Meni vähän liikaakin putkeen etenkin alkutreenistä, eli toisin sanoen ei olisi tarvinnut mennä juuri siihen pirun putkeen ollenkaan joka siinä oli niiiiin kivasti tarjolla. Jos ihan oikeaoppisesti oltaisiin menty, niin kolmoshyppy olisi kuulunut vain merkata koiralle ja tehdä tiukka persjättö heti kyseisen hypyn jälkeen valmistellen seuraaville esteille lähestymistä - vaan eipä Titjan kanssa. Putkihoukutus on ollut meidän kompastuskivi aina ja niin oli nytkin, sinne meni että suhahti. Unohdettiin persjätöt ja keskityttiin vaan vetämään koiraa oikealle esteelle sieltä mielenkiintoisen putken edestä, joka lopulta onnistui yllättävän monta kertaa - ei ehkä kauneimmilla ohjauksilla, mutta ei mennyt putkeen! (Kiitos Tea videoinnista ja erityisesti tässä kohtaa videota radanlaita-kehumisesta, hyvin on huvittavaa kuunneltavaa videolla :D Mutta niin se junakin kääntyy kuten totesit.)
Ja kun oikein kiellettiin menemästä putkeen koko alkutreeni niin seuraavan putken kohdalla irtosi kauniisti katsomaan putken pään, mutta ei mennyt ekasta lähetyksestä. Pujottelun aloituskin oli vähän hakusessa, mutta kaikkea ei voi saada ja täytyy pitää mielessä, ettei Titja ole oikeasti treenannut agilityä ryhmissä pariin vuoteen kun Veila on ollut ensisijainen treenikoirani, jotta sekin oppi lajin saloihin. Ehkä siis Titjan tekeminen saa vähän hakemista tässä kohtaa ollakin.
Tauon jälkeen kepeille lähetys oli kaunis - mutta kesken keppien Titja huomasi ryhmänohjaajan asettamassa A:n alasmenolle namialustaa ja päätti jättää kepittelyn kesken sen takia. Kiva veto Titja, mitä tapahtui sille ajatusmaailmalle jossa pujotteleminen on maailman parasta? Vähän alkoivat kierrokset näkyä heti tämän toisen treeninpuolikkaan alkuun jo kepeille lähestymisessä, kun koira jäi pörräämään ympärille epäonnistuneen sisäänmenon jälkeen. Olen onnistunut (omasta mielestäni) hyvin hallitsemaan oman hermostumiseni ja rauhoittamaan tilanteen täysin ennen jatkamista näillä parilla ensimmäisellä treenikerralla, siitä ei seuraa kovin hyvää jos ollaan kierroksilla molemmat.
Sitten tulikin Titjan taidonnäyte irtoamistaidoista osa 1. Keppien jälkeen pyysin kiertämään tarkoituksenani saada koira meitä lähimmän hypyn taakse, mutta niinhän tuosta videoltakin voi nähdä että käsi on jossain korkeuksissa ja koira todellakin irtoaa sen mukaisesti. Sinne kauimmaiselle hypylle. Ja kiertää kyllä, kuten käskettiinkin - aika taitava, vaikka ihan ei mennyt oikein. Ja heti perään ei juna taas kääntynytkään kovin helposti eikä tällä kertaa mennyt putkeen kuten olisi tällä kertaa pitänyt.
Irtoamista osa 2 ennen vikaa estettä, kun aivan suoraan voisi lähestyä putkeakin mut kun juna kääntyy vähän hitaasti niin se suora olikin hypylle. Ja taaskaan ei mennyt heti putkeen. Noita omia juoksulinjoja mä aina kauhistelen videolta ja muutenkin käsillä suhimista, miten kaikki prot saa sen näyttämään niin helpolta? Nää meidän treenivideot on vaan niin säätämistä. :D
Agitreeni sattui kyllä juuri oikeaan hetkeen ja päivään, jotta ajatuksia sai hetkeksi muualle kaikesta muusta. Joskus puhelin soi, vastaat ja pitkään paikallaan seissyt maailmasi käännetään kerralla ylösalaisin.
Vielä aamulla olin epävarma. Kävelin pitkin metsätietä koirien kanssa miettien Caraa ja sen tämän hetkistä elämää sekä täysin tiedotonta tulevaisuutta. Jo viikoja samat ajatukset ja kysymykset ovat risteilleet päässäni vailla vastausta, odottaen ratkaisijaansa. Miksi, mitä, koska.
Nyt lähes kaikki kysymykset ovat saaneet vastauksensa ja tiedottomuudesta ahdistuneen mielen tilalle on mätetty kauhoittain ristiriitaisia ajatuksia. Voinko sanoa uskovani, että pitkään viivytetty ratkaisu on koiraa kohtaan täysin oikea - ettei sen tarvitse enää stressata, ei tarvitse enää purra? Voinko olla oikeasti helpottunut, niin koiran kuin itseni puolesta? Saanko lopulta mielenrauhan?
Huominen on yhä edessä. Polku käy raskaaksi, mutta sen lupasin kulkea vierelläsi. Loppuun asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti