korvaamaton ystäväni

Same in English: my invaluable friend

Tekstiä uusittu 11. huhtikuuta 2014, halusin korjata muutamia hieman järkyttyneessä ja murtuneessa tilassa kirjoittamiani epäkohtia.
Olen myöskin yllättynyt tekstin saamasta huomiosta jopa pari vuotta tapahtuneen jälkeen, niin hyvässä kuin pahassa valossa. Haluan painottaa, että tiedän tehneeni koirani kanssa virheitä, olin ja olen yhä huomattavan nuori sekä Nadja oli ensimmäinen kohtaamani oikeasti haastava koira - ja mikä teki tilanteesta vaikeinta, se oli omani. En tehnyt koiran kanssa parhaita ratkaisuja sen elämän mittaan, mutta toivon yhä sydämestäni viimeisen päätökseni olleen oikea koiraa kohtaan.



13. heinäkuuta lienee päivä, jonka tulen muistamaan ikuisesti. Se oli päivä, jolloin ensi kertaa kohtasimme Nadjan (Ineed You of Meadows) kanssa Helsinki-Vantaan lentokentällä. Nadja tuli Suomeen kasvattajansa Laurent Delheillen saattelemana Belgiasta, of Meadows-kennelistä yhdessä veljensä Villen (Ima Dream of Meadows) kanssa noin neljän kuukauden iässä. Reipas, menevä pentu oli kaltaiseni nuoren unelma ja ainoa siinä kohtaa mainittava vika koirassa olivat sen lähes umpi pystyt korvat, jotka joutuivat välittömästi teippeihin kotiin päästyämme. Laurent lupasi lähettää rekisteripaperit meille postissa myöhemmin, sillä ei ollut saanut niitä itselleensäkään koirien matkapäivään mennessä.
Papereita emme tosin koskaan saaneet, sillä kasvattaja pian lopetti yhteydenpidon välillämme. Haimme apua virallisemmilta tahoilta ilman ratkaisua tilanteeseen. Tiedossamme oleva yhtälailla rekisteröimätön sisko Immensely of Meadows kiertää näyttelyitä Ranskassa, jonka omistajan mukaan pentuja oli yhteensä viisi koko pentueessa. Kahdesta muusta pennusta emme tiedä mitään.


Nadja tuli asumaan luokseni yhteisomistukseen Riikka Lainion (kennel Tiggerwoods) kanssa. Kuten jo ohimennen mainitsinkin lentokentällä pentu oli energinen ja vilkas, kotiin päästyämme se tutki utealiaana paikkoja. Epävarmuudesta ei ollut tietoakaan, pentu oli pikemminkin uteliaisuuden ja reippauden täyttämä.
Kuten ensimmäisen koirani Titjan kanssa, myös Nadjan kanssa suuntasimme heti kaikkialle tapaamaan muita ja sosiaalistumaan. Vain kuukausi saapumisensa jälkeen olimme jo ensimmäisessä match show'ssa, jossa pentu osoitti ensimmäistä kertaa hieman ujoutta ihmistä (tuomaria) kohtaan ja oli muutenkin hieman jännittynyt kehässä kanssani. Arvelin sen johtuvan vain omasta jännityksestäni joten en nähnyt pennun käytöksessä mitään epänormaalia, olin tyytyväinen Nadjaan ja sen käytökseen kaiken keskellä.

Koira kasvoi kanssani, sitä pystyi pitämään ulkona irti eikä se reagoinut lähellä liikkuviin ihmisiin taikka koiriin. Kävimme kohtuu useasti läheisellä koirarannalla sosialisoimassa vieraiden koirien kanssa, siellä käyn mieluummin kuin koirapuistossa. Pentu oli arkielämässä ahne ja iloinen, mutta samalla yllättävän voimakasmielinen ja koetteli Titjan hermoja aika ajoin; olin välillä jopa huolissani antaako Titja nuoren pompottaa sitä haluamansa mukaan. Nadja oppi vähä vähältä käyttämään myös ääntään, johon selvästi rakastui ja alkoi ilmaisemaan itseään voimakkaasti vuoden loppupuolella äänen kautta: iloisuus, epävarmuus, ahdistuneisuus.

Vaikka Suomeen tultuaan Nadja oli tuntunut vastaanottavalta uusia ihmisiä kohtaan sen ensimmäiset kuukaudet tässä maassa selvittivät koiran todellisen epävarmuuden. Esimerkiksi vain viiden kuukauden ikäisenä se tunsi itensä niin ahdistetuksi lapsen toimesta, että yritti näykätä lasta tilanteessa. Lapsi ei kuunnellut minua kieltäessäni häntä koskemasta koiraan, joka aiheutti tilanteen. Onnekseni koira ei osunut eikä lapselle käynyt mitään ja myöhemmin tapahtuneen jälkeen Nadja pystyi olemaan samanikäisten lasten läheisyydessä ilman hälyttäviä reaktioita.


