeen tultuaan Nadja oli tuntunut vastaanottavalta uusia ihmisiä kohtaan sen ensimmäiset kuukaudet tässä maassa selvittivät koiran todellisen epävarmuuden. Esimerkiksi vain viiden kuukauden ikäisenä se tunsi itensä niin ahdistetuksi lapsen toimesta, että yritti näykätä lasta tilanteessa. Lapsi ei kuunnellut minua kieltäessäni häntä koskemasta koiraan, joka aiheutti tilanteen. Onnekseni koira ei osunut eikä lapselle käynyt mitään ja myöhemmin tapahtuneen jälkeen Nadja pystyi olemaan samanikäisten lasten läheisyydessä ilman hälyttäviä reaktioita.


Kevään lähestyessä Nadja käytti ääntään yhä enemmän ja enemmän, siitä tuli ongelma. Koira oli asunut luonani nelikuisesta lähtien pienkerrostalossa ja kuunnellut käytävän ääniä reagoimatta niihin, mutta yhtäkkiä se alkoi hälyttää haukulla suurimman osan käytävästä tulevista äänistä ja mikä pahinta, asuimme alimmassa kerroksessa juuri ulko-oven viereisessä asunnossa joten ääniä riitti. Tämä tiesi tietysti myös sitä, että Nadja haukkui yksinollessaankin. Aina niin hiljainen pentu muuttui äänekkääksi teiniksi, joka ilmaisi kaiken huipuksi myös ulkona lähestyvät ja ohittavat koirat. Se alkoi vetämään hihnassa ihan tosissaan ja namittamis-yrityksistäni huolimatta en osannut hallita koiraa, joten taivuin ostamaan sen hillitsemiseksi kuonopannan, joka loogisesti vain hillitsi ongelmaa eikä poistanut sitä. Nadja alkoi hyppimään enemmän Titjan nenille (eikä Titja jostain syystä koskaan sanonut sille takaisin) ja siitä tuli kärkäs ruoan suhteen, joka sai muutenkin huonosti syövän Titjan stressaamaan omaa syömistään niin, että koira saattoi jättää kokonaan syömättä. Ratkaisuna tähän siirryin ruokkimaan koirat eri huoneissa suljettujen ovien takana.
Ensimmäiset ongelmat koiran kanssa alkoivat kunnolla paistaa lävitse.

Huhtikuussa 2010 muutin omaan asuntoon koirieni kanssa, myöskin pienkerrostaloon, tällä kertaa toiseen kerrokseen. Nadja aloitti pian muuton jälkeen ensimmäiset juoksunsa, jonka aikana koiran käytös muuttui entisestään - huonompaan. Se alkoi poimia ympäristöstään pienimpiäkin syitä käydä Titjaan kiinni ja jouduin pitämään koiria usein erillään koiraportin avulla. Kerran yrittäessäni erottaa niitä toisistaan Nadja kääntyi ympäri ja hyppäsi suoraan ylöspäin kasvojani/kaulaani kohden, repien mukanaan rikki napsahtavan kaulakoruni. Vannoin itselleni, ettei koira tarkoittanut sitä ja että se oli täysin oma vikani mentyäni erottamaan koiria toisistaan, niinpä en ottanut tapahtumaa kovin tosissani.

Nadja alkoi keräämään itselleen näkyvästi pelkotiloja ja säikkyi huomattavasti erilaisia, toisinaan pieniäkin asioita ympästössämme. Palautuminen vei aina oman aikansa ja useinkaan pelon aiheuttajan esitteleminen sekä ajan antaminen ei auttanut. Lopulta koira ei tuntunut enää kestävän mitään muutoksia arjessamme stressaamatta. Käytin siitä nimitystä arkikoira.

Ulkona liikkuessa Nadjasta alkoi kasautua painajainen. Yritin hyödyntää niin kuonopantaa kuin namejakin ohitusten onnistumiseksi, leluista se ei koskaan välittänyt, mutta koiran epävarmuus voitti sen ahneuden eikä minulla tuntunut olevan hihnan päässä muuta merkitystä kuin pitää lyhyellä hihnalla kiinni, ettei se päässyt hallitsemattomasti säikyttelemään ohikulkijoita. Se ei enää haukkunut pelkkiä vastaantulevia koiria, vaan myös osan ihmisistä. Se oli aina ollut huomattavan epävarma miespuolisia henkilöitä kohtaan (vaikka kasvattajakin on miespuolinen henkilö), mutta epävarmuus miehiä kohtaan kasautui entisestään vaikkei yksikään mies tehnyt sille pahaa. Ainoa mies, jota Nadja oppi kunnolla sietämään, oli päälle kolmikymppinen veljeni. Koiran käytös muuttui aina veljeni läheisyydessä anteeksipyyteleväksi, miltein nähtävästi pelokkaaksi ja stressaantuneeksi, mielisteleväksikin ja oli veljeni taluttamana hihnassakin hiljaisempi - mutta vastapainona selkeästi stressaantuneempi eikä lakannut vetämästä. Oli myös hyviä hetkiä jolloin Nadjakin rentoutui veljeni läheisyydessä leikin tai muun kautta, kunhan minä olin paikalla.

