Olo tuntuu "stalkatulta"

Me asutaan tavallaan minikerrostalossa, luhtitaloksi tätä kutsutaan. On meillä toi parveke, jonka päällä on sitten meidän yläkertalaisten parveke ja niiden päällä on vielä yksi kerros. Me asutaan siis aivan alimmassa kerroksessa. Mulla on tapana ollut puuhata Titjan kanssa kaikkea normaalia ja epänormaalia siinä "takapihalla" keskenäni, leikkinyt ja treenannut sekä joskus jopa valokuvannut - että mikäs siinä.

Oli tossa meillä yksi naapurikin yläkerrassa, joka viime syksynä uskaltautui viimein parvekkeeltaan pysäyttämään mut. Titja oli tuolloin iältään kaksi vuotta, ja kyseinen naishenkilö kertoi seuranneensa meitä tässä jo kahden vuoden ajan. "Tytön sekä koiran yhteistä kehitystä", oli kuulemma hämmästynyt huomatessaan miten hienosti olen onnistunut kouluttamaan koirani.
Kyseinen naapuri ei omistanut omaa koiraa, mutta piti niistä puheista päätellen kovasti. Oli kuitenkin loukannut jalkansa joten ei päässyt meitä missään vaiheessa ulos tervehtimään, mutta lupasin josko tämä jossain vaiheessa tulisi lenkeille meidän kanssa.

Kyseistä päivää ei tullut. Naapuri muutti pois tässä pari viikkoa takaperin.

Vanhan naapurin asuntoon muutti joku hänen tuttunsa tästä aivan läheisistä taloista, "ylärinteestä", kuten voisi sanoa sellaisille jotka aluetta tuntevat.
Ei minulla mitään ongelmaa uusia naapureita vastaan ole. Pidän sitä vain koomisena, että tänä iltana juuri koiraa ulkona käyttäessäni tämä uusi naapuri sattui käymään parvekkeellaan samaan aikaan kun treenasin Titjan kanssa kehokielellä puiden kiertämistä (kädet selän taakse ja kehoa kääntämällä ohjasin sen kiertämään aina kutakin puuta ilman sanoja). Kuulin vain ylhäältä juttua, "Hei anteeksi, saanko keskeyttää?"

"Mä olen tässä seurannut sua jo ainakin kaksi vuotta ton koiran kanssa, ..."

Tiedättekö, mä menin hetkeksi puoliksi lukkoon. Tää edellinen asukas oli pysäyttänyt mut täsmälleen samalla tavalla, kuin tää uusi. Joskin uudella naapurilla tuntui olevan enemmän tietoa koirista, hänellä itsellään omistuksessa 6-vuotias musta seefferiuros (nimeä ei tosin tainnut mainita kertaakaan keskustelun aikana) ja aikaisemmin ollut koira tai useampiakin. Osasi ainakin analysoida Titjaa teräväksi myöskin kehuen kuinka taitavasti olen kouluttanut ja kuinka hyvin hallitsen sen liikkumista ympäriinsä otettuna huomioon että koira ei ollut kytkettynä.
Enemmän naapuri oli kyllä kiinnostunut mun koiran iästä ja sukupuolesta, sen omalla koiralla kun on taipumusta ärhennellä muille uroksille sekä pitäytyä kingin asemassa. Myöntyi kuitenkin että nämä voisi totuttaa keskenään kun kerta samassa rakennuksessa asutaan.

Mutta alkaa tuntua vähän epätodelliselta. Olenko mä näin "stalkattu"?
Moniko muu tulee vielä kertomaan "moi mä oon seurannut teitä"?

Ei mut hei, perustetaan Fan Club!

(P.S. Tämänkin ihmisen mielestä Titja on sekarotuinen, jossa on ainakin vinttikoiraa)

Hellettä ilmassa

No jo on varjoisia päiviä elelty. Ihan niin kylmä, että varmasti vilustuu..

Toisin sanottuna elämä täällä on aivan jotain muuta. Menet pihalle ja yrität istua varjossa katsomassa koiran touhua, saat silti tuta vähintään 28 celciusasteen lämmöt. Eikä aikaakaan kun narulelua/keppiä noutava koira lösähtää kieli pitkällä viereen sen näköisenä, että mieli tekisi yhä leikkiä mutta ei vaan kykene enää.