Kevään lähestyessä Nadja käytti ääntään yhä enemmän ja enemmän, siitä tuli ongelma. Koira oli asunut luonani nelikuisesta lähtien pienkerrostalossa ja kuunnellut käytävän ääniä reagoimatta niihin, mutta yhtäkkiä se alkoi hälyttää haukulla suurimman osan käytävästä tulevista äänistä ja mikä pahinta, asuimme alimmassa kerroksessa juuri ulko-oven viereisessä asunnossa joten ääniä riitti. Tämä tiesi tietysti myös sitä, että Nadja haukkui yksinollessaankin. Aina niin hiljainen pentu muuttui äänekkääksi teiniksi, joka ilmaisi kaiken huipuksi myös ulkona lähestyvät ja ohittavat koirat. Se alkoi vetämään hihnassa ihan tosissaan ja namittamis-yrityksistäni huolimatta en osannut hallita koiraa, joten taivuin ostamaan sen hillitsemiseksi kuonopannan, joka loogisesti vain hillitsi ongelmaa eikä poistanut sitä. Nadja alkoi hyppimään enemmän Titjan nenille (eikä Titja jostain syystä koskaan sanonut sille takaisin) ja siitä tuli kärkäs ruoan suhteen, joka sai muutenkin huonosti syövän Titjan stressaamaan omaa syömistään niin, että koira saattoi jättää kokonaan syömättä. Ratkaisuna tähän siirryin ruokkimaan koirat eri huoneissa suljettujen ovien takana.
Ensimmäiset ongelmat koiran kanssa alkoivat kunnolla paistaa lävitse.

Huhtikuussa 2010 muutin omaan asuntoon koirieni kanssa, myöskin pienkerrostaloon, tällä kertaa toiseen kerrokseen. Nadja aloitti pian muuton jälkeen ensimmäiset juoksunsa, jonka aikana koiran käytös muuttui entisestään - huonompaan. Se alkoi poimia ympäristöstään pienimpiäkin syitä käydä Titjaan kiinni ja jouduin pitämään koiria usein erillään koiraportin avulla. Kerran yrittäessäni erottaa niitä toisistaan Nadja kääntyi ympäri ja hyppäsi suoraan ylöspäin kasvojani/kaulaani kohden, repien mukanaan rikki napsahtavan kaulakoruni. Vannoin itselleni, ettei koira tarkoittanut sitä ja että se oli täysin oma vikani mentyäni erottamaan koiria toisistaan, niinpä en ottanut tapahtumaa kovin tosissani.

Nadja alkoi keräämään itselleen näkyvästi pelkotiloja ja säikkyi huomattavasti erilaisia, toisinaan pieniäkin asioita ympästössämme. Palautuminen vei aina oman aikansa ja useinkaan pelon aiheuttajan esitteleminen sekä ajan antaminen ei auttanut. Lopulta koira ei tuntunut enää kestävän mitään muutoksia arjessamme stressaamatta. Käytin siitä nimitystä arkikoira.

Ulkona liikkuessa Nadjasta alkoi kasautua painajainen. Yritin hyödyntää niin kuonopantaa kuin namejakin ohitusten onnistumiseksi, leluista se ei koskaan välittänyt, mutta koiran epävarmuus voitti sen ahneuden eikä minulla tuntunut olevan hihnan päässä muuta merkitystä kuin pitää lyhyellä hihnalla kiinni, ettei se päässyt hallitsemattomasti säikyttelemään ohikulkijoita. Se ei enää haukkunut pelkkiä vastaantulevia koiria, vaan myös osan ihmisistä. Se oli aina ollut huomattavan epävarma miespuolisia henkilöitä kohtaan (vaikka kasvattajakin on miespuolinen henkilö), mutta epävarmuus miehiä kohtaan kasautui entisestään vaikkei yksikään mies tehnyt sille pahaa. Ainoa mies, jota Nadja oppi kunnolla sietämään, oli päälle kolmikymppinen veljeni. Koiran käytös muuttui aina veljeni läheisyydessä anteeksipyyteleväksi, miltein nähtävästi pelokkaaksi ja stressaantuneeksi, mielisteleväksikin ja oli veljeni taluttamana hihnassakin hiljaisempi - mutta vastapainona selkeästi stressaantuneempi eikä lakannut vetämästä. Oli myös hyviä hetkiä jolloin Nadjakin rentoutui veljeni läheisyydessä leikin tai muun kautta, kunhan minä olin paikalla.

Halusin päästää koiran juoksemaan vapaana vaikka tiedostin sen huonon käytöksen ja välillä se saikin juosta. Saatoin tuolloin vain toivoa, että se palaisi takaisin namikädelle. Luottamukseni koiran toimintaa kohtaan alkoi hiljalleen kadota.


Tein ehkä maailman hulluimman päätöksen ottaa kolmas koira Nadjan ollessa vasta puolentoista vuoden ikäinen ja käytökseltään epäluotettava painajainen, jota en osannut/pystynyt vielä erittäin kokemattomana koiranomistajana parhaimmilla taidoillanikaan hallitsemaan. Yritin perustella Veilan hankintaa usealla tavalla jopa itselleni, mutten voi olla ajattelematta vaistosinko lähitulevaisuuden tapahtumia ja halusinko tiedostamattani yrittää kiertää niitä jollain tapaa. Ja jottei Nadjassa yksinäänkin olisi ollut tarpeeksi, tiesin tarvitsevani voimakasluontoisen pennun, joka ei säikähtäisi helposti tai jäisi Titjan eikä erityisesti Nadjan jalkoihin. Veila oli juuri sitä, jollei enemmänkin.

