Aksan itkupotkuraivarit

Tämän päivän varsinaisessa radassa meillä ei ollut Titjan kanssa mitään ongelmia, pelkkiä hyppyjä ja putkia. Hauskaksi haasteeksi vetäjät päättivät alun kakkosesteen ohjauksen, jossa ohjaaja ei saanut liikkua paikoiltaan ennen kuin koira on ohjattu esteen yli tai tiedossa olisi ollut punnerruksia.. Tämä näkyy mm. ensimmäisellä videolla kohdassa 0:25.

Meidän murheenkryyni tänään olivatkin sitten vaihteeksi kepit. Keppikulmat ja viimeinen keppiväli. Sekä välistävedot. Molempien asioiden pitäisi olla Titjan kanssa suht varmoja, mutta ei tänään. Kävin päässäni ehkä melkoista murinaa ja ärrinpurreja aiheesta, mutta yritin olla näyttämättä sitä ulospäin koiralle taikka uudelle vetäjällekään (ryhmässämme on kaksi vetäjää) ja rauhoittelin välissä jopa itseäni - sen lisäksi että heitin kuin heitinkin pienet itkuportkuraivarit polkemalla tasajalkaa kentällä maahan (kakkosvideon 0:28) ja toisen kerran lyyhistymällä polvilleni nauramaan paskaa ohjaustani.  :D

Overall, liikaa pikkuhinkkausta tälle koiralle (sekä ohjaajan pääkopalle). Olisi pitänyt tehdä toisella vuorolla jotain helpompaa.

A-Qilityn hallia testaamassa

Koska VAU:n ja Korkeavireen naapuriin on kunnostettu uusi treenihalli A-Qilityn nimissä käytiin koeajamassa se yksityisvarauksen muodossa Riikka-Liisan ja Tean kanssa. Pohja oli ihan omaa luokkaansa juosta, ei liukastellut yhtään ja uutukaisuuttaan loistavat esteetkin olivat pinnoiltaan todella hyviä erityisesti koirien näkökulmasta, Tea etenkin vietti osan ajastaan vain niitä hipelöiden.  :D

Veila pääsi pois agility-tauoltaan ja aika makeasti se kyllä tekikin! Todelliset hyvän mielen treenit, mikään ei jäänyt oikeastaan vaivaamaan ja kaikki kokeiltu toimi. Ainoaa kunnon hakua tuli ensimmäisellä videolla nähtävässä keppikulmassa heti A:n jälkeen ja sekin onnistui heti kun rauhoitin sekä koiran että erityisesti itseni. Makeita irtoamisia, pysyi poissa kontakteilta silloin kuin piti ja vauhdikkaita keppejä. Mitäpä mä selittelemään sen enempää. Tässä sitä taas funailin että miksi en kisaa tämän koiran kanssa?
Neljä (oho hups, mutta hyvin se jaksoi eikä näyttävästi väsynyt) treenivuoroa ehdittiin ottaa Veilan kanssa, joista kaksi keskimmäistä videoituina Tean toimesta, kiitti taas!

Titjan treenit saattavat tälläkin viikolla torstaina jäädä väliin kun kennelvuoro kutsuu loppuviikosta, ei viime viikollakaan päästy. Harmillista, mutta eip voi mitiä.

Paimennuspäivä Somerolla

Nyt ennen kuin kukaan luulee tämän olevan syventävä kirjoitus taitavasti paimentavista nahkacollieista, niin ei sentään - olimme lampailla ensimmäistä kertaa kokeilemassa paimennusta ja sytyttelemässä koiria. Veila ja Titja ovat nähneet kyllä aidan toiselta puolelta ennen lampaita ja ovat kerran käyneet moikkaamassa pässejä, mutta Titja lähinnä laidunsi niiden kanssa eivätkä ne koiria pahemmin väistä niin ei viiruakaan niin paljoa kontaktin luominen kiinnostanut. Tuostakin on kuitenkin jo kolme vuotta.
Vein itse lampaille Veilan ja Milkan, Riikka vei oman koiransa Piuken ja Titja oli turistina, jottei sen tarvinnut jäädä kotiin yksin kerta autossa oli tilaa. Sää ei suosinut meitä etenkään aamupäivästä vaan niin kutsuttu "lampurin sää" oli hyytävä, tuuli ja satoi vettä käytännössä vaakatasossa, puolilta päivin ruokailun jälkeen sade sentään rauhoittui. Säästä huolimatta kouluttajamme Virpi oli loistava hyvine huumorintajuineen sekä seura mahtavaa, kun olimme kerääntyneet paikalle useamman Timonan-nahkan omistajien kesken - näitä päiviä me kaikki haluamme ehdottomasti lisää ja tästä innostuneena taisin juuri varata alustavasti Veilalle kaksi paimennuspäivää helmikuulle. Hups?

Veilan reaktiot lampaisiin olivat oikeastaan juuri sellaiset, kuin mitä juuri tältä koiralta voisi olettaa lampaiden ollessa rauhallisia. Ollaan näin yleisesti arjessa treenattu sen kanssa erittäin paljon jättämään rauhallisesti - kuin myös vähemmän rauhallisesti - käyskentelevät muut eläimet (myös vastaantulevat koirat) rauhaan niin se varmaan osaksi näkyi myös lampailla eli kun ne eivät reagoineet Veilaan liian voimakkaasti että olisivat juosseet niin ei Veilaakaan niin paljoa kiinnostanut.
Ensimmäisen kerran se lähinnä haisteli maata kun kävelin koiran kanssa liinassa lampaiden perässä, hajut ovat muutenkin Veilalle välillä voittamattomia. Voimakkaampaa reagointia saatiin esille sitten kun siirryin itse lampaiden keskelle, mutta sittenkään ei tapahtunut koiran silmissä "tarpeeksi" mielenkiinnon ylläpitämiseksi niin viirun jäätyä liinan päähän vapaaksi se ei enää tyytynytkään pelkkään haisteluun vaan löysi maasta iiiihanaa lampaan kakkaa. Häädit sen pois niin se palasi takaisin, koska Nam...

Ruokatauon jälkeen Veilan toinen kierros oli jo vähän parempi, kun jätin koiran heti alkuunsa vapaaksi ja siirryin paimenen lisäkäden eli kepin kanssa lampaiden luokse. Muutaman kerran lampaat jäivät nurkkaan jumiin ja piti käydä ottamassa Veilaa pannasta sekä ohjata se oikein jotta saatiin lampaat takaisin aukeammalle. Positiivista tässä oli se ettei viiru tuntunut epäröivän lampaiden kiertämistä niin läheltä.
Jouduin paljon kutsumaan koiraa, muttei sillä ainakaan niin suurta intoa ollut syödä kakkaa kuin ekalla kierroksella. Muutamia kertoja lampaat ottivat reippaampia juoksuaskeleita, jolloin Veila reagoi niihin selkeämmällä mielenkiinnolla, otti muutamia laukka-askeleita ja haukahteli innosta, mutta rauhoittui heti passiivisemmaksi perässä kulkijaksi kun lampaat palasivat tasaiselle käynnille.

