Kuulumiset 2/4: Harrastukset

TOKO

Ollaan oltu varsinaisen laiskoja tokoilun suhteen, oikeastaan mitään viisasta ei ole tullut tehtyä. Muutamilla hallivuoroilla ollaan käyty treenaamassa lähinnä Veilan kanssa, kertaamassa jo ennestään opittuja ja lisäämässä pieniä uusia juttuja. Syksyn mittaan yritin opettaa molemmille tytöille tunnistusnoudon, josta ei tullut yhtään mitään Titjan kanssa. Se ei ymmärrä haistella kapuloita, vaikka yritän erilaisia keinoja saada sitä haistelemaan eikä poimi oikeaa vaikka olisin hieronut oikeaan kapulaan apuhajuna jotain oikeasti hyvää. Se tarjoaa ensimmäistä kapulaa jonka näkee ja suuhunsa saa, jos en hyväksy sitä kapulaa se jää odottamaan paikoilleen eikä yritä edes tarjota uutta kapulaa tilalle. Noutaminen ei muutenkaan ole koskaan ollut Titjan vahvoja puolia, joten en ala väkisin tätä sille opettamaan kun muutenkin treenaan tokoliikkeitä tyttöjen kanssa lähinnä oppimisen ilosta eikä kokeita varten. Titjalla meni reilu neljä vuotta ymmärtää kierimis-temppu, niin ehkä yritetään tätä neljän vuoden päästä uudestaan?
Veila sen sijaan rakastaa noutamista ja tarjoaa uusia kapuloita mikäli en hyväksy sen vasta nostamaa kapulaa, joten sen opettaminen tunnariin oli paljon helpompaa. Käytin sen kanssa lievää apuhajua hieromalla nakkia omaan kapulaan. Ensin kaikkiin sivuihin ja muutaman treenikerran jälkeen enää vain yhteen sivuun pari heiraisua. Se tuntui tajunneen tunnarin todella hyvin, joten jätettiin se unholaan ja kokeiltiin tunnaria vähän aikaa sitten hallivuorolla uudestaan. Se ei ole koskaan tehnyt tunnaria muualla kuin kotona, joten pitkän tauon jälkeen se suoritti erittäin hienosti. Hieman oli oikea kapula välillä hukassa, mutta muisti idean haistelemisesta hyvin ja toi paljon niitä oikeita, vaikkakin muutaman kerran myös vääriä kun alkoi hosua.
Alla tunnarivideot ensin kotoa syksyltä ja hallilta tämän vuoden alusta.





Hallivuoroilla tunnistusnoudon lisäksi Veila on tehnyt lähinnä lyhyitä seuruita sekä tokohyppyä. Se on parantanut ALO-hyppyään huimasti verrattuna aikaisempiin suorituksiin ja ollaan saatu suoritettua se pari kertaa ihan kokonaisena liikkeenä ilman ylimääräisiä käskyjä. Pyrin yhä käyttämään esteen takana kosketusalustaa etäisyyden saamiseksi, sillä se vetää Veilaa niin hyvin puoleensa. Veilan mielestä kosketusalusta on ihan hirmu kiva ja on pari kertaa päättänyt sooloilla noutamalla mulle kosketusalustan esteen yli vaikka sen olisi vain pitänyt koskea targettia.
Veilan omaperäisestä noutamisesta johtuen otin kohtuu kylmästi sen enempää pilkkomatta hyppynoudon. Rakastaa noutamista, joten aika Veilamaista touhua eikä este välissä näyttänyt vaikuttavan suoritukseen. Sitä päivää en varmaan tule näkemään että Veila pysyisi mun sivulla kapulaa heittäessä ilman että pidän siitä kiinni! Kapulan palautukset vaihdettiin syksyllä edestä sivulle, kun eteen tullessa se tuppaa jäämään aivan järjettömän kauan. Sivulle palauttaessa tarvitsee suoritustarkkuutta, kun heilauttaa itsensä vähän miten sattuu.