Heinäkuussa sovin Veilan kasvattajan kanssa, että hoitaisin yhdessä ystäväni Lindan kanssa pentuetta, josta minun oli tarkoitus pentu ottaa, kahtena eri viikonloppuna heidän ollessaan näyttelymatkoilla toisaalla. Ensimmäisenä viikonloppuna otin mukaani Nadjan totuttautumaan ajatukseen pennuista ja samalla uudesta perheenjäsenestä.
Lindalla on Veilaa vain pari kuukautta vanhempi nahkapentu samalta kasvattajalta, joka oli Lindan mukana kasvattajan luona hoitaessamme pentuetta. Nadja tapasi Noomin tuolloin ensimmäistä kertaa eikä niiden päivittäisessä elossa ilmennyt mitään ongelmia, mutta yksi yö heräsimme Noomin dramaattiseen huutoon kun Nadja oli käynyt sen päälle - lienikö Noomi tönäissyt sitä sen nukkuessa vai mistä tilanne oli lauennut, Noomille ei kuitenkaan käynyt mitään vaan se huusi lähinnä säikähdystään. Tilanteen rauhoituttua Nadja ja Noomi viettivät loput yhteisestä ajastaan ongelmitta.

Pieniä pentuja kohtaan sillä ei näyttänyt olevan mitään ongelmaa, mutta huomasin koiran stressitason kasvaneen aikaisempaan huomattavasti paljon enemmän vieraassa paikassa. Koira läähätti, näytti ahdistuneelta ja hakeutui yllättävän paljon läheisyyteeni tuon viikonlopun aikana. Yleisesti Nadja oli osoittautunut ympäristö-pehmeäksi, ohjaaja-kovaksi, äärettömän teräväksi, mitä todennäköisimmin paimenvietittömäksi ja täysin miellyttämishaluttomaksi koiraksi, jonka en olettanut ihan heti hakevan minusta oikeasti turvaa - eihän se normaalisti niin tehnyt muutenkaan. (Toivottavasti en käyttänyt täysin vääriä termejä.) Halusin ehdottomasti olla koiralle se turva, johon se voisi luottaa, mutta ainoa viite luottamuksesta oli koiran kyky rentoutua kanssani joka sekin oli tämän koiran kanssa tosin jo jotain. Yritin pysyä vastoinkäymisissä aina itse rauhallisena ja määrätietoisena, mutta joudun tunnustamaan etten aina onnistunut.

Pentu tuli taloon vielä heinäkuun aikana ja Nadja opetteli Titjan tavoin elämään sen kanssa. Erittäin reipasluontoinen ja leikkisä Veila tulikin odotettua paremmin juttuun Nadjan kanssa eikä pennun läsnäolo ahdistanut Nadjaa lainkaan niin paljoa kuin olisin kuvitellut. Ne jopa leikkivät keskenään, vaikka Nadja ei osannut pienempäänsä juuri varoakaan ja jouduin laittamaan sen välillä jäähylle koiraportin taakse ettei se kävisi liian rajuksi pienen pennun kanssa. Hetkellisesti Veilan kotiutuminen jopa valotti elämäämme ja oli positiivista huomata ettei Nadja koskaan suuttunut Veilalle mistään, mistä se olisi normaalisti käynyt Titjan päälle.


Jatkoin koirieni kanssa normaalia arkeamme. Pennun pyrin käyttämään ulkona useimmiten ilman Nadjaa, jotta pystyisin keskittymään molempien koirien käytökseen erikseen. Treenasin niin Titjaa, Veilaa kuin Nadjaakin, kullekin niiden oman tason mukaista aivotyötä. Nadja toimi treenatessa hyvin niin kauan kun paikalla ei ollut mitään epänormaalia tai mikäli tuntemattomia häiriötekijöitä ei ilmaantunut paikalle.
Pidin Nadjaa edelleen toisinaan irti rauhallisilla alueilla, mutta varovaisuudestani huolimatta syksyn mittaan sain hakea Nadjan kerran jos toisenkin haukkumasta täysin villiintyneenä toiselle koiralle vapaaksi päästyään/karattuaan. Se pysyi aina pienen välimatkan päässä vieraasta eikä mennyt liian lähelle tai käynyt vieraiden koirien päälle, mutta oli niin kierroksilla, että koiran kiinni saaminen tuntui turhauttavalta ja suoranaiselta ajanhaaskaukselta. Häpesin sen käytöstä ja olin erittäin pahoillani koiriensa ulkoiluttajille, jotka joutuivat kärsimään omasta typeryydestäni koirani kanssa - minun ei koskaan olisi pitänyt päästää Nadjan kaltaista koiraa irti vastaavissa paikoissa.