Kolmas kierros oltiin pyöreässä aitauksessa, joka oli hieman isompi eikä siellä ainakaan ollut kulmia, joihin lampaat olisivat voineet jumittua kuten aikaisemmassa neliön mallisessa pikkuaitauksessa. Veila ei ollut suostunut tekemään hihnassa tarpeitaan kun olin sitä pellon kulmassa kävelyttänyt, joten se tapansa mukaan vapaana ollessaan teki tarpeensa lammasaitaukseen - jibbii. Mutta eipähän ollut ainoa.  :D
Kiinnostusta löytyi aina välillä, välillä taas vähän vähemmän ja mm. aitauksen ohi kävelevät muut koirat saivat omat hälytyksensä. Kokonaisuudessaan voisi sanoa Veilan esittäneen muutamia erittäin hyviä hetkiä pitkin päivää silloin kun sen mielenkiinto pysyi siinä mitä oltiin tekemässä, mutta paljon sytyttelyä se vaatii ennen kuin se alkaa kunnolla tekemään ja hokaa, että tämä on se mitä haetaan. Vasta nyt nousi mieleen että saisinkohan ottaa naksuttimen mukaan teho-kehuksi ensi kerralla? Sillä se on suurimmaksi osin kaiken muunkin tajunnut että tämä oli SE juttu..



Milka oli lampailla vain kaksi kertaa, ensimmäisen kierroksen pyöreässä aitauksessa. Siellä se olikin liinassa koko ajan ja kävelin koiran perässä kun se seurasi lampaita ja ohjeistin vähän menosuuntia. Mielenkiinto ja katse lampaisiin pysyi lähes koko ajan sekä lampaita kohti lähestyminen oli pääosin rauhallista. Se reagoi hyvin liinalla antamiini suunta-vihjeisiin ja lähti kiertämään lampaita kanssani/edelläni lähes aina kuten olin halunnutkin ja saatiin ohjailtua niitä melkoisia mutkia pitkin aitausta. Pari kertaa lampaiden "karattua" liian kauas meinasi innonpuuska iskeä, nykäisi enemmällä vauhdilla lampaita kohti ja haukahti että pitäisi päästä! Jos lampaat sattuivat jäämään miettimään ja Milka pääsi niiden lähelle kosketusetäisyydelle se tyytyi vain haistelemaan millaisia kavereita me oltiinkaan seuraamassa.
Intoa ekan kierroksen jälkeen oli syntynyt kuitenkin jo niin paljon, ettei Milkan enää onnistunut katsella ihan aitauksen vieressä muiden koirien suorittamista rauhassa. Se alkoi välittömästi piippaamaan ja oli levoton, joten se piti viedä autoon lepäämään.

Ryhmämme viimeisenä ja paimennuspäivämme päättävänä koirakkona toiselle kierrokselle mentäessä kouluttaja ilmoitti meidän menevänkin isolle laitumelle ja lähti hakemaan omaa koiraansa avuksi. Isolla laitumella olivat päivän mittaan käyneet treenaamassa vain pari koiraa, jotka harjoittelivat isomman lauman käsittelyä, mutta sinne me käveltiin! Jätin Milkan odottamaan istuen siksi aikaa että pääsin lampaiden ohi ja vapaaksi päästessään sen ensimmäinen lähestyminen oli hieman turhan vauhdikas ja ajattelematon, että se vahingossa erotti muutaman lampaan isommasta laumasta. Pari lammasta palasivat itsekseen hetimmiten muiden luokse, mutta yksi irtolammas otti hatkat kauemmas jota Milka lähti päättäväisesti seuraamaan. Itse sain kehut kun olin päättänyt rauhallisesti pysyä ison lauman luona enkä lähtenyt auttamaan täys-aloittelija koiraa yksinäisen lampaan kanssa, kun lauma oli niin liimautunut muhun kiinni että olisi saattanut hajota kun taas koira sai kehut siitä, miten se pysyi irtolaisen kannoilla ja sai ohjattua sen lopulta rauhassa takaisin (osin kai puoli-vahingossa, mutta sai kuitenkin).
Kun alkutilanne oli rauhoittunut ja lauma oli jälleen koossa, Milkan työskentely oli rauhallista katsottavaa. Sen mielentila pysyi tasaisena jatkuvasti, reagoi hyvin ohjaavaan keppiin vaihtaen suuntaa ja kiersikin lampaita. Vain pari satunnaista kertaa sen mielenkiinto kääntyi joko hajuun tai kauempana olevaan yleisöön ja pari kertaa se yritti käydä katsomassa Virpin lähistöllä varmuuden vuoksi paikalla olevana apukoirana makaavaa bordercollieta (tai liekö olisi halunnut senkin mukaan laumaan), muuten sitä ei tarvinnut kutsua tekemään hommia. Muut timonalaistiimiläiset olivat haltioituneita palatessamme takaisin ja kaikki antoivat koiralle - ehkä vähän mullekin, vaikka koen että Virpi teki siellä lähes kaiken ja kävelin vain mukana - ylistävät kehut. Milka oli ehdottomasti päivän yllättäjä ja sillä oli minunkin mielestäni ylivoimaisesti paras ja tasaisin lähestyminen lampaita kohtaan. Liekö kouluttaja ollut huomannut sen ensimmäisen kierroksen perusteella ja Milka oli sen takia ryhmämme ainoa aloitteleva koira, joka pääsi isolle laitumelle ja isolle laumalle? En tullut kysyneeksi perusteluja miksi juuri Milka sinne ohjattiin.