Halusin päästää koiran juoksemaan vapaana vaikka tiedostin sen huonon käytöksen ja välillä se saikin juosta. Saatoin tuolloin vain toivoa, että se palaisi takaisin namikädelle. Luottamukseni koiran toimintaa kohtaan alkoi hiljalleen kadota.


Tein ehkä maailman hulluimman päätöksen ottaa kolmas koira Nadjan ollessa vasta puolentoista vuoden ikäinen ja käytökseltään epäluotettava painajainen, jota en osannut/pystynyt vielä erittäin kokemattomana koiranomistajana parhaimmilla taidoillanikaan hallitsemaan. Yritin perustella Veilan hankintaa usealla tavalla jopa itselleni, mutten voi olla ajattelematta vaistosinko lähitulevaisuuden tapahtumia ja halusinko tiedostamattani yrittää kiertää niitä jollain tapaa. Ja jottei Nadjassa yksinäänkin olisi ollut tarpeeksi, tiesin tarvitsevani voimakasluontoisen pennun, joka ei säikähtäisi helposti tai jäisi Titjan eikä erityisesti Nadjan jalkoihin. Veila oli juuri sitä, jollei enemmänkin.

Heinäkuussa sovin Veilan kasvattajan kanssa, että hoitaisin yhdessä ystäväni Lindan kanssa pentuetta, josta minun oli tarkoitus pentu ottaa, kahtena eri viikonloppuna heidän ollessaan näyttelymatkoilla toisaalla. Ensimmäisenä viikonloppuna otin mukaani Nadjan totuttautumaan ajatukseen pennuista ja samalla uudesta perheenjäsenestä.
Lindalla on Veilaa vain pari kuukautta vanhempi nahkapentu samalta kasvattajalta, joka oli Lindan mukana kasvattajan luona hoitaessamme pentuetta. Nadja tapasi Noomin tuolloin ensimmäistä kertaa eikä niiden päivittäisessä elossa ilmennyt mitään ongelmia, mutta yksi yö heräsimme Noomin dramaattiseen huutoon kun Nadja oli käynyt sen päälle - lienikö Noomi tönäissyt sitä sen nukkuessa vai mistä tilanne oli lauennut, Noomille ei kuitenkaan käynyt mitään vaan se huusi lähinnä säikähdystään. Tilanteen rauhoituttua Nadja ja Noomi viettivät loput yhteisestä ajastaan ongelmitta.

Pieniä pentuja kohtaan sillä ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa, mutta huomasin koiran stressitason kasvaneen aikaisempaan huomattavasti paljon enemmän vieraassa paikassa. Koira läähätti, näytti ahdistuneelta ja hakeutui yllättävän paljon läheisyyteeni tuon viikonlopun aikana. Yleisesti Nadja oli osoittautunut ympäristö-pehmeäksi, ohjaaja-kovaksi, äärettömän teräväksi, mitä todennäköisimmin paimenvietittömäksi ja täysin miellyttämishaluttomaksi koiraksi, jonka en olettanut ihan heti hakevan minusta oikeasti turvaa - eihän se normaalisti niin tehnyt muutenkaan. (Toivottavasti en käyttänyt täysin vääriä termejä.) Halusin ehdottomasti olla koiralle se turva, johon se voisi luottaa, mutta ainoa viite luottamuksesta oli koiran kyky rentoutua kanssani joka sekin oli tämän koiran kanssa tosin jo jotain. Yritin pysyä vastoinkäymisissä aina itse rauhallisena ja määrätietoisena, mutta joudun tunnustamaan etten aina onnistunut.

Pentu tuli taloon vielä heinäkuun aikana ja Nadja opetteli Titjan tavoin elämään sen kanssa. Erittäin reipasluontoinen ja leikkisä Veila tulikin odotettua paremmin juttuun Nadjan kanssa eikä pennun läsnäolo ahdistanut Nadjaa lainkaan niin paljoa kuin olisin kuvitellut. Ne jopa leikkivät keskenään, vaikka Nadja ei osannut pienempäänsä juuri varoakaan ja jouduin laittamaan sen välillä jäähylle koiraportin taakse ettei se kävisi liian rajuksi pienen pennun kanssa. Hetkellisesti Veilan kotiutuminen jopa valotti elämäämme ja oli positiivista huomata ettei Nadja koskaan suuttunut Veilalle mistään, mistä se olisi normaalisti käynyt Titjan päälle.