Pystyimme yhä käymään koirarannalla (vaikka Nadja hälyttikin haukulla kaikki meidän jälkeen paikalle tulevat koirat ja sain usein vakuutella että se haukkuu vain epävarmuuttaan eikä käy muiden fifien päälle) ja luonamme kävi useita koirakavereita kuten aina ennenkin, eikä Nadjalla koskaan ollut suurempaa ongelmaa muiden koirien kanssa - paitsi Noomin. Nadja ei ollut vielä Veilan kasvattajan luona Noomin tavatessaan osoittanut vainoavansa Noomia, vaan se alkoi ja yltyi vasta jälkeenpäin. Nadjan viha Noomia kohtaan kasvoi kasvamistaan syksyllä, eikä koiria voinut enää päästää lähellekään toisiaan. Noomin nähdessään Nadjan silmät leimusivat täyttä vihaa. En osannut, enkä tänäkään päivänä osaa selittää miksi.

Koiran yksinjättäminen tuotti todellisia vaikeuksia. Se ei enää tuhonnut mitään kuten se oli tehnyt alle vuotiaana (ja tuolloinkin vain pieniä esineitä), mutta kulutti ääntään hyvin aktiivisesti niin, että stressasin naapureiden pian häätävän meidät kodistamme (yhtäkään varoitusta en siltikään saanut, mutta kuulin jälkeenpäin että alakerran naapurimme oli muuttanut pois huoneistostaan koirieni takia). Toisinaan haukkuminen alkoi välittömästi sulkiessani oven, toisinaan vasta myöhemmin. Luiden tai muun purtavan jättäminen ei auttanut ja turvauduin turhautuessani jälleen kokeilemaan apuvälinettä - ultraääni-haukkupantaa. Tuloksetta.
Nadjan käytös sitoi minut kotiin, olin vähentänyt näyttelykäyntejä Titjan kanssa ja kieltäydyin useista tapaamisista tuttavieni kanssa, jottei minun tarvitsisi jättää koiria yksin. Koska en tuolloin käynyt koulussa enkä töissä, pystyin käyttämään lähes kaiken aikani ollakseni koirieni lähellä ja näin muuttamaan edes yhden Nadjaa ahdistavista tekijöistä harvoin tapahtuvaksi asiaksi. Se saattoi olla jälleen vain ongelman kiertämistä, mutta koiran kaikkien ongelmien kanssa sitoutumiseni kotiin tuntui sillä hetkellä helpoimmalta ratkaisulta.

Nuoren koiran loputonta tarvetta purkaa energiaansa tuntui olevan täysin mahdotonta täyttää, kun kävelylenkit eivät riittäneet. Se rakasti juosta, muttei sitä voinut luottamattomuuden takia päästää juoksemaan niin usein, kun sen olisi tarvinnut.
Koirasta tuli vaativampi ja epäluotettavampi, se alkoi purkaa itseään aggressiivisuutena muihin.


Koiran epävarmuus vieraita kohtaan syveni entisestään. Sitä kysyttiin blue merle-värinsä takia uusien tuomareiden arvostelukokeeseen lokakuussa Lahdessa, jonne ensin epäröin viedä sen useista syistä. Ajattelin kuitenkin antaa koiralle mahdollisuuden ja näkisin samalla itse sen käytöstä vastaavassa tilanteessa. Jo hallille saapuessamme tiesin, että minun olisi ehkä pitänyt jättää suostumatta, sillä koira se selvästi stressasi jo alkumetreillä niin paikkaa kuin vieraita ihmisiäkin ympärillämme. Nadjalla ei missään vaiheessa tapahtumaa ollut kivaa vaikka yritin rentouttaa sitä, se kävi levottomaksi eikä malttanut esiintyäkään, vaikka näyttelyesiintymistä ollaan harjoiteltu sen kanssa paljon. Tuomarit eivät päässeet kunnolla tunnustelemaan sen rakennetta ja neljästä tuomarista viimeiselle kokelaalle Nadjan kohdalla (ainoa mieskokelas) mainitsin että koiralla on pelkotiloja miehiä kohtaan. En olisi kai saanut puhua tuomarille ylimääräisiä, mutta omissa silmissäni koira oli siinä kohtaa jo niin stressaantunut että näin sen koiran kannalta parhaimmaksi vaihtoehdoksi ja samalla mielessäni pelkäsin, että koirani voisi yrittää ahdistuneena näykkäistä kuten oli pentuaikanaan jo kerran yrittänyt. Mies oli onnekseni ymmärtäväinen eikä koskenut Nadjaan tuolloin ollenkaan ja onnistui tekemään osuutensa kokeesta pelkästään näkemänsä perusteella.

Kävimme myös match show'ssa syksyn mittaan vain katselemassa tapahtumaa koiran kanssa, kun viimeisin käyntimme oli ollut keväällä ja silloin kaikki oli sujunut kohtuullisen moitteettomasti - jopa tuomari oli saanut tunnustella koiran hienosti kehässä. Nyt Nadja ei osannut rauhottua mätsäri-paikalla yhtään ja piti huolta siitä, että hänen äänensä näyttelypaikalla kuultiin jatkuvasti. Se huusi ahdistuneisuuttaan ja oli helppo nähdä ettei se nauttinut olostaan, vaikkei se suoraan vetänytkään pois paikalta. Pyysin muutamaa ihmistä kokeilemaan koiran rauhallista silittämistä tai tarjoamaan sille makupalaa, muttei Nadja ollut missään vaiheessa kovin vakuuttunut ajatuksesta ja muutama ihminen jopa kieltäytyi palveluksesta luullen koirani purevan heitä. Mikä oli muuttanut sitä näin?
Eräänkin kerran ulkona ollessamme koira jäätyi pelosta shokkitilaan yrittäessäni viedä sitä äitini luokse vierailulle. Äitini asunnon rappukäytävän ovenpielessä seisoi mies kävelykepin kanssa, joka ajoi Nadjan perääntymään jo avonaisen oven taakse (mies toisella puolella) lukiten jalkansa paikoilleen. Se oli silminnähtävässä pelkolukossa ja ainoa ratkaisuni oli kantaa koira sisälle rauhoittumaan.