Erityisesti paikkamakuuta voisin kuvitella vahvistavani Veilan kanssa, muutenkin paikallaoloa kun se helpottaisi huomattavasti agilitynkin startissa pysymistä (jota joudutaan kertaamaan aika ajoin agitreeneissä ihan syystä, varas!). Viime kerralla Veilan ollessa hallivuorolla ollessamme kokeilin paikkamakuuta tyhjässä hallissa, eikä se sujunut kovinkaan hyvin. Joskus aikaisemmin Veila on ottanut paikkista jopa pienessä ryhmässä, joten takapakkia on siis menty ja hurjasti. Tästä ei siis voi kuin nousta ylöspäin.
Onneksi mulla ei ole suunnitelmissani kisata Veilaa virallisiin kokeihiin, paikkis olisi meille iso ongelma virallisissa.





Mutta Titja.. :D
Se teki aivan loistavaa treeniä kotona ja hallilla loppukesästä/alkusyksystä. Jopa pitkiä koemaisia suorituksia ilman palkkaa, pari kertaa AVO-liikkeet läpi ilman ongelmia jne. Muistan aiemmin tuskailleeni sen AVO-luoksetulosta, kun se ei vaan toiminut enkä saanut koiraa pysähtymään vaikka mitä tein, mutta taas näin neljän maagisen vuoden jälkeen jossain on naksahtanut koiran päässä ja se alkoi suorittaa luoksaria yllättävän hyvin. Tästä häkeltyneenä ilmoitin sen osittain vitsillä tokokokeeseen viime syksynä, joista niistäkin lienee taukoa se reilu neljä vuotta. Miksi meidän maaginen vuosiraja on aina se neljä?
Tokokisa oli tietysti Päijät-Hämeen piirinmestaruus, mutta se oli pikkuseikka kun koe oli niin lähellä ja meidän SCY:n alaosaston järjestämä. Sen lisäksi että kilpailin Titjan kanssa, olin siellä alkupäivästä töissä rajaamassa suoritusalueita ja ottamassa muutamia ilmoittautumisia vastaan (mitä mun ei ollut tarkoitus tehdä, mutta suoriuduin yllättävän hyvin). Mentiin kisapaikalle aikaisin aamusta, vaikka meidän vuoro oli vasta myöhemmin päivällä. Tiesin jo valmiiksi, että odottaminen saattaisi tehdä hallaa ja huomasin muutenkin jo kilpailupaikalla, ettei meidän suorituksesta tulisi yhtään mitään. Lisäksi oli melko kuuma päivä, joten munkin keskittyminen oli jossain aivan muualla kuin koepaikalla.

Hieman ennen meidän vuoroa yritin herätellä Titjaa lihapullilla ja nakeilla, mutta se tuntui olevan turhaa. Koira vaikutti siltä, ettei ole koskaan aikaisemmin ollut ulkona saatika muiden koirien läheisyydessä, kun hajut tuntuivat vievän sitä mukanaan. Hajuherkkyyteen saattoi tietysti vaikuttaa myös se, että Titjan juoksut olivat loppuneet vasta vähän ennen tokokoetta, joten sillä oli todennäköisesti vielä hormonit päällä (Titjallako :D Hahah..). Toivon niin, koska ei se aiemmissa kokeissa silloin neljä vuotta sitten noin kamalasti käyttäytynyt mitä tässä kokeessa.
Paikkamakuuseen mentiin vuorollemme, Titja oli rivistön keskellä. Yritin herätellä sen huomiota muutamin kuiskauksin, mitkä on siihen aiemmin tehonneet, muttei se ottanut kontaktia kuin pieniksi hetkiksi. Yllätyin että se kuitenkin meni maahan ensimmäisestä käskystä muiden kanssa ja poistuin muiden ohjaajien kanssa piiloon toivoen, että se pysyy paikoillaan. Varma paikkis ei taaskaan pettänyt, jopa yllätyin kun aloitettiin meidän numerorivi paikkiksen kympillä. Ainoaksi ja ansaituksi kympiksi se kuitenkin jäi. Lindan Noomi oli samassa kokeessa ja valitettavasti nollasi paikkiksen, josta huomasi ettei Noomillakaan ollut paras päivä tuolloin.