Jatkoin koirieni kanssa normaalia arkeamme. Pennun pyrin käyttämään ulkona useimmiten ilman Nadjaa, jotta pystyisin keskittymään molempien koirien käytökseen erikseen. Treenasin niin Titjaa, Veilaa kuin Nadjaakin, kullekin niiden oman tason mukaista aivotyötä. Nadja toimi treenatessa hyvin niin kauan kun paikalla ei ollut mitään epänormaalia tai mikäli tuntemattomia häiriötekijöitä ei ilmaantunut paikalle.
Pidin Nadjaa edelleen toisinaan irti rauhallisilla alueilla, mutta varovaisuudestani huolimatta syksyn mittaan sain hakea Nadjan kerran jos toisenkin haukkumasta täysin villiintyneenä toiselle koiralle vapaaksi päästyään/karattuaan. Se pysyi aina pienen välimatkan päässä vieraasta eikä mennyt liian lähelle tai käynyt vieraiden koirien päälle, mutta oli niin kierroksilla, että koiran kiinni saaminen tuntui turhauttavalta ja suoranaiselta ajanhaaskaukselta. Häpesin sen käytöstä ja olin erittäin pahoillani koiriensa ulkoiluttajille, jotka joutuivat kärsimään omasta typeryydestäni koirani kanssa - minun ei koskaan olisi pitänyt päästää Nadjan kaltaista koiraa irti vastaavissa paikoissa.

Pystyimme yhä käymään koirarannalla (vaikka Nadja hälyttikin haukulla kaikki meidän jälkeen paikalle tulevat koirat ja sain usein vakuutella että se haukkuu vain epävarmuuttaan eikä käy muiden fifien päälle) ja luonamme kävi useita koirakavereita kuten aina ennenkin, eikä Nadjalla koskaan ollut suurempaa ongelmaa muiden koirien kanssa - paitsi Noomin. Nadja ei ollut vielä Veilan kasvattajan luona Noomin tavatessaan osoittanut vainoavansa Noomia, vaan se alkoi ja yltyi vasta jälkeenpäin. Nadjan viha Noomia kohtaan kasvoi kasvamistaan syksyllä, eikä koiria voinut enää päästää lähellekään toisiaan. Noomin nähdessään Nadjan silmät leimusivat täyttä vihaa. En osannut, enkä tänäkään päivänä osaa selittää miksi.

Koiran yksinjättäminen tuotti todellisia vaikeuksia. Se ei enää tuhonnut mitään kuten se oli tehnyt alle vuotiaana (ja tuolloinkin vain pieniä esineitä), mutta kulutti ääntään hyvin aktiivisesti niin, että stressasin naapureiden pian häätävän meidät kodistamme (yhtäkään varoitusta en siltikään saanut, mutta kuulin jälkeenpäin että alakerran naapurimme oli muuttanut pois huoneistostaan koirieni takia). Toisinaan haukkuminen alkoi välittömästi sulkiessani oven, toisinaan vasta myöhemmin. Luiden tai muun purtavan jättäminen ei auttanut ja turvauduin turhautuessani jälleen kokeilemaan apuvälinettä - ultraääni-haukkupantaa. Tuloksetta.
Nadjan käytös sitoi minut kotiin, olin vähentänyt näyttelykäyntejä Titjan kanssa ja kieltäydyin useista tapaamisista tuttavieni kanssa, jottei minun tarvitsisi jättää koiria yksin. Koska en tuolloin käynyt koulussa enkä töissä, pystyin käyttämään lähes kaiken aikani ollakseni koirieni lähellä ja näin muuttamaan edes yhden Nadjaa ahdistavista tekijöistä harvoin tapahtuvaksi asiaksi. Se saattoi olla jälleen vain ongelman kiertämistä, mutta koiran kaikkien ongelmien kanssa sitoutumiseni kotiin tuntui sillä hetkellä helpoimmalta ratkaisulta.

Nuoren koiran loputonta tarvetta purkaa energiaansa tuntui olevan täysin mahdotonta täyttää, kun kävelylenkit eivät riittäneet. Se rakasti juosta, muttei sitä voinut luottamattomuuden takia päästää juoksemaan niin usein, kun sen olisi tarvinnut.
Koirasta tuli vaativampi ja epäluotettavampi, se alkoi purkaa itseään aggressiivisuutena muihin.