Vaikka tiesin etteivät muutokset arjessamme olleet koiralle hyväksi, lupauduin ottamaan kissan, jonka Linda halusi minulle lahjoittaa. Oletin Nadjan ahdistuvan kissasta ja vähintäänkin yrittävän syödä sen, mutta koiran reaktio oli yhtä positiivinen kuin Veilankin saapuessa jollei positiivisempikin - reippaasta Minus-kissasta tuli kuin Nadjan oma pentu! Nadja "imetti" kissaa, vaikkei siltä maitoa koskaan tullutkaan, ja oli Minusta kohtaan sydämellinen. Minus leikki usein Veilan kanssa, mutta yllätin välillä Nadjankin pyörittämästä kissaa, josta kissa lähinnä vain nautti. Se oli kuin luotu meidän talouteemme.
Lisäksi myöhään syksyllä Nadjan veli Ville palautui väliaikaisesti meille asumaan. Se oli aiemmin keväällä palautunut takaisin luoksemme ensimmäisestä kodistaan huonossa kunnossa ja asunut sitten kuntoutumassa Annin luona, mutta koska Anni ei voinut koiraa pitää, se tuli luokseni etsimään kotia. Nadja tuli veljensä kanssa toimeen paremmin kuin hyvin ja olen yhä hämmentynyt siitä, miten erilaisia sisarukset lopulta olivatkaan. Ville on luonteellisesti täysin Nadjan vastakohta pienintäkin piirua myöten ja huonoista kokemuksistaan huolimatta se on helpoin uros, jonka olen tähän mennessä tavannut. Ville asui luonani noin puoli vuotta ja muutti kesällä 2011 uuteen kotiinsa, jossa se yhäkin asuu.

Nadja oli aina vihannut imuria, se oli ahdistanut koiraa ja tämän seurauksena se yritti usein käydä imurin päälle, jota hillitsin pitkään eräänlaisella kuonokopalla ennen kuin aloin tosissani taistella ongelman kanssa. Toisessa huoneessakin koira haukkui kuullessaan imurin. Halusin mainita tämän, koska imuri oli ehkä ainoa asia, jonka kanssa otimme koiran elämän aikana niin suuren edistys-askelen että minun teki mieli itkeä ilosta. Se oli lähes ainoa asia, johon onnistuin totuttamaan koiran niin, ettei sen tarvinnut enää pelätä sitä - kaikesta muusta se paineistui vain enemmän mitä kauemmin sille antoi aikaa. Lokakuussa minä imuroin koiraa itseään, tottakai imurin pienimmällä mahdollisella teholla, mutta minä imuroin sitä. Ilman kuonopantaa, pakottamatta sitä pysymään imuroitavana (video). Onnistuin sentään jossain ja se tuntui hyvältä.

Vaan jottei jotain hyvää niin paljon negatiivistakin, koira alkoi suojelemaan enemmän ja enemmän omaansa. Se saattoi murista sängyltä jopa parhaalle ystävälleni Annille tämän lähestyessä sänkyä, muttei sentään käynyt kiinni ja joutui aina näin tehtyään väistämään. Jälkeenpäin ajateltuna ei ollut fiksua päästää Nadjaa, tai muita koiria, sänkyyn lainkaan. Nykyään koirani eivät nuku sängyssä kanssani.

Joulukuussa silloinen poikaystäväni Tomás muutti meille asumaan seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi ja olin tapani mukaan jo etukäteen huolissani Nadjan käyttäytymisestä häntä kohtaan, erityisesti kun kyseessä oli miespuolinen henkilö. Koira yllätti minut jälleen rauhallisella suhtautumisellaan Tomásia kohtaan huomatessaan nuoren miehen olevan rauhallinen ja selvästi koiralle itselleen harmiton. Se pystyi rentoutumaan, antoi rapsuttaa ja pysyi täysin omana itsenään hänen läheisyydessään näyttäen tottakai Tomásille myös kaikki ne huonoimmat puolensa ajan mittaan, mutta silti pienet asiat sen käytöksessä saivat minut hetkellisesti tuntemaan, että olisin edennyt koiran kanssa jatkuvan alamäen sijasta kerrankin parempaan suuntaan.