Yksilöliikkeet. Voi surkeuksien surkeus. Se kaunis kontakti, mikä meillä hallilla ja kotona oli ollut, ei ollut enää kisapaikalla meidän mukana. Titja on oppinut, että kun mennään kehänauhojen sisäpuolelle, esitetään kaunista ravia näyttelyissä ja sen erikoisuushan on liikkuminen, joten meidän seuraaminen aloitettiin juuri siihen tyyliin eli pää matalana ja suoraan eteenpäin - siltä se ainakin musta tuntui. Kun se tajusi ettei ole näyttelyistä kyse, niin meno vaihtui päiväkävelyksi, se alkoi jäädä musta jälkeen eikä ollut mukana perusasennoissa. Kaikki muut liikkeet menivät melko samaan tyyliin. Kotona niin hieno luoksari venyi merkiltä kohtuu pitkälle, vaikkakin silti pysähtyi mistä saan olla ihan tyytyväinen kun pari vuotta sitten se ei olisi pysähtynyt ollenkaan missään tilanteessa. Jättävissä seuruu oli kauheaa, mutta koira pysähtyi käskyistä ja pysyi hyvin paikoillaan. Musta tuntuu että makuu ja jättävät on Titjan vahvuuksia, kunhan vain jättäviin saisi seuruunkin kuntoon, joka taasen on aina ollut Titjan heikkous.
Noutaminen meni.. Hmm. Kapula pyöri heittämisen jälkeen pidemmälle kuin oli tarkoitus, Titja lähti hyvin hakemaan sitä kuten yleensäkin, joskin vähän normaalia laiskemmin (kuumuus?). Takaisin tullessaan se tuli suoraan vastavaloon. Toisella puolella mua oli tuomari ja toisella liikkeenohjaaja, itse olin keskellä ja jopa vähän taka-alalla. Luulen ettei Titja nähnyt vastavaloon kunnolla muita kun mustia hahmoja, sillä arpoi ensin palauttaisiko kapulan liikkeenohjaajalle ja oli jo menossa siihen suuntaan, kunnes huomasi ettei se ole oikea henkilö ja kääntyi mua kohden tuoden sen mulle. Ei tiputtanut luovutuksessa, mikä oli sekin erävoitto meille! Titja ei tykkää istua kauaa kapulan kanssa, vaikka liikkeessä pitääkin sen hyvin suussaan.
Meidän kaukokäskyt on aina olleet yksi iso kysymysmerkki. Pisteitä laskeva Tea tiesi meidän ongelmasta ja sanoi odottaneen meneekö meidän kaukokäskyt leikiksi vaiko ei, Lindakin on tietoinen. Titjahan tykkää tehdä pam-tempun eli kuolleen leikkimisen ihan kummasta tahansa kaukokäskystä (sit, down) aivan randomisti näin halutessaan. Olin ennen koetta vahvistanut sen kaukokäskyjä mahdollisimman paljon ja yrittänyt olla tekemättä Titjan bravuuria eli pam-temppua, ja huokaisin helpotuksesta ettei se heittäytynyt kyljelleen kokeessa. Tuplakäskyt jouduin antamaan molempiin istumisiin jostain syystä.

Paikkamakuu 9
Seuraaminen 6½
Maahanmeno liikkeestä 7
Luoksetulo 6
Seisominen liikkeestä 7½
Noutaminen 9
Kauko-ohjaus 7
Estehyppy 5
Kokonaisvaikutus 7½
yht. 143½, AVO2, tuomarina Carina Savander-Ranne

Eli ei tosiaankaan mennyt ihan putkeen meidän koe. Tuomari antoi kaikille palautetta yksilösuorituksen jälkeen ja meille sanoi että koiralla on selvästi idea hallussa, mutta sen mielenkiinto oli jossain muualla että saisin treenata sen kontaktia seuraavia kokeita varten. Naurahdin vaan, että kunhan testattiin neljän vuoden koetauon jälkeen miten menee että on sillä joskus ollut parempikin kisavire, niin tuomari hämmästeli meidän tauon pituutta. Sanoin, ettei toko tuntunut koiran lajilta vaikka keräsi Tk1:n kolmella kokeella ja tämänkertainen koe ikäänkuin todisti sen, joten eiköhän me pitäydytä agilityssä tulevaisuudessa. Ei enää tokokokeita Titjalle (sanoin näin ennenkin, mutta luulen että tähän on hyvä lopettaa).