Koiran epävarmuus vieraita kohtaan syveni entisestään. Sitä kysyttiin blue merle-värinsä takia uusien tuomareiden arvostelukokeeseen lokakuussa Lahdessa, jonne ensin epäröin viedä sen useista syistä. Ajattelin kuitenkin antaa koiralle mahdollisuuden ja näkisin samalla itse sen käytöstä vastaavassa tilanteessa. Jo hallille saapuessamme tiesin, että minun olisi ehkä pitänyt jättää suostumatta, sillä koira se selvästi stressasi jo alkumetreillä niin paikkaa kuin vieraita ihmisiäkin ympärillämme. Nadjalla ei missään vaiheessa tapahtumaa ollut kivaa vaikka yritin rentouttaa sitä, se kävi levottomaksi eikä malttanut esiintyäkään, vaikka näyttelyesiintymistä ollaan harjoiteltu sen kanssa paljon. Tuomarit eivät päässeet kunnolla tunnustelemaan sen rakennetta ja neljästä tuomarista viimeiselle kokelaalle Nadjan kohdalla (ainoa mieskokelas) mainitsin että koiralla on pelkotiloja miehiä kohtaan. En olisi kai saanut puhua tuomarille ylimääräisiä, mutta omissa silmissäni koira oli siinä kohtaa jo niin stressaantunut että näin sen koiran kannalta parhaimmaksi vaihtoehdoksi ja samalla mielessäni pelkäsin, että koirani voisi yrittää ahdistuneena näykkäistä kuten oli pentuaikanaan jo kerran yrittänyt. Mies oli onnekseni ymmärtäväinen eikä koskenut Nadjaan tuolloin ollenkaan ja onnistui tekemään osuutensa kokeesta pelkästään näkemänsä perusteella.

Kävimme myös match show'ssa syksyn mittaan vain katselemassa tapahtumaa koiran kanssa, kun viimeisin käyntimme oli ollut keväällä ja silloin kaikki oli sujunut kohtuullisen moitteettomasti - jopa tuomari oli saanut tunnustella koiran hienosti kehässä. Nyt Nadja ei osannut rauhottua mätsäri-paikalla yhtään ja piti huolta siitä, että hänen äänensä näyttelypaikalla kuultiin jatkuvasti. Se huusi ahdistuneisuuttaan ja oli helppo nähdä ettei se nauttinut olostaan, vaikkei se suoraan vetänytkään pois paikalta. Pyysin muutamaa ihmistä kokeilemaan koiran rauhallista silittämistä tai tarjoamaan sille makupalaa, muttei Nadja ollut missään vaiheessa kovin vakuuttunut ajatuksesta ja muutama ihminen jopa kieltäytyi palveluksesta luullen koirani purevan heitä. Mikä oli muuttanut sitä näin?
Eräänkin kerran ulkona ollessamme koira jäätyi pelosta shokkitilaan yrittäessäni viedä sitä äitini luokse vierailulle. Äitini asunnon rappukäytävän ovenpielessä seisoi mies kävelykepin kanssa, joka ajoi Nadjan perääntymään jo avonaisen oven taakse (mies toisella puolella) lukiten jalkansa paikoilleen. Se oli silminnähtävässä pelkolukossa ja ainoa ratkaisuni oli kantaa koira sisälle rauhoittumaan.

Vaikka tiesin etteivät muutokset arjessamme olleet koiralle hyväksi, lupauduin ottamaan kissan, jonka Linda halusi minulle lahjoittaa. Oletin Nadjan ahdistuvan kissasta ja vähintäänkin yrittävän syödä sen, mutta koiran reaktio oli yhtä positiivinen kuin Veilankin saapuessa jollei positiivisempikin - reippaasta Minus-kissasta tuli kuin Nadjan oma pentu! Nadja "imetti" kissaa, vaikkei siltä maitoa koskaan tullutkaan, ja oli Minusta kohtaan sydämellinen. Minus leikki usein Veilan kanssa, mutta yllätin välillä Nadjankin pyörittämästä kissaa, josta kissa lähinnä vain nautti. Se oli kuin luotu meidän talouteemme.
Lisäksi myöhään syksyllä Nadjan veli Ville palautui väliaikaisesti meille asumaan. Se oli aiemmin keväällä palautunut takaisin luoksemme ensimmäisestä kodistaan huonossa kunnossa ja asunut sitten kuntoutumassa Annin luona, mutta koska Anni ei voinut koiraa pitää, se tuli luokseni etsimään kotia. Nadja tuli veljensä kanssa toimeen paremmin kuin hyvin ja olen yhä hämmentynyt siitä, miten erilaisia sisarukset lopulta olivatkaan. Ville on luonteellisesti täysin Nadjan vastakohta pienintäkin piirua myöten ja huonoista kokemuksistaan huolimatta se on helpoin uros, jonka olen tähän mennessä tavannut. Ville asui luonani noin puoli vuotta ja muutti kesällä 2011 uuteen kotiinsa, jossa se yhäkin asuu.