Alkuvuosi alkoi osaltamme kohtuu lupaavasti. Ulkona koiran käytös oli yhäkin painajaismaista, mutta muutoksia ei heti vuodenvaihteen jälkeen tapahtunut mikä oli osaltaan voitto sekin. Kokeilimme Nadjan kanssa myös pulkanvetoa, jotta se voisi kohdistaa vetotarpeensa edes johonkin hieman hyödyllisempään, mutta koira alkoi myöhemmin vieroksua pulkkaa eikä suostunut sitä sitten enää vetämään, vaikka alkuun sen mielestä pulkka ei ollut lainkaan pelottava.
Näiden parin kuukauden aikana tapahtui monia niin pieniä mutta niin tärkeitä asioita, jotka tuntuivat koiran kanssa lottovoitolta. Nadja saattoi tulla vapaana ollessaan kutsusta luokseni, vaikka kauempana näkyi toinen ihminen. Se saattoi olla oikeasti hiljaa pyytäessäni. Nämä harvinaiset hetket nostattivat mieltäni ja myös luottamustani koiraan.

Stressi oli kuitenkin tullut jäädäkseen ja oli meille arkipäivää. Kaikki muutokset vaikuttivat koiraan.
Koska veljeni Toni oli yksi harvoja ihmisiä, jolla oli riittävästi kärsivällisyyttä ja jaksamusta katsoa Nadjan perään päivää pidempään, hän lupautui ottamaan Nadjan kertaalleen hoitoonsa luokseen edes neljäksi päiväksi saadakseni itse koirasta hieman "lomaa". Kyseinen hoitojakso ei mennyt hyvin, koira stressasi koko ajan veljeni luona ollessaan vaikka oli ollut siellä aiemminkin kanssani, mutta puuttumiseni paikalta veti koiran tappiin. Normaalisti se vaati hädän yllättäessä tassulla ovea rapsuttaen ulos niin pitkään kunnes se vietiin, mutta veljeni luona koira oli niin stressaantunut ja ahdistunut ettei uskaltanut sitäkään tehdä vaan teki stressi-löysät suoraan lattialle. Syömäänkään se ei tapansa mukaan sännännyt, veljeni joutui kertomansa mukaan jopa nostamaan koiran sohvalta ruokakuppinsa viereen syömään. Tätä kuunnnellessa en voinut kuin nieleskellä itkua pettyneenä eikä muutaman päivän "vapaus" koirasta tuntunut lainkaan vapaudelta, kun mieleni palasti jatkuvasti miettimään miten paha olo Nadjalla täytyi olla.

Valitettavasti Nadjan halu/tarve käydä toisiin koiriin kiinni kasvoi entisestään. Sen pääkohde tuntui aina olevan vanhin koiristani, Titja. Tomásin yhä ollessa meillä aloin kiinnittää huomiota Titjan käytökseen, kuinka se hakeutui luokseni jollei jopa suoraan syliini selvästi turvan toivossa havaitessaan Nadjan mielentilassa muutoksia noin 5-15 minuuttia ennen kuin mitään tapahtui. Minä en huomannut Nadjassa mitään, en yhtään mitään mitä Titja huomasi. Usein riidat loppuivat jo ennen kuin alkoivatkaan ellen Titjan ennakoinnin seurauksena eristänyt koiria toisistaan jo valmiiksi, viimeistään ne lopettivat onnekseni yhdestä kovaäänisestä karjaisusta. Nadjan syyt käydä toiseen koiraan kiinni alkoivat minimalisoitua, hyvä jos niitä löysin koskaan itsekään.

Pahin alkoi poltella sisistäni. Helmikuun lopussa otin yhteyttä Nadjan toiseen omistajaan Riikkaan, jonka kanssa puhuimme tilanteesta paremmin. Riikka halusi kokeilla viedä Nadjan ongelmakoirakouluttajalle, joten Nadjalle varattiin aika erääseen pääkaupunkiseutulaiseen koirakouluun maaliskuun puoleen väliin, jossa sen tilannetta käytäisiin läpi. Epäröin itse ideaa, mutta muiden ideoiden puutteessa en voinut valittaa ja yritin ajatella, että meitä voitaisiin ehkä kuitenkin vielä auttaa.


Yksi elämäni vaikeimmista kuukausista.

Tomás lähti luotamme heti kuun ensimmäisinä päivinä ja jäin eläinteni kanssa jälleen yksin jatkamaan arkeamme. En tiedä vaikuttiko lähdön jälkeinen surullisuuteni koiran käytökseen ratkaisevasti, oliko miehen läsnäolo sittenkin jollain tavalla rauhoittanut koiraa vai mikä yhtäkkiä meni niin pieleen juuri kun oli alkanut tuntua siltä, etteivät ongelmat pahentuneet vaan elämämme oli tasaista kaikkine olemassa olevine vaikeuksineen.

Nadja aloitti toiset juoksunsa, ja kuten viimekin vuonna, myös tänä vuonna juoksujen myötä sen käytös pahentui entisestään. Juoksujen takia sen koirakoulu-aikakin jouduttiin siirtämään kuukaudella eteenpäin, huhtikuun yhdeksänteen päivään.