Käytiin me yhdellä hallivuorollakin, talvikauden viimeisellä, Titjan kanssa. Ihan jees tekemistä sen verran mitä me nyt mitään tehtiin, otin sen lähinnä mukaan siksi ettei sen kanssa ole tehty mitään hetkeen kun taas Veila on ollut mukaja vähän kaikkialla

Loppuun vielä meidän järkyttävä koevideo.






AGILITY

Ollaan jatkettu agilityssä Veilan kanssa koko talven ja tarkoitus on jatkaa yhäkin. Se on kehittynyt huomattavasti viime kesästä tähän päivään. Kesällä emme pystyneet tekemään kovinkaan pitkiä suorituksia ilman, että koiran mielenkiinto alkoi selvästi kadota puolivälissä, mutta nyt vähän pidemmätkin radanpätkät onnistuvat ja ollaan saatu suoritusvarmuutta eri esteisiin. Koiraan on tullut paljon enemmän vauhtia, jota jossain kohtaa jo kaipasinkin, ja nyt sitä on niinkin paljon että jään joskus jälkeen.
Veila hosuu kuitenkin yhä paljon etenkin jos väsyy. Ensimmäiset suoritukset ovat yleensä parhaimpia ja se tekee ne täydellä innolla, sen jälkeen intoa kyllä riittää yhä mutta keskittymistä enää ei. Suorituskestävyys saisi Veilalla olla niin paljon parempi, mutta tätä samaa "ongelmaa" on kuulemma myös mm. Lyyli-siskolla. Muita sisaruksia ei taida olla treenattu käyttölajeissa, niin niistä en osaa sanoa kestäisivätkö pidempään vastaavia suorituksia. Omia päähänpistoja löytyy yhäkin, mm. putken päällä kävely.



Veilan kepit ovat parantuneet hämmentävän paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Sen vartalon liike kepeillä on alusta lähtien ollut hyvä ja nyt kun se alkaa ymmärtää keppien suorittamista itsenäisemmin, vartalon liikkeestä on sille paljon hyötyä. Ikään kuin vahingossa Veila oppi myös ns. väärän eli vaikeamman puolen kepit, joskin meillä on vielä hiontaa oikeassa sisäänmenossa kummaltakin puolelta ja se on yhä melko naks-riippuvainen puomiväleissä vaikeammalla puolella, jonka haluan siltä seuraavaksi pois eli alan vaihtaa naksua äänikehuun. Ollaan kuitenkin saatu otettua kepit ratoihin mukaan, jota ei voinut jokin aika sitten unelmoidakaan, ja olen positiivisesti yllättynyt niistä muutamasta keppikulmasta joissa Veila on toiminut hyvin. Helpommalta puolelta Veilan suoritus kepeillä on itsenäistä ja naksutonta, kunhan saan sen oikeaan väliin.