Mä en tiedä mitä pitäisi ajatella.. Aikaisemmin vuoden alusta mut tiputettiin pois agilitykurssilta koska en ollut heidän kirjojensa mukaan tehnyt mitään yhdistyksen hyväksi. Myöhemmin selvisi, että olinhan mä ollut valokuvaamassa joitain P-HAU:n järjestämiä kisoja ja kyseiset kuvat ovat näkyvillä myös P-HAU:n sivustolla. Jotta treenaamista saisi jatkaa, pitäisi tehdä yhdistyksen eteen jotain; auttaa järjestämään CUP-kisoja tai tänä vuonna järjestettävää Agirotua. Eräs yhdistysläinen jopa otti yhteyttä aiheesta, että muistanhan ilmoittautua työntekijäksi laittamalla viestiä takaisin hänelle tai mailaamalla toiselle persoonalle.
Laitoin viestiä takaisin kys. henkilölle ja oletin että kaikki on nyt OK, mutta mua ei löytynytkään työntekijälistoista kun sain sellaiset. Pistin maililla kyselyä, mutta en ole saanut vastausta, ja tähän mennessä on saapunut jo toinenkin työntekijälista. Mua ei vieläkään ole siellä.
Tää henkilö puhui että mun työ saattaisi liittyä jotenkin mun harrastukseen, valokuvaukseen, joten pitääköhän mun nyt vain mennä sinne paikalle ja omatoimisesti valokuvata jotakin. Ehkä ne olis tyytyväisiä siihen jälkeenpäin, ellei joku satu ottamaan yhteyttä tämän illan kuluessa - Agirodun eka päivä kun on vissiin jo huomenna..

Mä en malta olla vihjaamatta, mutta 13.7. tapahtuu jotain jännää.

Ainakin siihen asti, nautittakoon hellepäivistä.
Mikäli niitä vielä riittänee.

Laitisia näkyvissä

Oltiin Laitisten suvun sukutapaamisessa (äitini on Laitinen vaikka itse kannan isäni sukunimeä, Lehto) ja tottakai perheen pienin oli myös mukana menossa. Paikalla oli muitakin koiria, joskaan ne eivät kiehtoneet niin paljoa Titjan maailmankuvaa uudesta paikasta. Titjalla on perustavan vahva paimennusvietti ja se hyväksyy hyvin nopeasti "laumaansa" ihmiset joille puhun, joten vahdittavaa riitti vaikkei lupaa juhlarakennuksen sisätiloihin neiti näpsä saanutkaan.

Otettiinhan sitä toki spurttia erään sekarotuisen, mustan nartun Helmin, kanssa. Helmin juoksentelut tosin loppuivat sisätiloille pyrähtämiseen, jonne Titja ei sitä seurannut - lupaa ei ollut aikaisemminkaan tullut.
Muista koirista eniten kiinnostunein Titjasta oli walesinspringerspenieli Rico (Mawredd Wystrys), joka väistämättömän kiinnostuneena pyrki tekemään tuttavuutta perheemme Prinsessan kanssa. Titja osoitti välittämätöntä viisautta härnätessään Ricoa ja seisoskeli vain parin sentin päässä kohdasta, johon Rico yltti ollessaan kiinnitettynä hihnaan - näin ollen toinen ei saanut näin edes haistelumahdollisuutta. Eikä olisi saanut muutenkaan, kun Ricolle annettiin mahdollisuus päästä lähemmäs Titjaa, tuli Prinsessalta hammasta nopeammin kuin uros ehti häntäänsä heilauttaa.



Vaan kyllä huomattiin että neiti on luotu kusettamaan ihmisiä. Se on tiedossa, että kaikista maailman ihmisistä se valitsee mut. Esimerkkinä vaikka koiran vapaana ollessa pihalla jäin istumaan ja äiti lähti veljeni kanssa kävelemään majoitusmökille päin yrittäen saada Titjan mukaansa, ei koira lähtenyt luotani - sen sijaan näytti haluavan äidin ja veljen takaisin luokseni pitääkseen lauman koossa. Noh, jätettyäni koiran majoitusmökkiin ja lähdettyäni itse tapahtumarakennukseen, koira ennätti alle puolessa tunnissa kusettamaan äitini veljen lähtemään ulos kanssaan - ei sillä mikään varsinainen hätä ollut, mua se halusi etsimään.

Noh, ainakin suvun lapsilla tuntui olevan hauskaa leikkiessään Titjan kanssa. Ainoa vain, että alusta jolla Titja teki superjarrutuksiaan onnistui kuluttamaan neidin piiloanturat etujaloista puhki. Ei koira näyttänyt välittävän vaan olisi mieluusti jatkanut leikkimistä, mutta uintikierroshan siitä tuli etenkin veren puhdistamiseksi. Daa daa..