Nadja oli aina vihannut imuria, se oli ahdistanut koiraa ja tämän seurauksena se yritti usein käydä imurin päälle, jota hillitsin pitkään eräänlaisella kuonokopalla ennen kuin aloin tosissani taistella ongelman kanssa. Toisessa huoneessakin koira haukkui kuullessaan imurin. Halusin mainita tämän, koska imuri oli ehkä ainoa asia, jonka kanssa otimme koiran elämän aikana niin suuren edistys-askelen että minun teki mieli itkeä ilosta. Se oli lähes ainoa asia, johon onnistuin totuttamaan koiran niin, ettei sen tarvinnut enää pelätä sitä - kaikesta muusta se paineistui vain enemmän mitä kauemmin sille antoi aikaa. Lokakuussa minä imuroin koiraa itseään, tottakai imurin pienimmällä mahdollisella teholla, mutta minä imuroin sitä. Ilman kuonopantaa, pakottamatta sitä pysymään imuroitavana (video). Onnistuin sentään jossain ja se tuntui hyvältä.

Vaan jottei jotain hyvää niin paljon negatiivistakin, koira alkoi suojelemaan enemmän ja enemmän omaansa. Se saattoi murista sängyltä jopa parhaalle ystävälleni Annille tämän lähestyessä sänkyä, muttei sentään käynyt kiinni ja joutui aina näin tehtyään väistämään. Jälkeenpäin ajateltuna ei ollut fiksua päästää Nadjaa, tai muita koiria, sänkyyn lainkaan. Nykyään koirani eivät nuku sängyssä kanssani.

Joulukuussa silloinen poikaystäväni Tomás muutti meille asumaan seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi ja olin tapani mukaan jo etukäteen huolissani Nadjan käyttäytymisestä häntä kohtaan, erityisesti kun kyseessä oli miespuolinen henkilö. Koira yllätti minut jälleen rauhallisella suhtautumisellaan Tomásia kohtaan huomatessaan nuoren miehen olevan rauhallinen ja selvästi koiralle itselleen harmiton. Se pystyi rentoutumaan, antoi rapsuttaa ja pysyi täysin omana itsenään hänen läheisyydessään näyttäen tottakai Tomásille myös kaikki ne huonoimmat puolensa ajan mittaan, mutta silti pienet asiat sen käytöksessä saivat minut hetkellisesti tuntemaan, että olisin edennyt koiran kanssa jatkuvan alamäen sijasta kerrankin parempaan suuntaan.


Alkuvuosi alkoi osaltamme kohtuu lupaavasti. Ulkona koiran käytös oli yhäkin painajaismaista, mutta muutoksia ei heti vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut mikä oli osaltaan voitto sekin. Kokeilimme Nadjan kanssa myös pulkanvetoa, jotta se voisi kohdistaa vetotarpeensa edes johonkin hieman hyödyllisempään, mutta koira alkoi myöhemmin vieroksua pulkkaa eikä suostunut sitä sitten enää vetämään, vaikka alkuun sen mielestä pulkka ei ollut lainkaan pelottava.
Näiden parin kuukauden aikana tapahtui monia niin pieniä mutta niin tärkeitä asioita, jotka tuntuivat koiran kanssa lottovoitolta. Nadja saattoi tulla vapaana ollessaan kutsusta luokseni, vaikka kauempana näkyi toinen ihminen. Se saattoi olla oikeasti hiljaa pyytäessäni. Nämä harvinaiset hetket nostattivat mieltäni ja myös luottamustani koiraan.

Stressi oli kuitenkin tullut jäädäkseen ja oli meille arkipäivää. Kaikki muutokset vaikuttivat koiraan.
Koska veljeni Toni oli yksi harvoja ihmisiä, jolla oli riittävästi kärsivällisyyttä ja jaksamusta katsoa Nadjan perään päivää pidempään, hän lupautui ottamaan Nadjan kertaalleen hoitoonsa luokseen edes neljäksi päiväksi saadakseni itse koirasta hieman "lomaa". Kyseinen hoitojakso ei mennyt hyvin, koira stressasi koko ajan veljeni luona ollessaan vaikka oli ollut siellä aiemminkin kanssani, mutta puuttumiseni paikalta veti koiran tappiin. Normaalisti se vaati hädän yllättäessä tassulla ovea rapsuttaen ulos niin pitkään kunnes se vietiin, mutta veljeni luona koira oli niin stressaantunut ja ahdistunut ettei uskaltanut sitäkään tehdä vaan teki stressi-löysät suoraan lattialle. Syömäänkään se ei tapansa mukaan sännännyt, veljeni joutui kertomansa mukaan jopa nostamaan koiran sohvalta ruokakuppinsa viereen syömään. Tätä kuunnnellessa en voinut kuin nieleskellä itkua pettyneenä eikä muutaman päivän "vapaus" koirasta tuntunut lainkaan vapaudelta, kun mieleni palasti jatkuvasti miettimään miten paha olo Nadjalla täytyi olla.

Valitettavasti Nadjan halu/tarve käydä toisiin koiriin kiinni kasvoi entisestään. Sen pääkohde tuntui aina olevan vanhin koiristani, Titja. Tomásin yhä ollessa meillä aloin kiinnittää huomiota Titjan käytökseen, kuinka se hakeutui luokseni jollei jopa suoraan syliini selvästi turvan toivossa havaitessaan Nadjan mielentilassa muutoksia noin 5-15 minuuttia ennen kuin mitään tapahtui. Minä en huomannut Nadjassa mitään, en yhtään mitään mitä Titja huomasi. Usein riidat loppuivat jo ennen kuin alkoivatkaan ellen Titjan ennakoinnin seurauksena eristänyt koiria toisistaan jo valmiiksi, viimeistään ne lopettivat onnekseni yhdestä kovaäänisestä karjaisusta. Nadjan syyt käydä toiseen koiraan kiinni alkoivat minimalisoitua, hyvä jos niitä löysin koskaan itsekään.

Pahin alkoi poltella sisistäni. Helmikuun lopussa otin yhteyttä Nadjan toiseen omistajaan Riikkaan, jonka kanssa puhuimme tilanteesta paremmin. Riikka halusi kokeilla viedä Nadjan ongelmakoirakouluttajalle, joten Nadjalle varattiin aika erääseen pääkaupunkiseutulaiseen koirakouluun maaliskuun puoleen väliin, jossa sen tilannetta käytäisiin läpi. Epäröin itse ideaa, mutta muiden ideoiden puutteessa en voinut valittaa ja yritin ajatella, että meitä voitaisiin ehkä kuitenkin vielä auttaa.


Yksi elämäni vaikeimmista kuukausista.

Tomás lähti luotamme heti kuun ensimmäisinä päivinä ja jäin eläinteni kanssa jälleen yksin jatkamaan arkeamme. En tiedä vaikuttiko lähdön jälkeinen surullisuuteni koiran käytökseen ratkaisevasti, oliko miehen läsnäolo sittenkin jollain tavalla rauhoittanut koiraa vai mikä yhtäkkiä meni niin pieleen juuri kun oli alkanut tuntua siltä, etteivät ongelmat pahentuneet vaan elämämme oli tasaista kaikkine olemassa olevine vaikeuksineen.

Nadja aloitti toiset juoksunsa, ja kuten viimekin vuonna, myös tänä vuonna juoksujen myötä sen käytös pahentui entisestään. Juoksujen takia sen koirakoulu-aikakin jouduttiin siirtämään kuukaudella eteenpäin, huhtikuun yhdeksänteen päivään.

Maaliskuun alkupuolella ystäväni Anni oli koiransa Milkan kanssa meillä kylässä. Kummallakaan ei ollut ruokaa, lattialla ei ollut leluja, koirilla ei ollut ylimääräistä purtavaa ja kaikki tuntui sillä hetkellä rauhalliselta, kun Nadja kävi yhtäkkiä Titjan kimppuun äreämmin kuin olin sen koskaan aikaisemmin nähnyt käyvän kenenkään koiran päälle. Sain koirat niskoista toisistaan irti ja normaalisti ne olisivat lopettaneet siihen, mutta Nadja halusi tällä kertaa jatkaa ja riistäytyi otteestani irti takaisin Titjan päälle. Anni sai Nadjan kaulanahoista kiinni samalla kun suojasin omalla kädelläni Titjaa sekä irrotin Nadjan leukoja soopelista. Titja sai haavan mm. aivan silmänsä alapuolelle ja varsinainen silmän vaurioituminen lieni vain parista millistä kiinni. Sain itsekin arpia eivätkä veritipat lattialla sekä varjot mielessäni tuntuneet ottavan loppuakseen.