Joudun ottamaan Veilan kanssa taukoa nyt kontaktiesteistä, erityisesti A:n suorittamisesta. Tai en varsinaisesti joudu, mutta luulen että pieni tauko tekee meille ihan hyvää että voidaan pitää hauskaa muillakin esteillä. Ei me olla edes tehty paljoa A:ta treeneissä, se on silti Veilan mielestä aivan järjettömän ihana este, samoin puomi ja keinukin. Keinun se oppi ihan heittämällä eikä kolahdus/tärähdys haittaa touhua yhtään. Ongelma alkaa olla vaan siinä, että se lukitsee kontaktiesteen sellaisen nähdessään eikä suostu kunnolla kääntymään enää mun näyttämääni suuntaan, saatika menemään putkeen jos putki on kontaktiesteen vieressä "monivalintana". :D Kyllähän siihen auttaa mun normaalia vahvempi käsky, mutta olis ihan jees jos asiasta ei tarvitsisi vääntää koiran kanssa niin paljoa. Meidän täytyy vaan pitää hauskaa erityisesti putkien kanssa, kun niitä tuppaa olemaan yleensä niin paljon kontaktiesteiden läheisyydessä.
Muutenkin koira on yllättänyt ohjattavuudeltaan. Olen saanut tehdä sen kanssa ihan yllättäviäkin takaaleikkauksia, esimerkiksi renkaalle vaikka olin aivan varma, ettei se mene rengasta oikeasta välistä jos leikkaan itse takaa. Menihän se silti, joskin siinä kohtaa mulla jäi haavi auki ja unohdin ohjata koiraa seuraavalle esteelle renkaan jälkeen. Yksi kerta vasta vähän aikaa sitten olin perin ylpeä Veilasta, kun pystyin heittämään sen vasemmalta puolelta aivan radan reunalla olevan aidan yli, takaaleikkaamaan ja kutsumaan sen U-käännöksenä takaisin toiseen suuntaan mun kanssa puomille koira mun oikealla puolella ilman, että Veila heitti minkäänmoisia ylimääräisiä piruetteja esteen toisella puolella vaan oli täysin tietoinen kulkusuunnasta. Ylipäätänsä meno kyseiselle aidalle edeltävästä putkesta oli hankala ja vaati ohjaajalta spurttausta hitaammankin koiran kanssa, mutta JEE me selvittiin siitä ja vielä toistamiseenkin eli ei ollut vain yksittäinen vahinko.
Ainoastaan kerran mulla meni täysin pakka sekaisin oman stressin takia. En ollut varautunut Veilan energianpurkaukseen, joten se ei pysynyt mulla käsissä enkä mä saanut itseäni kokoon niin lopetin tuolla kertaa treenit meidän osalta kesken, vaikka treenien ohjaaja olisi halunnut mun vielä kokeilevan. Hermot ei kestäneet ja poistuin lähemmäs itkien radalta. Pieni stressi ehkä päällä, mutta sellaista elämä välillä on ja viikkoa myöhemmin saatiin taas aivan loistava hyvän mielen treeni alle.







Toivottavasti saadaan lunten ja maan sulamisen jälkeen aikaiseksi taas keppitreenejä kotonakin Tean kanssa. Kesällä huomasin, että ne paransivat paljon Titjan keppien sisäänmenoa kovasta vauhdista oikeisiin treeneihin ja viime kerroilla kun Titja on ollut mulla treeneissä sillä oli keppien sisäänmenon kanssa vähän hakua (taas) kun vauhtia oli liikaa ja se hyppäsi toisen välin yli. Itse pujotteluliike on Titjalla varma, mutta sisäänmeno on ollut vähän epävarma - se ottaa oikean välin, mutta hyppää toisen välin ylitse. Muutoinkin Titjan kanssa pitäisi treenata eri kulmista lähettämistä, sillä musta tuntuu että jopa Veila hakee kepit nyt eri kulmista paremmin kuin Titja vaikka Titja on yhä varmempi keppien suorittaja.

Alla leikkaamattomat koosteet meidän tämän viikon treeneistä Veilan kanssa. Harrastin kuperkeikkojen tekemistä itse ja Veila hyppäsi pari kertaa putken yli, mutta kokonaisuudessaan ihan jees ja kehittynyt verrattuna ylläoleviin videoihin ennen vuodenvaihdetta. Etenkin kepit on näissä aika jees!





Tarkoitus meillä oli aloittaa viralliset kisastartit tyttöjen, tai lähinnä Titjan, kanssa myöhemmin tänä vuonna, mutta mut saatiinkin ylipuhuttua ilmoittamaan Veila ensin kisoihin kun Titjalla ei kyseisiin kisoihin ollut rokotukset voimassa. Mitään hyväähän siitä ei oikeastaan seurannut..
VAU:n halli muutti huomattavasti lähemmäs meitä, ajomatkaan ei mene enää kuin muutama hassu minuutti. Uudella hallilla häiriötä onkin sitten enemmän ja se näkyi erityisesti ensimmäisellä kerralla (juuri pari päivää ennen kisoja) Veilan toiminnassa, joten samaa oli odotettavissa myös JANKK:n kisoissa. Joskin kisoissa se pysyi yllättävän hyvin mukana yhtä kertaa lukuunottamatta, mä taisin itse olla enemmänkin se ongelma siellä.