Maaliskuun alkupuolella ystäväni Anni oli koiransa Milkan kanssa meillä kylässä. Kummallakaan ei ollut ruokaa, lattialla ei ollut leluja, koirilla ei ollut ylimääräistä purtavaa ja kaikki tuntui sillä hetkellä rauhalliselta, kun Nadja kävi yhtäkkiä Titjan kimppuun äreämmin kuin olin sen koskaan aikaisemmin nähnyt käyvän kenenkään koiran päälle. Sain koirat niskoista toisistaan irti ja normaalisti ne olisivat lopettaneet siihen, mutta Nadja halusi tällä kertaa jatkaa ja riistäytyi otteestani irti takaisin Titjan päälle. Anni sai Nadjan kaulanahoista kiinni samalla kun suojasin omalla kädelläni Titjaa sekä irrotin Nadjan leukoja soopelista. Titja sai haavan mm. aivan silmänsä alapuolelle ja varsinainen silmän vaurioituminen lieni vain parista millistä kiinni. Sain itsekin arpia eivätkä veritipat lattialla sekä varjot mielessäni tuntuneet ottavan loppuakseen.

Lindakin kävi luonamme koiriensa Noomin ja Nitan kanssa. Noomi ja Nadja pidettiin tarkoituksellisesti erillä toisistaan koiraporttini avulla aiemmin mainitsemistani syistä, mutta ihmisen inhimillisestä erheestä koirat pääsivät kerran kosketusetäisyydelle ja se riitti - Nadja ei tuolloin paljoa kysellyt ja kävi suoraan Noomin päälle, vain muutaman sekunnin rähinä aiheutti Noomille kahdeksan reikää. Se ei enää vain käynyt päälle, nyt se pyrki oikeasti myös vahingoittamaan. Jokainen uusi veritippa synkensi mieltäni lisää.
Nadja rähisi omasta aloitteestaan myös Lindan toisen koiran Nitan kanssa, jonka aikana sain reikiä jälleen omaankin käteeni.
Veilaan se ei edelleenkään koskenut.

Toisten koirien näkeminen, joidenkin ihmisten, toisinaan jopa naapurimme näkeminen sai Nadjan kierroksille. Se tuntui raivostuvan silmittömästi nähdessään kauempana liikkuvan vieraan. Hihnassa ollessaan se pyrki käymään jopa lapsen päälle ja jos olisin ollut yhtään varomattomampi, koira olisi ehkä jopa onnistunut. En enää uskaltanut päästää sitä irti lähes missään ja sen kerrankin kun se pääsi minulta vahingossa irti revittyään itsensä hihnan kanssa vapaaksi joutui lähellä oleva koiranomistaja koiran kohteeksi. Onnekseni hän nosti pienen kääpiöpinserinsä syliinsä eikä Nadja uskaltanut lähestyä miestä vaan jäi lähietäisyydelle haukkumaan kunnes ehdin paikalle hakemaan sen pois. Pelkäsin että koira voisi nyt oikeasti käydä vieraiden koirien päälle puhumattakaan mitä se voisi tehdä lapsille, jos kokisi ne uhakseen.

Normaalisti olen käyttänyt suihkepulloa koirien häätämiseen, jottei minun tarvitse fyysisellä voimalla siirtää niitä niskavilloista raahaten toisaalle. Suihkepullo oli toiminut Nadjaan hyvin tähän mennessä, mutta kuluneen kuukauden aikana se oli alkanut hyökätä suihkepulloon suoraan kiinni ja myöhemmin yrittänyt myös omaan käteeni, vaikken ole suihkuttanut ollenkaan Nadjaa kohti. Suihkepullon lisäksi Nadjasta tuli paljon aggressiivisempi myös Minus-kissaamme kohtaan. Vaikkei varsinaisesti sen päälle käykään samalla tavoin kuin koirien, koira alkoi kiinnittää kissan liikkeisiin huomattavan paljon enemmän huomiota ja ahdisteli kissaa.
Enkä minä osannut vastata useisiin omiin kysymyksiini, miksi.

Kuukauden viimeisenä tiistaina lähdimme ottamaan yhteiskuvia koirista Annin kanssa. Saimme parit kuvat, joiden aikana yritin olla käyttämättä nameja koiria asetellessa jottemme laukaisisi niiden ärsykkeestä rähinöitä - vaikka tähän mennessä koirat eivät olleet tapelleet ulkona tosissaan nameista, nyt minusta tuntui siltä, että minun oli varottava niitäkin. Saatiin viiden koiran yhteiskuva otettua hyvin ja kokeiltiin sen jälkeen vain minun tyttöjeni kesken. Nasu oli hoksannut mukanani kantamat namit ja kävi muutaman otoksen jälkeen niistä ensin Titjan päälle. Sain koiran irti ja jouduin ärähtämään Titjalle jotta se olisi lopettanut omalta osaltaan rähinän ja perääntyisi, jolloin Titja ohjaaja-pehmeämpänä koirana alistui minulle ihan viereeni ja polvillani kainalossa pitelemäni Nadja kävi siitä enemmän kierroksille yrittäen uudelleen Titjan päälle. Otteeni Nadjasta ei ollut erityisen hyvä ja näin tulevan, joten pyrin suojaamaan itse soopeliani sillä seurauksella, että sain koiran leuat omaan käteeni.
Kun koira viimein päästi irti tuntui kuin verta olisi ollut kaikkialla ja luminen hanki vain korosti näkymää, vaikka todellisuudessa lopullinen jälki kädessäni oli "vain" neljä reikää, joista yksi valutti verta enemmän ja vähemmän koko illan. Kuten aiempienkin reikien kanssa, en edelleenkään suostunut menemään lääkäriin.