Kokemuksena itselle se isolla laitumella oleminen oli mieletön ja nostatti intoa lajia kohtaan, vaikka kyseessä ei ollutkaan oma koira tekemässä. Kokonaisuudessaan kun mietin omaa tekemistäni päivän mittaan on minullakin paljon kehityttävää hommassa eikä minulle mitään luonnonlahja-paimenen kykyjä ole suotu. Täytyy opetella koska keppiä tulisi käyttää aloittelija-koiran kanssa, jotta en pysäytä sen kulkua silloin kun se on tekemässä jotain oikein. Täytyy opetella kävelemään lampaiden kanssa, se oli niin luonnollisen näköistä kun Virpi siellä käveli, mutta minun kanssani ne olivat jatkuvasti tiellä, ehtivät ennen minua tai kompastelin niihin noin yleisesti.. Täytyy myös opetella seuraamaan ja ajattelemaan montaa asiaa samaan aikaan aina koiran kulkusuunnasta omaan ja lampaiden kulkusuuntaan sekä paimenkepin käyttöön.
Eli ei tämä sitten ollutkaan ihan niin yksiselitteinen laji.. päivän mittaan opin ihailemaan myös ihmisten kykyjä ohjata paimentavaa koiraa siinä koirien paimennuskykyjen ohella, vaikka olisikin miten mitättömät signaalit niin ei se koira ole siellä yksin. Koira on tiimi ohjaajansa kanssa.

Piukestakin pieni maininta kerta se täällä hoitokoirana on yhä edelleen, sillä meni eka paimennuskerta Suomessa (on paimentanut Tsekeissä) oikeastaan melko hyvin. Riikan eli omistajan täytyy vaan opetella kepin käyttäminen ja rauhallisempi ohjaus, jotta yhteistyö olisi tehokkaampaa. Piuke on erittäin innostunut lampaista, kiertää niitä hyvin ja on kivasti kuulolla, mutta etäisyyttä sillä saisi laumaan olla vielä enemmän.

Milkan menoa isolla laitumella seuratessa nousi takaraivoon myös leikittelevä ajatus siitä, olisiko Titjasta sittenkin tähän hommaan. Mikäli sytyttelyssä riittää se, että on itse lampaiden takana ja koira seuraa perässä eksymättä ärsykkeiden perään, mummokoira voisi kuuliaisuuttaan sopia tehtävään ja siinä olisi sillekin uutta ajateltavaa kun kaikkea muuta ollaan jo kokeiltu. En usko sen kiinnostuvan lampaista erityisesti mikäli kävelen koiran vierellä lampaiden perässä, mutta jos se saisi samanlaisen huikean tilaisuuden kuin Milka, voisi Titja oikeastaan olla aika hyvä. Oikeasti.


Milkan taidonnäyte, molempien koirien kuvista kiitos Riikka Lainio!

Milka pääsi tapaamaan myös oman pentuesisaruksensa Lorun ja hitsi, ne ovat ihan kaksoset! Harmi ettei kummankaan pentue-suunnitelmat lopulta toteutuneet, kumpikin näistä olisivat olleet sellaisia koiria joista olisin pennun kelpuuttanut, vaikka ensisijaisesti Lorusta olinkin kysellyt..

Kuvia on tulossa lisää ajallaan, läpi käytäviä on noin 1600 mun kamerassa jolla kuvattiin myös Milka ja Piuke, että hetki menee. Vielä vaiheessa parin koiran colliekuvaus-päivän kuvatkin.

P.S. Minus lähti takaisin kotiin maanantaina. Hoitoeläimiä jäljellä siis Milka ja Piuke.

Colliekuvaus #2

Odottava vai tyytymätön? Kuvan ottanut Jarno Kurlin

Miten mä voin? Moni Carasta tietävä tiedustelee. No toki paremminkin voisi asiat elämässä olla, mutta olen jo mieleltäni paljon rauhallisempi. Löydän itseni välillä toimimasta tietyin tavoin, joita tein vain Caran takia, kunnes muistan ettei tarvitse enää. Eivätkä ne kyynelet vielä täysin poissa pysy, mutta ei niiden kai kuulukaan.

Mutta mutta. Tänään tuli vietettyä oikein mukava päivä Löytynmäen kentällä alaosaston colliekuvaus-päivässä kuvaajana jo toista kertaa tämän vuoden aikana. Viimeksi meillä oli huomattavasti enemmän pehkoja, mutta nyt jäi useampi ilmoittautunut pehko kotiin ja suurin osa kuvattavista koirista olivatkin nahkoja. Ja ainahan joukkoon mahtuu se "vääränrotuinenkin", tällä kertaa bordercollie.
Kentälle laskeutui satunnaisesti melkoinen sumu, joka joko antoi kuville uskomattoman kauniin tehosteen tai välillä jopa hankaloitti kuvaamista, kun koira upposi sumuun. Kaiken kaikkiaan saatiin yllättävän kaunis keli ottaen huomioon viime päivien alati vaihtelevat säät.

Kuvia tulee nähtäväksi pikkuhiljaa seuraavaan osoitteeseen:

http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/Dogs/Colliekuvaus+2014+vol.2/
Täytyy vaan ensin päästä yli tästä laatu-masennuksesta jotta saan käytyä kuvat loppuun, kun tämänhetkisen objektiivini piirtojälki ei ole ihan niin pehmeää kuin toivoisin sen olevan myös isommissa resoluutioissa. Koirat ovat sentään kuvissa kauniina, itse tässä nillitän vähän turhemmasta. :)

Asiasta toiseen, molemmat koirani - kyllä, viirukin! - ovat nyt ilmoitettuna ensi kuun lopulla olevaan karvakaveri-testiin. Pieni epäilys on että näinköhän Veila koko testiä tulee läpäisemään, mutta siinähän se menee sinne Titjan siivellä. Mikäli ei läpäise niin keskityn hommaan sitten Titjan kanssa, ihmettelen mikäli se ei moisesta suoriudu hyväksytyin paperein. (Ja ollaanhan me vanhainkodissa jo käyty "harjoittelemassa"..)

Takaisin kuvaus-päivään sen verran, että myös hoitolapseni Piuke (Timonan Ziroya Zieva) oli kuvauspaikalla mukana ja joutui/pääsi myöskin kameran eteen jopa viideksi minuutiksi.. taisi olla ylivoimaisesti päivän helpoin koira, vaikka monta muutakin puoli-automaattia kävi kääntymässä kuvauspaikalla.
Tässä siis maailmanmatkaaja Piuke, ikää nyt 3,5v.

Kun suljen silmät niin sä oot täällä taas

Ei tän pitänyt mennä näin.
Mä tiesin, että sä saattaisit olla välillä vähän hankala, mutta avasin oveni ja sydämeni sulle, toivotin sut tervetulleeksi kotiini ja elämääni. Halusin auttaa sua ja näyttää sulle, miten hienoa elämä voi olla, löytää sulle ihan oman ihmisenkin. Muistatko, kun ekan kerran tapeltiin, heti autossa kun toin sut kotiin? Tai miten vahvasti eri mieltä sä olit kun olisin halunnut leikata sun kynsiä ekaa kertaa? Entä sen kerran kun sut ekaa kertaa meillä hierottiin? Kaikki ne tavarat, jotka olisit halunnut omia itsellesi?
Mä en muista. Muistan kaikki ne kivet jotka yhdessä kannettiin, auringonlaskut joiden punassa yhdessä uitiin, kilometrit jotka yhdessä pyöräiltiin. Muistan kaikki ne hetket, jolloin sua katsottiin ja susta kerrottiin, että sä olet hieno koira. Koska tiesinhän mä sen.