Lindakin kävi luonamme koiriensa Noomin ja Nitan kanssa. Noomi ja Nadja pidettiin tarkoituksellisesti erillä toisistaan koiraporttini avulla aiemmin mainitsemistani syistä, mutta ihmisen inhimillisestä erheestä koirat pääsivät kerran kosketusetäisyydelle ja se riitti - Nadja ei tuolloin paljoa kysellyt ja kävi suoraan Noomin päälle, vain muutaman sekunnin rähinä aiheutti Noomille kahdeksan reikää. Se ei enää vain käynyt päälle, nyt se pyrki oikeasti myös vahingoittamaan. Jokainen uusi veritippa synkensi mieltäni lisää.
Nadja rähisi omasta aloitteestaan myös Lindan toisen koiran Nitan kanssa, jonka aikana sain reikiä jälleen omaankin käteeni.
Veilaan se ei edelleenkään koskenut.

Toisten koirien näkeminen, joidenkin ihmisten, toisinaan jopa naapurimme näkeminen sai Nadjan kierroksille. Se tuntui raivostuvan silmittömästi nähdessään kauempana liikkuvan vieraan. Hihnassa ollessaan se pyrki käymään jopa lapsen päälle ja jos olisin ollut yhtään varomattomampi, koira olisi ehkä jopa onnistunut. En enää uskaltanut päästää sitä irti lähes missään ja sen kerrankin kun se pääsi minulta vahingossa irti revittyään itsensä hihnan kanssa vapaaksi joutui lähellä oleva koiranomistaja koiran kohteeksi. Onnekseni hän nosti pienen kääpiöpinserinsä syliinsä eikä Nadja uskaltanut lähestyä miestä vaan jäi lähietäisyydelle haukkumaan kunnes ehdin paikalle hakemaan sen pois. Pelkäsin että koira voisi nyt oikeasti käydä vieraiden koirien päälle puhumattakaan mitä se voisi tehdä lapsille, jos kokisi ne uhakseen.

Normaalisti olen käyttänyt suihkepulloa koirien häätämiseen, jottei minun tarvitse fyysisellä voimalla siirtää niitä niskavilloista raahaten toisaalle. Suihkepullo oli toiminut Nadjaan hyvin tähän mennessä, mutta kuluneen kuukauden aikana se oli alkanut hyökätä suihkepulloon suoraan kiinni ja myöhemmin yrittänyt myös omaan käteeni, vaikken ole suihkuttanut ollenkaan Nadjaa kohti. Suihkepullon lisäksi Nadjasta tuli paljon aggressiivisempi myös Minus-kissaamme kohtaan. Vaikkei varsinaisesti sen päälle käykään samalla tavoin kuin koirien, koira alkoi kiinnittää kissan liikkeisiin huomattavan paljon enemmän huomiota ja ahdisteli kissaa.
Enkä minä osannut vastata useisiin omiin kysymyksiini, miksi.

Kuukauden viimeisenä tiistaina lähdimme ottamaan yhteiskuvia koirista Annin kanssa. Saimme parit kuvat, joiden aikana yritin olla käyttämättä nameja koiria asetellessa jottemme laukaisisi niiden ärsykkeestä rähinöitä - vaikka tähän mennessä koirat eivät olleet tapelleet ulkona tosissaan nameista, nyt minusta tuntui siltä, että minun oli varottava niitäkin. Saatiin viiden koiran yhteiskuva otettua hyvin ja kokeiltiin sen jälkeen vain minun tyttöjeni kesken. Nasu oli hoksannut mukanani kantamat namit ja kävi muutaman otoksen jälkeen niistä ensin Titjan päälle. Sain koiran irti ja jouduin ärähtämään Titjalle jotta se olisi lopettanut omalta osaltaan rähinän ja perääntyisi, jolloin Titja ohjaaja-pehmeämpänä koirana alistui minulle ihan viereeni ja polvillani kainalossa pitelemäni Nadja kävi siitä enemmän kierroksille yrittäen uudelleen Titjan päälle. Otteeni Nadjasta ei ollut erityisen hyvä ja näin tulevan, joten pyrin suojaamaan itse soopeliani sillä seurauksella, että sain koiran leuat omaan käteeni.
Kun koira viimein päästi irti tuntui kuin verta olisi ollut kaikkialla ja luminen hanki vain korosti näkymää, vaikka todellisuudessa lopullinen jälki kädessäni oli "vain" neljä reikää, joista yksi valutti verta enemmän ja vähemmän koko illan. Kuten aiempienkin reikien kanssa, en edelleenkään suostunut menemään lääkäriin.

Mutta.