Mutta.


Aloin ymmärtää sen totuuden, jonka tapaamista olen yrittänyt väistellä. Koiria laitetaan pois liian helposti mukamas-luonnevikojen takia, mutta oliko minulla käsissäni nyt oikeasti luonnevikainen koira? Vai oliko vika alusta alkaen ollut itsessäni? Arkemme oli ollut kaikkea muuta kuin helppoa, niin koiran kuin itsenikin. Monet puhuvat selkäni takana ja varmasti jatkavat puhumista myöhemminkin että minun olisi pitänyt etsiä koiralle parempi koti, jossa joku taitavampi olisi voinut keskittyä sen ongelmiin ja auttaa koiraa elämään, mutta en voinut ajatellakaan koiran sijoittamista toisaalle - en itsekkäistä syistä, vaan koiran stressiongelmien vuoksi. Se ei pystynyt olemaan edes tuttujen luona kunnolla ilman läsnäoloani puhumattakaan täysin vieraasta paikasta, täysin uudesta ympäristöstä ja uusista ihmisistä sekä koirista. Ei se tällaisen käytöksen vallassa kykenisi koskaan elämään sellaista koiranelämää, kuin koiran olisi tarkoitus elää. Puolikas koiranelämä ei vaan ole tarpeeksi - kenellekään.

Lähestyin pahentunutta ongelmaa kertomalla kaikki kuukauden tapahtumat sekä näkökulmani Riikalle, joka saatuaan viestini otti yhteyttä koirakouluun ja kertoi heille eteenpäin ajatukseni koirasta. Puhelimessa he kertoivat että koiran tuominen heidän arvioitavakseen vastaavassa tilanteessa olisi todennäköisesti turhaa, sillä vaikutti siltä ettei koiran hyväksi olisi tehtävissä paljoakaan. Kaikki tapahtui tämän jälkeen yhtäkkiä niin nopeasti.

"Tilanteen pitkittäminen olisi sekä koiran itsensä että omistajan kiduttamista", eräs viisas mies sanoi minulle kerran.

Niin paljon kuin olenkin kokenut yhdessä Nadjan kanssa, yhtäkään muistoa en antaisi pois. Niin monta reikää kuin se onkin minuun, omiin koiriini tai muiden koiriin jättänyt, yhtä monta reikää se tulee jättämään myös sydämeeni. Niin paljon kuin koiralle olenkaan velkaa, onhan se on omalla erilaisella tavallaan opettanut minulle elämästä, opettanut erilaisesta ystävyydestä, luottamuksesta ja sen puuttumattomuudesta, näyttänyt miten suunnitelmat voivat aina muuttua pienessä ajassa. Nadjan saapuminen elämääni tapahtui nopeasti, ja sen irtaantuminen elämästäni tuntuu tapahtuvan aivan yhtä nopeasti.

Vien Nadjan huomenna eli aprillipäivänä, perjantaina, klo 15:45 Salpakankaan eläinlääkäriasemalle Valjennolle viimeiselle matkalleen, ja toivon tämän päätökseni olevan palvelus meille molemmille. Kunpa olisin voinut näyttää sille, ettei tässä maailmassa ole mitään pelättävää. Kunpa olisin tiennyt mitä tehdä sitä auttaakseni, mutta enää en tiennyt.

Aion pysyä sen vierellä viimeiseen asti, olen Nadjalle sen velkaa.
Ikuinen ystäväni. Anna anteeksi.

Viimeinen yhteiskuva tiistailta 29.03.2011 ennen välikohtausta, kuvan © Anni Turkia
Myöhemmin lisättyä:

Nadjan viimeisestä matkasta kirjoittamani blogiteksti on luettavissa täällä, joskin valitettavasti vain englanniksi.

Minulta on kysytty usein tutkittiinko Nadjaa koskaan kipujen varalta ja vastaukseni on valitettavasti ei, eikä koiraa myöskään avattu lopetuksen jälkeen mahdollisten löytöjen varalta. Jälkeenpäin ajateltuna koiran tarkastuttaminen olisi ollut kannattavaa edes varmuuden vuoksi, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Koiraa ei myöskään steriloitu, sillä en uskonut sen vaikuttavan koiran stressiin ja ahdistuneisuuteen merkittävästi.

Saimme Nadjan poismenon jälkeen myöskin eräältä taholta ulkomailta viestiä jonka mukaan Nadja sisaruksineen ei koskaan saanut rekisteröintipapereita geenitestien poikkeavuuden takia. Testien tulosten perusteella pentujen geenit eivät täsmää täysin ilmoitettujen vanhempien geeneihin. Pentueen emä on blue merle ja ilmoitettu isä on tricolor, mutta on mahdollista että narttu on kaksoisastutettu ja toinen uros on ollut soopeli. Blue merlen ja soopelin risteyttäminen tässä rodussa ei ole sallittua sairauksiin altistavien geenien takia.

En kokenut enkä yhäkään koe Nadjan olleen missään vaiheessa oikeasti vaarallinen koira.
Kunpa saisin toisen mahdollisuuden auttaa rakastani.