Sun piti luottaa meihin ja näyttää miten hieno koira sä oot. Näytitkin, mut joku meni pieleen ja enää harva pystyi katsomaan sua pelottomin silmin. Sä et onnistunut löytämään kotia, eikä sulle sitä lopulta enää edes etsitty, niin paljon oli ehtinyt mennä jo vikaan. Niin montaa ihmistä sä olit jo purrut.



Lupasin sulle kerran, että mä olisin sun vierelläsi niin kauan kuin olet mun vastuullani, lupasin olla sun oma ihminen niin kauan kuin mua tarvitset. Sen vastuun susta mä kannoin vaikka rikkinäisin sieluin, koska halusin ettet tuntis oloasi enää hylätyksi ja vaikka moni mua kehottikin viemään sut pois meiltä, koska sun pelättiin vahingoittavan mua. Yks hampaanjälki siellä tai täällä, en siksi halunnut sua pettää.

Niinpä mä olin paikalla kun sä suljit silmäsi viimeisen kerran, sun vierelläsi silitin hellästi sun turkkiasi. Kaikki ymmärsivät miksi sä olit siellä, mutta vain mä itkin kun sydämesi löi viimeisen kerran 14:22. Mulle sä jätit tärkeät muistot niistä hetkistä, kun kaikki oli hyvin. Ja se muisto on kaunis, yhtä kaunis kuin sinäkin.

Lepää rauhassa, Cara
??.09.2009 - 10.10.2014

You never know the true value of a moment until it becomes a memory.


Cara oli luonani sijaiskodissa PHESY ry:ltä kesäkuun alusta lähtien. Se ehti käydä lyhyellä koeajalla toisaalla, mutta sen ongelmat nousivat pintaan ja pahentuivat hiljalleen entisestään ennen eutanasia-päätöstä. Monenlaista kokeiltiin, tuloksetta.

Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Talvikauden toinen agitreeni! Tähän säännöllisesti treenaamiseenhan voisi jopa taas tottua. ;)

Meni vähän liikaakin putkeen etenkin alkutreenistä, eli toisin sanoen ei olisi tarvinnut mennä juuri siihen pirun putkeen ollenkaan joka siinä oli niiiiin kivasti tarjolla. Jos ihan oikeaoppisesti oltaisiin menty, niin kolmoshyppy olisi kuulunut vain merkata koiralle ja tehdä tiukka persjättö heti kyseisen hypyn jälkeen valmistellen seuraaville esteille lähestymistä - vaan eipä Titjan kanssa. Putkihoukutus on ollut meidän kompastuskivi aina ja niin oli nytkin, sinne meni että suhahti. Unohdettiin persjätöt ja keskityttiin vaan vetämään koiraa oikealle esteelle sieltä mielenkiintoisen putken edestä, joka lopulta onnistui yllättävän monta kertaa - ei ehkä kauneimmilla ohjauksilla, mutta ei mennyt putkeen! (Kiitos Tea videoinnista ja erityisesti tässä kohtaa videota radanlaita-kehumisesta, hyvin on huvittavaa kuunneltavaa videolla :D Mutta niin se junakin kääntyy kuten totesit.)
Ja kun oikein kiellettiin menemästä putkeen koko alkutreeni niin seuraavan putken kohdalla irtosi kauniisti katsomaan putken pään, mutta ei mennyt ekasta lähetyksestä. Pujottelun aloituskin oli vähän hakusessa, mutta kaikkea ei voi saada ja täytyy pitää mielessä, ettei Titja ole oikeasti treenannut agilityä ryhmissä pariin vuoteen kun Veila on ollut ensisijainen treenikoirani, jotta sekin oppi lajin saloihin. Ehkä siis Titjan tekeminen saa vähän hakemista tässä kohtaa ollakin.


Tauon jälkeen kepeille lähetys oli kaunis - mutta kesken keppien Titja huomasi ryhmänohjaajan asettamassa A:n alasmenolle namialustaa ja päätti jättää kepittelyn kesken sen takia. Kiva veto Titja, mitä tapahtui sille ajatusmaailmalle jossa pujotteleminen on maailman parasta? Vähän alkoivat kierrokset näkyä heti tämän toisen treeninpuolikkaan alkuun jo kepeille lähestymisessä, kun koira jäi pörräämään ympärille epäonnistuneen sisäänmenon jälkeen. Olen onnistunut (omasta mielestäni) hyvin hallitsemaan oman hermostumiseni ja rauhoittamaan tilanteen täysin ennen jatkamista näillä parilla ensimmäisellä treenikerralla, siitä ei seuraa kovin hyvää jos ollaan kierroksilla molemmat.

Sitten tulikin Titjan taidonnäyte irtoamistaidoista osa 1. Keppien jälkeen pyysin kiertämään tarkoituksenani saada koira meitä lähimmän hypyn taakse, mutta niinhän tuosta videoltakin voi nähdä että käsi on jossain korkeuksissa ja koira todellakin irtoaa sen mukaisesti. Sinne kauimmaiselle hypylle. Ja kiertää kyllä, kuten käskettiinkin - aika taitava, vaikka ihan ei mennyt oikein. Ja heti perään ei juna taas kääntynytkään kovin helposti eikä tällä kertaa mennyt putkeen kuten olisi tällä kertaa pitänyt.
Irtoamista osa 2 ennen vikaa estettä, kun aivan suoraan voisi lähestyä putkeakin mut kun juna kääntyy vähän hitaasti niin se suora olikin hypylle. Ja taaskaan ei mennyt heti putkeen. Noita omia juoksulinjoja mä aina kauhistelen videolta ja muutenkin käsillä suhimista, miten kaikki prot saa sen näyttämään niin helpolta? Nää meidän treenivideot on vaan niin säätämistä. :D


Agitreeni sattui kyllä juuri oikeaan hetkeen ja päivään, jotta ajatuksia sai hetkeksi muualle kaikesta muusta. Joskus puhelin soi, vastaat ja pitkään paikallaan seissyt maailmasi käännetään kerralla ylösalaisin.