Eka hyppäri meni tosi kivasti, mä vaan mokasin itse jännitykseni takia ja sain koiralle sillä hylsyn. Koskaan en ole Veilalta nähnyt niin itsenäisiä keppejä kuin nyt hyppärillä, vaikka se on koko ajan alkanut suorittaa niitä aina vain itsenäisemmin. Ja meni ihan vieraan näköisen renkaan täysin oikein! Kepit oli kyllä päivän pelastus mulle.

Ekalla agiradalla teki just sen mitä mä odotin tapahtuvaksi jo hyppärillä, eli se melkein poistui kehästä koska "jee ihmisiä!". Tuli takas kun karjasin ajoissa. Kovin oli pyöritystä A:n ympärillä ja siitä on tullut parilla viime kerralla Veilan lemppari niin karkasi koskettamaan ylösnousua jopa kolmesti, ekan kerran jälkeen meillä tuhoutui sit koko loppuradan suoritus. Kepit ei menneet kovin sujuvasti, tosin ne oli Veilan vaikeammalta puolelta eli ymmärrän, mutta nykyään tähän asti niin varma ja kiva keinu oli ekan pamahduksen jälkeen ihan kamala, hyppäsi pois. Aattelin korjata sen kun se on ennen sen mennyt ihan jees, mutta teki sen toistamiseen ja hyppäsi pois paljon aikaisemmin, joten jätin siihen. Ja kun näin että toisella eli vikalla agiradalla olis ollut keinu kans niin lähdettiin pois.

Myöhemmin omissa treeneissä keinu olikin sit taas yksi maailman kivoimpia esteitä. Nojoo, kaikkea sattuu vierailla esteillä. Pitää kattoa kun lähtee Titjan kanssa kisaamaan et saisko Veilaa mukaan turistiksi sen verran, että se pääsee kokeilemaan eri paikoissa erilaisia keinuja.





Eikä se meidän kisaaminen siihen sit jäänyt, vaikka Veilan ekoista kisoista jäikin paha maku suuhun kokonaisuutena. Hetken mielijohteesta ilmoitin Titjan Kotkan kisoihin, kun Terhi etsi itselleen matkaseuraa ja näissä kisoissa käytiinkin viime maanantaina. Käytiin hakemassa Titjalle yksi treeni pohjalle VAU:n uudella hallilla ja ai että, miten hieno se oli. Sen treenin perusteella lähdin hyvillä mielin kisoihin ajatuksissa, ettei siellä kovin huonosti voi mennä. Eikä mennytkään, Titja ei pettänyt mua taaskaan luottokoiranani. :)

Ekana mentiin hyppäri, jossa en ollut alussa täysin varma miten mun kannattaisi järkevästi ohjata Titjaa kepeille jotta se poimisi oikean keppivälin, joten sen päätöksen tein lähdön jälkeen suoraan vauhdissa ja riemukseni sain sen oikeaan väliin ja kepit puhtaasti loppuun asti. Se oli mulle itselleni jo erävoitto, joten jatkettiin loppurataa aavistuksen huolettomammin. Takasuoralla tippui yksi rima, jota seurasi loiva kaarros jälkeen koiran olisi pitänyt kääntyä hypyltä putkeen.. Titja ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt agirataa kehänauhojen sisällä, joten en voinut mitenkään aavistaa että se lukisi kehänauhan hypyksi, eli en varautunut varmistamaan sitä käännöstä vaan normaaliin tapaan olin itse juoksemassa jo putken viertä eteenpäin olettaen Titjan lukitsevan putken ainoana edessä olevana esteenä, mutta se lukitsikin kehänauhan ja sinnehän se pyyhkäisi. Katsomossa porukka naurahti ja niin tein minäkin, hassu koira. Kutsuin sen takaisin ja jatkettiin loppurata puhtaasti. Ilman radalta poistumista hyppärin tulos olisi ollut vitonen rimasta, ihanneajan sisäänkin vielä mentiin ylimääräisistä seikkailuista huolimatta. Kaikenkaikkiaan olen tähän rataan erittäin tyytyväinen, vaikka siitä hylkäys nyt sit tulikin.

Agirata olikin sit mielenkiintoinen ja huokasin syvään nähdessäni, että se sisälti kaikki kolme kontaktiestettä. Titja ei ole mennyt keinua ties miten pitkään aikaan, voisin kevyesti sanoa ettei varmaan ainakaan vuoteen, niin en ollut varma lainkaan miten kyseisen esteen kohdalla tulisi käymään ja se oli tietysti vielä radan alkupuolella. Ohjausten kannalta rata tuntui muuten selvältä.
Lähtö meni hyvin ja Titja hakeutui keinulle takaaleikkauksen jälkeen toivotusti, ja mä toki yritin sitä hidastaa karjaisemalla parikin kertaa "odota", mut jarru ei toiminut ja koiran ilme oli melkoisen WTF kun oli singonnut aivan keinun päähän asti ja se alkoikin tippua vauhdilla. Näin saatiin aikaiseksi lentokeinu ja ilmeisimminkin ensimmäinen vitonen radasta. Onneksi se jatkoi seuraaville esteille ihan hyvällä dravilla, keppien sisäänmeno oli hieno ja sain sen jopa hätäisellä käskyllä pois puomin ylösmenon suunnalta oikeaan suuntaan putkelle. Takasuoralla tippui yksi rima samassa kohdassa kuin hyppärilläkin, tällä kertaa tiesin varmistaa loivan kaarroksen ennen puomia ettei koira sinkoaisi jälleen kehänauhan yli. Pientä epäröintiä huomasin Titjan puomin ylösmenossa todennäköisesti alkuradan keinun takia, mutta onnekseni se nousi. Sikäli keinulla sattunut oli meille onni onnettomuudessa, että epäröinti hidasti Titjan vauhtia puomilla ja sen hillitseminen puomin alasmenossa oli näin helpompaa, eikä roiskaistu kontaktista yli mitä jännitin myös. Loppusuoran oletin olevan Titjalle helpoin, mutta se meinasi juosta loppusuoran toisen esteen ohitse, mistä johtuen kutsuin sitä hätäisesti nimeltä ja sain koiran hyppäämään ja siinä tehtiin kai jonkinlainen piruetti vielä ennen vikaa estettä, kuitenkin muuten virheettömästi. Radasta saatiin sentään ihan oikea tulos, 10. Eli päästiin tavoitteeseen! Nyt uusia kisoja vaan katsomaan, Titjan pitäisi osallistua ainakin agimestiksiin Päijät-Hämeen joukkueeseen. :)

Titjan ratavideot saadaan toivottavasti piakkoin Terhiltä, tähän postaukseen ne eivät ehtineet.




TEMPUT

Menköön nyt sitten meidän harrastuksista, kun näitä opetellaan vähän samalla idealla kuin tokoliikkeitä, eli omaksi huviksi ja koiran aivotoiminnan ylläpitämiseksi. :D