Aloin ymmärtää sen totuuden, jonka tapaamista olen yrittänyt väistellä. Koiria laitetaan pois liian helposti mukamas-luonnevikojen takia, mutta oliko minulla käsissäni nyt oikeasti luonnevikainen koira? Vai oliko vika alusta alkaen ollut itsessäni? Arkemme oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa, niin koiran kuin itsenikin. Monet puhuvat selkäni takana ja varmasti jatkavat puhumista myöhemminkin että minun olisi pitänyt etsiä koiralle parempi koti, jossa joku taitavampi olisi voinut keskittyä sen ongelmiin ja auttaa koiraa elämään, mutta en voinut ajatellakaan koiran sijoittamista toisaalle - en itsekkäistä syistä, vaan koiran stressiongelmien vuoksi. Se ei pystynyt olemaan edes tuttujen luona kunnolla ilman läsnäoloani puhumattakaan täysin vieraasta paikasta, täysin uudesta ympäristöstä ja uusista ihmisistä sekä koirista. Ei se tällaisen käytöksen vallassa kykenisi koskaan elämään sellaista koiranelämää, kuin koiran olisi tarkoitus elää. Puolikas koiranelämä ei vaan ole tarpeeksi - kenellekään.

Lähestyin pahentunutta ongelmaa kertomalla kaikki kuukauden tapahtumat sekä näkökulmani Riikalle, joka saatuaan viestini otti yhteyttä koirakouluun ja kertoi heille eteenpäin ajatukseni koirasta. Puhelimessa he kertoivat että koiran tuominen heidän arvioitavakseen vastaavassa tilanteessa olisi todennäköisesti turhaa, sillä vaikutti siltä ettei koiran hyväksi olisi tehtävissä paljoakaan. Kaikki tapahtui tämän jälkeen yhtäkkiä niin nopeasti.

"Tilanteen pitkittäminen olisi sekä koiran itsensä että omistajan kiduttamista", eräs viisas mies sanoi minulle kerran.

Niin paljon kuin olenkin kokenut yhdessä Nadjan kanssa, yhtäkään muistoa en antaisi pois. Niin monta reikää kuin se onkin minuun, omiin koiriini tai muiden koiriin jättänyt, yhtä monta reikää se tulee jättämään myös sydämeeni. Niin paljon kuin koiralle olenkaan velkaa, onhan se on omalla erilaisella tavallaan opettanut minulle elämästä, opettanut erilaisesta ystävyydestä, luottamuksesta ja sen puuttumattomuudesta, näyttänyt miten suunnitelmat voivat aina muuttua pienessä ajassa. Nadjan saapuminen elämääni tapahtui nopeasti, ja sen irtaantuminen elämästäni tuntuu tapahtuvan aivan yhtä nopeasti.

Vien Nadjan huomenna eli aprillipäivänä, perjantaina, klo 15:45 Salpakankaan eläinlääkäriasemalle Valjennolle viimeiselle matkalleen, ja toivon tämän päätökseni olevan palvelus meille molemmille. Kunpa olisin voinut näyttää sille, ettei tässä maailmassa ole mitään pelättävää. Kunpa olisin tiennyt mitä tehdä sitä auttaakseni, mutta enää en tiennyt.

Aion pysyä sen vierellä viimeiseen asti, olen Nadjalle sen velkaa.
Ikuinen ystäväni. Anna anteeksi.

Viimeinen yhteiskuva tiistailta 29.03.2011 ennen välikohtausta, kuvan © Anni Turkia
Myöhemmin lisättyä:

Nadjan viimeisestä matkasta kirjoittamani blogiteksti on luettavissa täällä, joskin valitettavasti vain englanniksi.

Minulta on kysytty usein tutkittiinko Nadjaa koskaan kipujen varalta ja vastaukseni on valitettavasti ei, eikä koiraa myöskään avattu lopetuksen jälkeen mahdollisten löytöjen varalta. Jälkeenpäin ajateltuna koiran tarkastuttaminen olisi ollut kannattavaa edes varmuuden vuoksi, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Koiraa ei myöskään steriloitu, sillä en uskonut sen vaikuttavan koiran stressiin ja ahdistuneisuuteen merkittävästi.

Saimme Nadjan poismenon jälkeen myöskin eräältä taholta ulkomailta viestiä jonka mukaan Nadja sisaruksineen ei koskaan saanut rekisteröintipapereita geenitestien poikkeavuuden takia. Testien tulosten perusteella pentujen geenit eivät täsmää täysin ilmoitettujen vanhempien geeneihin. Pentueen emä on blue merle ja ilmoitettu isä on tricolor, mutta on mahdollista että narttu on kaksoisastutettu ja toinen uros on ollut soopeli. Blue merlen ja soopelin risteyttäminen tässä rodussa ei ole sallittua sairauksiin altistavien geenien takia.

En kokenut enkä yhäkään koe Nadjan olleen missään vaiheessa oikeasti vaarallinen koira.
Kunpa saisin toisen mahdollisuuden auttaa rakastani.