Vielä aamulla olin epävarma. Kävelin pitkin metsätietä koirien kanssa miettien Caraa ja sen tämän hetkistä elämää sekä täysin tiedotonta tulevaisuutta. Jo viikoja samat ajatukset ja kysymykset ovat risteilleet päässäni vailla vastausta, odottaen ratkaisijaansa. Miksi, mitä, koska.
Nyt lähes kaikki kysymykset ovat saaneet vastauksensa ja tiedottomuudesta ahdistuneen mielen tilalle on mätetty kauhoittain ristiriitaisia ajatuksia. Voinko sanoa uskovani, että pitkään viivytetty ratkaisu on koiraa kohtaan täysin oikea - ettei sen tarvitse enää stressata, ei tarvitse enää purra? Voinko olla oikeasti helpottunut, niin koiran kuin itseni puolesta? Saanko lopulta mielenrauhan?

Huominen on yhä edessä. Polku käy raskaaksi, mutta sen lupasin kulkea vierelläsi. Loppuun asti.

Syyslenkkeilijät

Oma kaksikkoni eli kaljukaula Veila ja mummokoira Titja pääsivät mukaan uudelle mieltä rauhoittavalle Hollola-kierrokselle lenkkeilemään maalaismaisemiin ja järven rannalle. Kiitos päivästä Tytti ja pojat Samu & Konsta!
Ja taas löydettiin aivan mahtava kuvauspaikka tuolta laiturilta! Nyt ei ollut kyllä tarvetta millekään varsinaisille koirien posekuville, mutta tämä(kin) paikka pidetään mielessä.  :)

Tulipahan samalla bongattua pellolta neljän koiran lauma juoksemassa, mustanpuhuva hirvikoira ja kolme braccoa (olettaen että se pentu oli myös puhdas bracco). Juoksivat onneksi kotipihaansa kun lähdettiin seuraamaan mistä lauma on karussa. Kyllä se hetkeksi pysäyttää nähdä koirat juoksemassa niin lähellä autotietä, vaikka pikkutie olikin kyseessä.




P.S. Tälle näylle en voi kuin nauraa - Veila on niiiiin kääpiö!!

Kuin pienin liike voisi murtaa alta hauraan jään

En ole muutaman viimeisen viikon aikana jaksanut keskittyä kirjoittamaan blogiin lainkaan. Yritystä on ollut, mutta aina on jäänyt jostain syystä kesken. On ollut hyviä uutisia, hyviä näyttelytuloksia ja muutenkin onnistumisia, mutta minun jaksamiselleni on myös ollut paljon, jollei liikaakin huonoa. Olen herkästi stressaava ihminen ja jään hautomaan asioita turhankin pitkiksi ajoiksi, kehitän niistä kierteen enkä osaa päästää menemään. Syytän herkästi itseäni vaikkei syy välttämättä olisi edes minun ja poden sitten huonoa omaatuntoa kuukausitolkulla.
Erityisesti viime aikoina olen kokenut vetäytyväni syrjään, tapaavani ihmisiä "vain pakosta" ja hymyileväni lähinnä kohteliaisuudesta. Minulle on kummallista sanoa näin, mutta toisinaan jopa kodin ulkopuolella vietetty aika on tuntunut rennommalta; kotiin palatessani astun takaisin ajatuksieni ahdistavaan luolaan. Olen opetellut vuosien aikana elämään hetkessä, koska stressaan herkästi myös tulevasta - mutta nyt tämä oppi on kaatunut minua vastaan. Pyrin elämään hetkessä, mutta se hetki on lamaannuttava.

Näyttelyistä teen omat ajastetut postauksensa viiveellä kuten aina ennenkin mikäli ne ovat jääneet ajallaan tekemättä (tykkään siitä että näyttelypostaukset ovat oikeiden päivämäärien kohdalla ja pystyn postauksista lunttaamaan parinkin vuoden jälkeen tulokset ja muistot), mutta koska olen menettänyt ajantajuni kaiken tapahtuneen keskellä, kasaan suurimman osan uutisista tähän kirjoitukseen.


Elämä on laiffii! Mä oon kunnos!

Ehkä ensimmäiseksi niitä hyviä uutisia.
Veila kävi 1.9. ja toisen kerran 15.9. ultrassa kohdun seurannassa, ettei se kehittele sinne leikkauksen jälkeen mitään tulehdusta. Ensimmäisessä ultrassa näkyi vielä vähän jotain, toisessa ultrassa ei oikeastaan enää mitään ja sen perusteella voisi sanoa tulehdusvaaran olevan ohitse - olin melko varma, että käydään sekin vielä läpi, onneksi selvittiin todennäköisesti ilman. Veila vuotaa vielä satunnaisesti hieman punaista eritettä, mutta se on kuulemma suht normaalia ja osin olennaista kohdun puhtaana pysymisen kannalta jottei neste jää sisälle. Ainakin koira on äärimmäisen innokas ell-kävijä eikä paljoa muistele leikkauspöydälle joutumista pahalla. Lekuriin mennään suurella innolla häntä heiluen ja lääkäritätikin moikataan riemulla..
AB-kuuri loppui viime viikon loppupuolella, juuri sopivasti jotta pystyimme kunnioittamaan antibiootin 7vrk varoaikaa viime viikonlopun Tuuloksen ryhmänäyttelyssä. Näyttelystä puheen ollen, ihmisten keskuudessa heräsi kysymys, saako Veila osallistua näyttelyyn näin pian "synnytyksen" jälkeen olemassa olevan säännön takia, joka kieltää synnyttäneiden narttujen osallistumisen näyttelyyn 75vrk sisään synnytyksestä. Veilalta siis leikattiin jo mahassa kesken menneet pennut ulos elokuun toiseksi viimeisellä viikolla.
Kukaan ei tuntunut tietävän vastausta eikä sitä saanut mistään kovin helpolla, mutta koska olin tarpeeksi vainoharhainen niin sain kuin sainkin viimein kennelliiton sääntöjen tulkitsijaan yhteyttä. Vastaus kuului:

"Kun sääntöä tulkitaan sananmukaisesti, niin se nimenomaan tarkoittaa synnyttänyttä narttua. Koska narttusi ei ole synnyttänyt, eikä sille rekisteröidä pentua/pentuja, voi se osallistua näyttelyyn, olettaen tietysti, että sen yleiskunto on leikkauksen jälkeen hyvä."

Eli saa. Moni arvelikin säännön perustuvan lähinnä siihen, että narttu tarvitsee aikaa palautua myös pentujen hoitamisesta. Veila ei koskaan nähnytkään omia pentujaan, joten ei niitä tuntunut osaavan kaivata eikä siltä tullut lopulta maitoakaan. Luonto päätti meidän kohdallamme näin.

Yhä minulta kysytään, yritänkö uudelleen. Aionko yrittää? En yhäkään tiedä. Olen saanut erittäin vahvoja kannustuspuheita useilta tahoilta ja ollut jo varsin positiivinen ideasta, mutta samalla olen erehtynyt katsomaan koiraani sekä itseäni taas turhan kriittisten linssien läpi. Minun on vielä mietittävä ja onhan tässä aikaa.. kuukausia. Mikäli tämä vuoden juoksurytmi pysyy, mahdollinen uusintayritys olisi samoihin aikoihin kuin tänäkin vuonna. Haikeaa pysähtyä ajattelemaan, että näihin aikoihin minulla olisi pitänyt olla pian luovutusikäisiä pentuja. Vaan eipä ole.
Onneksi minulla on sentään terve Veila, joka viettää tällä hetkellä myös terveellistä dieettiä. 'Synnytystä' edeltävä aika ja leikkauksen jälkeinen aika otettiin sen verran rauhallisesti, että tällaiselle ruokaa katsoessa lihovalle koiralle tapahtui sinä aikana kummallisuuksia.

 
Olen muuten erittäin katkera, että meidän viereinen metsä-siivu vedettiin matalaksi ja siihen aiotaan rakentaa lisää taloja. Oikaisin usein kyseisen metsän kautta koirarannalle, pääsin sen kautta suoraan "taka-pellolle" jota kukaan muu ei koskaan käyttänyt ja sain olla siellä kaikessa rauhassa pitämässä koiriani vapaana ja muutenkin käytin metsää tai sen pientä metsäpolkua päivittäin. Nyt se pieni tilkku on poissa ja toinenkin pala metsää ihan nurkilta. Onneksi tästä ei edelleenkään ole kuin parisataa metriä varsinaiseen metsään, mutta **tuttaa silti. Täällä on ollut niin mukava asua, kun on ollut metsää kaikkialla ja nyt sitä karsitaan urakalla. Edellisetkin uudet rivitalot on vielä osin tyhjillään. :(
Ainoa hyvä puoli on, että pääsin ottamaan tytöistä muutaman kuvan isojen kantojen päällä, kun lemppari-jättipuut kaadettiin.. ennen kuin nekin kannot poistettiin. Saakeli. Lisää huonoa mieltä kaipasinkin.

Asiasta toiseen, koska olen joutunut tutustumaan sakemannien sielunelämään hieman enemmän tässä lähikuukausien aikana päätin käydä seuraamassa SPL:n Lahdessa järjestämiä sakemannien SM-IPO 2014 -kisoja 6.9. lauantaina. Harmittaa vähän etten saanut lähdettyä sinne yhtään aikaisemmin aamulla niin jäi useat suojeluryhmät näkemättä eikä vastavalo ollut idyllinen kuvaus-suunnitelmieni kannalta, mutta itsessään lajista oppi kertaheitolla paljon kun yhdisti näkemänsä sekä tuomareiden arviot koirista (kuulutettiin kaiuttimista). Oli ilo katsella toimivia koiria ja montaa sen tyyppistä sakemannia, joista itse pidän. Minunhan ei pitänyt lähteä tuhlaamaan rahaa, mutta pakko oli kotiin kantaa jotain "tuliaisia" ja tällä kertaa koirat saivat ne ohjattujen kapuloiden muodossa. Ovat olleet hankintalistalla pidempään kuin edes muistan ja mikä olisikaan ollut parempi tapahtuma ostaa jotain treenaamiseen liittyvää. Vielä ei olla ehditty harjoittelemaan varsinaisia ohjattuja, mutta kapuloiden kantoa testattiin eikä kummallakaan ollut siinä ongelmaa.
Pientä noottia voisin antaa lipunmyynti-henkilökunnasta, mutten jaksa tehdä kärpäsestä härkästä. Toki olisin mm. voinut haluta sen ilmaisen ohjelma-lehtisen, mikäli se oltaisiin minulle ymmärretty ojentaa. Jne. Nähtyäni tämän tapahtuman sitä saattaa ensi vuonna eksyä katsomaan IPO MM-kisoja myöskin täällä Lahdessa.
Joitain ottamiani kuvia tulee ajallaan lisää tähän kuvakansioon.

SPL SM IPO-14:sta (lyhennehirviö..) seuraavana päivänä eli 7.9. päätin olla kerrankin hieman itsekäs ja jätin muiden auttamisen pois suunnitelmistani eli SCY P-H:n alaosastolaiset saivat pärjätä ilman minua tokokokeen järjestämisessä. Sen sijaan suuntasin Renkomäen hallille Veilan kanssa kuuntelemaan Lena Dankerin pitämää luentoa collieista. Luento oli käytännössä jatkoa ensimmäiselle osalle (missä en ole ollut paikalla), jonka aiheet tyyppi-opista ja luustosta käytiin nopeahkosti läpi ja keskityttiin sen jälkeen muuhunkin mm. ryhmätöiden muodossa. Lopuksi siirryttiin ulos koirinemme katsomaan ja tunnustelemaan toistemme koiria sekä Lena antoi pieniä vinkkejä koirien esittämiseen kehässä.
Koen saaneeni luennosta yllättävän paljon irti, vaikka suurin osa läpikäydyistä aiheista olivatkin jo entuudestaan tuttuja eikä minun handlauksessani tainnut olla mitään huomautettavaa. Itse olin yllättävän tyytyväinen Veilan asenteeseen liikkeissä, se ei nojannut hihnalle vaikka juoksikin pitkällä edellä, ei katsellut taakseen ja kulki kuin oppinut näyttelykoira - tosin tilaa oli käytössä koko piha, mistäs me saataisiin yhtä iso näyttelykehä?!
Tapahtuma jätti paljon ajateltavaa, varmasti muillekin kuin minulle. Lena toi esiin hyviä pointteja rodustamme, joille ei pidä sulkea silmiä tai ajamme täysin metsään. En usko voivani enkä oikeastaan edes halua tehdä kunnon tiivistelmää luennon sisällöstä, vaan kehotan menemään vastaavalle Dankerin luennolle henkilökohtaisesti, mikäli rakenneoppi ja koiran liikkuminen kiinnostaa. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tuhottomasti sieltä saa irti ihan asiaa.
Mikä on tilanne tällä hetkellä rodussame ja mitä minä voin tehdä asian hyväksi? Siinäpä vasta kysymys.

Maanantaina 8.9. vietin aivan ihanan colliemaisen päivän Tytin kanssa. Käytiin kuvaamassa Konstasta (Dandinas Gorgeous Golden) lähenevän 12v synttäripäivän kunniaksi uudet kuvat Jalkarannassa ja rakastuin meidän kuvauspaikkaamme aivan silmittömästi, en edes tiennyt että Lahdessa on niin ihana kohta kuvata koiria enkä ole nähnyt muidenkaan kuvaajien otoksia sieltä. Haluan sinne uudelleen.
Loppupäivä kierreltiin pitkin Hollolaa ja käytiin Toivolassa molempien entisissä kotimaisemissa pellolla virkistäytymässä. Rauhallinen maalaispelto-maisema ja vapaana juokseva collielauma, kaunis sää ja erinomaista seuraa. Kiitos. Kiitos, vaikka olenkin miten väsynyt tahansa niin näitä päiviä tarvitsen.
Päivän kuvat täällä.

Kävinpä tuossa muuten Tsekeissä. Siitäkin saatte oman postauksen myöhemmin.


Samu (Jäälinnan Tsaarin Perijä), Konsta (Dandinas Gorgeous Golden), Titja ja Veila


Sympaattiset sisarpuolet Konsta 12v ja Titja 8v

Pari kertaa ollaan käyty Titjan kanssa muistelemassa agilityä menneen kuukauden aikana. Kerran tässä kotipihassa Tean seurassa pelkkää keppitreeniä ja eri kulmista lähetyksiä, kerran Heinolan treenikentällä lähinnä kontakteja sekä keppejä isommasta lähestymisvauhdista ja yhdet oikeat treenit tämän viikon torstaina 2.10. avaten meidän talvitreenikautemmea VAU:n täysin uusissa hallitiloissa.
Olin oikeastaan varsin yllättynyt ensimmäisissä talvikauden treeneissä Titjan kuuntelemisen tasosta. Sillä on kierroksilla ollessaan tapana kaahottaa ja jättää kuuntelematta, mutta tällä kerralla se pysyi lähes koko ajan hanskassa eikä suorittanut liikaa omiaan. Kaarrokset ovat yhä aivan liian laajoja ja minä ohjaajana ihan hukassa agilityn rutiineista sekä ohjaamisesta kun ei olla koko kesänä paria satunnaista mahdollisuutta lukuunottamatta mitään tehty. Uusi ryhmä on kuitenkin pääpuolin kaikki tuttua porukkaa ja uusista ryhmänohjaajista toinen - toista emme vielä ole tavanneet - erittäin mukava persoona. Meillä taisi myös käydä siltä osin tuuri, ettei meidän treeniaikanamme hallissa ole jatkuvasti suorituksensa aikana huutavia koiria niin siellä ei ollut mitään erityistä meteliä; hallitiloissa treenattiin neljällä eri kentällä agilityä samaan aikaan.
Vikalta radalta videota, vähän alkoi väsymys näkyä niin koirassa kuin ohjaajassa että tämä rata olisi kai kannattanut jättää oikeasti tekemättä. Ei meinannut putki löytyä niin koiralta kuin ohjaajaltakaan ja muuten treenin ajan jees namikontaktit menivätkin ylijuoksuksi. Videolla näkyvä putkesta putkeen oli meille täysin uutta eikä mummokoiran suoritus sen suhteen ollut yhtään pällimpi. Tästä on kiva jatkaa!


Palaten vähän taaksepäin, Titja jäi Heinolan treenien jälkeen viikoksi Heinolaan yhden tuttavan luokse hoitoon. Hoitopaikasta löytyi pari bichonurosta, joista nuorempi taisi ottaa hieman kurinpalautusta mummokoiralta. Hoidolle ei ollut oikeastaan varsinaista tarvetta, mutta haluttiin ottaa selvää saako tämä tuttu allergiaoireita normaalista lyhytkarvaisesta koirasta. Karvanlaatu ja varmasti hilsekin on erilainen verrattuna ei-allergisoivaan bichoniin. Kainalokoira painoi tassunjälkensä taas visusti uuden ihmisen sydämeen ja "jos koskaan tarvitset Titjalle hoitopaikkaa.." -lista kasvoi jälleen yhdellä nimellä.
Kokeilun tulos oli siltä osin positiivinen ettei allergiaoireita tullut, jonka varjolla voi lähteä harkitsemaan sitä oman paimenen miettimistä - rotu kun taisi olla jo selvillä. :)
Alla Miiran ottama kuva Titjasta hoitopaikassaan. Rakas säihkysilmä. <3


Aikaisemmassa postauksessa mainitsemani Nemo-koira joutui lähtemään luotani ja meni suoraan toiseen sijaiskotiin. Minä en voinut koiraa lopulta pitää, koska olen asettanut koirien pitämisessä ehdoksi etteivät ne huuda yksinolojen aikana. Tuhota saa tiettyyn rajaan asti minkä piti olla Nemon ainoa ongelma yksin jäädessään, mutta nauhoittelut paljastivat sen valittavan haukkuen ja ulvoen pitkiäkin aikoja.

Extempore-hoitoja onkin tullut kolme kappaletta.
Maailman paras kissa Minus tuli/joutui hoitoon ja samalla ankaralle dieetille tänne luokseni. Sen uuden kaverin Plus-tytön vahinkopennut eivät saa syödäkseen kun Minus evästää niiden safkat ja osaa avata ovetkin päästäkseen ruoan luokse. Minus on meillä sen aikaa, että pennut lentävät pois pesästä - vaikka pieni huhu taisi kotipuolesta kantautua että yksi niistä jäisi lauman jatkeeksi. Ainakin omien kokemuksieni perusteella Minus rrrrrakastaa kissanpentuja ja hoitaa niitä sekä oli kotonaankin aivan paras vara-isä näille Plussankin pennuille. Mutta ensin rankka dieettijakso täällä meillä ennen uuden pikkuveljen hoitamista, painoa ehti pentujen ruokavarkauksista jo kertymään.
Milkan (Timonan Unett Uniny) piti alunperin mennä hoitoon toisaalle omistajansa lähdettyä työharjoitteluun Belgiaan, mutta toisen paikan hoito ei viime metreillä onnistunutkaan joten Anni laittoi viestiä mahtuisiko meille muutamaksi viikoksi myös Milka. Enhän minä osaa sanoa "ei" niin helpolle koiralle. Sillä on vaan ollut paha tapa sairastella aina omistajansa ollessa ulkomailla, kuten se viimeksi kehitteli meillä hoidossa ollessaan kohtutulehdusta, joten toivoa sopii ettei nyt hoitoajan lopulla tule mitään erikoisen vakavaa.. Hieman sillä oli poski turvonnut yhtenä aamuna, mutta sitä on kuulemma tapahtunut ennenkin ilman näkyvää syytä ja sekin turvotus oli poissa ihan muutamassa tunnissa.
Piuke (Timonan Ziroya Zieva) on palannut Suomeen, tästä lisää myöhemmin, se jäi nyt meille odottelemaan todennäköisesti ihan lähiaikoina alkavaa juoksuaan eikä mennyt kiusaamaan varsinaiseen kotiinsa poikakoiria. Eli koiria on nyt ollut vastuullani ihan tarpeeksi.


 
Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä Cara.. Tämä lienee blogikirjoitukseni tunteellisesti raastavin osuus, mutta samalla myös tukahdutetuin. Haluaisin olla avoin ja rehellinen, haluaisin kertoa, selittää ja puhua ongelmista sekä niiden aiheuttajista, tuoda esille kaiken minkä tiedän ja pystyn. Tällä kertaa en kuitenkaan voi ja olen henkisesti niin syöty, ettei minulla ala pian olla enää edes sanoja jäljellä. En ole varma miten paljon saan kertoa koirasta julkisesti, koska se ei ole omani eikä sen varsinaisesta ongelmasta ole yhdistyksenkään face-ryhmässä jne julkisesti kirjoitettu, joten pahoittelen; paljon jäänee mielikuvituksenne varaan..
Cara lähti elokuun lopulla koeajalle mahdolliseen uuteen kotiin. Meillä oli mennyt koko kesä uskomattoman hienosti koiran kanssa, se oli omalla tavallaan haastava mutta samalla äärimmäisen mukava koira. Uskoin koiraan sekä sen tulevaisuuteen ja olin hyvilläni, että se sai mahdollisuuden tämän miehen luona. Tuolloin uutinen oli kuin lottovoitto, joka minulta kuitenkin lunastettiin takaisin ja murruin hieman lisää henkisesti - tapahtuihan tämä kuitenkin heti Veilan pentueen menetyksen jälkeen. Ongelmat koeajalla alkoivat aivan sen loppupuolella ja vaikuttivat voimakkaasti miehen negatiiviseen päätökseen ettei halua pitää koiraa, joten hain Caran meille takaisin mahdollisimman pian ennen kuin vahinkoja ehtisi tapahtua.

En aio ihan täysin hiljentyä Caran ongelmien laadusta, Caralla on erittäin voimakkaasti ilmentyvää resurssi-aggressiivisuutta sekä taipumusta dominointiin ihmisiä kohtaan muutenkin. Koiran menneisyydestä lyhyesti sen verran, että sen entinen omistaja ilmeisesti pelkäsi koiraa ja palautti sen itse eläinsuojeluyhdistykselle. Koira oli päässyt niskan päälle taloudessa.
Caran aggre on kuitenkin viimeisten viikkojen aikana vähä vähältä lisääntynyt myös täällä meillä ollessaan ja koko koira on jatkuvasti normaalia jännittyneempi sekä arvaamattomampi. Se ei ole ollut lainkaan sama koira kuin kesällä ennen koeajalle menoa ja kaikesta tästä johtuen se ei myöskään tällä hetkellä ole julkisesti yhdistyksen kotia etsivien koirien joukossa facebookissakaan. Käytöksen muuttumisen jälkeen Cara on hierottu uudelleen läpi eikä kipupisteitä löytynyt, meillä on käynyt luontaisterapeutti homeopatioineen ja olemme kokeilleet myös kipulääke-kuuria, mutta mikään näistä ei ole vaikuttanut olennaisesti koiran käytökseen vaan se on jatkanut pahentumistaan. Yhdistys ei ilmeisesti halua läpivalaista koko koiraa tai suorittaa sille muita tutkimuksia kivun varalta.
Viime viikonloppuna meillä kävi yhdistyksen puolesta ongelmakoirankouluttaja arvioimassa Caran tilannetta ensimmäistä kertaa ja olin nyt maanantain aikana yhteyksissä myös toiseen kouluttajaan puhelimitse. Ainakin toistaiseksi olen täysin sanaton.

Kaikki tässä prosessissa on kestänyt ja kestänyt. Olen välillä tuntenut oloni mykäksi ja minua on odotutettu joskus liialtakin tuntuvan ajan, ennen kuin asioita on saatu eteenpäin. En ole välillä saanut ääntäni tarpeeksi kuuluviin tai kanssani on jopa kieltäydytty puhumasta, mikäli olen halunnut purkaa ajatuksiani koirasta.
Elän jatkuvassa epätietoisuudessa odottaen, mitä seuraavaksi ja mikä koiran kohtalo on. Olen myös äärimmäisen uupunut ja väsynyt enää taistelemaan. Olen yrittänyt paljon koiran hyväksi, vaikka omatunto soimaakin etten ole tehnyt riittävästi ja syyllisyys kalvaa että olen saattanut jopa tahtomattani pahentaa koiran tilaa entisestään. Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Minua on kuitenkin muistettu myös kiittää, että ilman pääsyä laumaani Caraa ei välttämättä enää olisi ja että luonani se on saanut uuden mahdollisuuden elämään. Onko se mahdollisuus jo loppuun kulutettu vai jatkuuko se tästä yhä, minä en tiedä...
Eihän minun olisi pakko kantaa tällaista vastuuta Carasta ja monet tilanteesta tietoiset ovat ehdottaneet, että palautan sen kylmästi takaisin talolle säästääkseni itseäni kuten teoriassa saisin tehdä koska vaan. Nyt minä en kuitenkaan voi, monesta syystä - jotka olisivat ymmärrettäviä mikäli saisin/pystyisin avaamaan kaiken yksityiskohtaiseksi tekstiksi. Kesän alussa tähän ryhtyessäni en tiennyt sitoutuvani johonkin niin henkisesti kuluttavaan projektiin saati luovani eräällä tapaa vahvaa sidettä koiraan, joka ei ole minun.

Koiraan, jonka hampaiden lukumäärän voisin laskea koskematta sen huuliin.

Minä olen henkisesti aivan rikki.

 
Loppuun. Minun ensimmäinen koirani, maailman viisain Titja on nyt veteraani-ikäinen. 28.9. sunnuntaina se vietti 8-vuotis syntymäpäiväänsä tassuttamalla koko päivän yksinoikeudella mukanani kaikkialla nauttien myös kaksinkeskeisestä ajasta kanssani. Ehken herkistele tässä enempää, vaan luon tästä(kin) aiheesta oman ajastetun postauksen sille kuuluvalle päivämäärälle kunhan ehdin. 8-vuotisuus eli veteraaniraja sen oman postauksensa kuitenkin ansaitsee.


Mummokoira ei nuoremmilleen tässä lajissa häviä!