Titjalle on vaikea keksiä enää mitään sille sopivia temppuja, kun tuntuu että kaikki jotka sille sopivat on sille jo opetettu. Olisihan noita monia temppuja joissa koira pitää jotain suussaan ja suorittaa sitten jotain (esim. avaa oven narunpätkästä), mutta ne eivät ole Titjalle sopivia niin en halua niitä alkaa opettamaan. Haluan meidän temppuhetkistä mieluisia ja Titjalle kaikista mieluisimpia temppuja ovat ne, joissa koko koira saa liikkua jollain tapaa. Siispä opetin sille ryömimisen. Tarkoitukseni oli vain kokeilla tajuaisikohan se ryömimistä, kun erään sivuston temppuringissä oli juuri ollut kyseinen temppu. En tosissani olettanut, että se ymmärtäisi idean heti ensimmäisellä harjoituskerralla niin hyvin, joten työstin sitä pari treenikertaa lisää ja temppu oli sillä opetettu. Tykkään jos koira pystyy kohtuu itsenäiseen suorittamiseen, esim. ryömimisessä halusin koiran etenevän ilman, että pidän namia koko aikaa koiran nenän edessä maata vasten, saatika että pitäisin kättäni alhaalla ohjaavasti. Titja ymmärsi mitä hain takaa niin hyvin, että meidän suoritustapamme on "seuraamisen" muodossa sivulla, koira ryömii makuulla mun vieressä. Alla video.
Toinen temppu mitä alettiin opettelemaan on kahdeksikon tekeminen mun jaloissani takaperin. Siinä ei olisi muuten mitään ongelmaa, mutta tajusin ettei Titja ole oppinut käyttämään kunnolla takaosaansa ns. väärään suuntaan. Se kyllä pyörii ja hyvin ollessaan sivulla mun vasemmalla puolella, mutta jos otan sen sivulle oikealle puolelle, koira menee aivan sekaisin. :D Ja takaperin kasissa pitäisi siihen toiseenkin suuntaan peruuttaa, niin se on jäänyt meillä vähän vaiheeseen. Titjan kanssa oon vähän laiska opettamaan mikäli se ei tajua jotain asiaa heti, kun se on yleisesti niin fiksu koira.



Veila on on terästäytynyt myös parin uuden tempun parissa. Treenasin sen kanssa pari kertaa mun oikealle sivulle tulemista etukautta tempun muodossa, jonka se ymmärsi ihan hyvin käsimerkistä. Siihen ei ole mitään käskyä eikä se varmaan muista sitä enää täysin ilman paria muistutusta, mutta se toimi erittäin hyvin mun väärällä puolella myös pienissä seuruupätkissä kun kokeilin sen takapään toimintaa (mikä siis on Titjalla huono mun oikealla puolella).
Yritin aloittaa Veilan kanssa kurre-tempun opettelemisen. Ensimmäiset pari kertaa meni sähläämiseksi, koiralla oli hurrrrjan kivaa ja se ponnisteli namin perässä vähän joka suuntaan kun taas minä menetin hermoni siihen ettei se malta pysyä paikoillaan. Veilan oma tyyli istua pepullaan normaalin istumistyylin sijasta myöskin vaikeuttaa tempun opettelemista, kun tasapaino pitäisi saada takajaloille eikä pepulle joten jouduttaan tätä temppua treenatessa hakemaan useampaan kertaan oikeaa istumistyyliä ensin. Jouduin ottamaan hieman erilaisemman ja rauhallisemman lähestymistyylin tähän temppuun, jotta sain Veilan rauhoittumaan ja keskittymään tekemiseensä ja tasapainonsa pitämiseen. Haen sille tasapainoa antamalla sen tukea toista etutassua muhun ja päästämällä pikkuhiljaa irti niin, että se joutuu tasapainottamaan itseään kurrena ennen palkkaa. Yhden ainoan kerran se on noussut itse oikeaan asentoon ilman mun auttavaa tukea, joka sekin tapahtui kai vahingossa. Pikkuhiljaa.



Sivuutin kurre-tempun harjoittelut, kun keksin jotain muuta mitä halusin yrittää Veilalle opettaa. Koska Veilan mielestä noutaminen on kivaa, sille sopivat kaikenlaiset temput, joissa sen tarvitsee ottaa asioita suuhunsa. Niinpä valitsin astetta haastavamman tempun, jonka kanssa tuskailtiin hetki jos toinenkin. Pyyhkeen pitäminen suussa ja liikkuminen ei tuntunut millään onnistuvan samaan aikaan puhumattakaan, että Veila olisi onnistunut kierimään pyyhkeen kanssa. Heittelin pyyhettä kauemmas hyvän tovin ja Veila haki sitä mulle kuten noutokapulaa että oppi liikkumaan sen kanssa, joskin se palautti sen aina seisaallaan. Pikkuhiljaa lisättiin istuminen ja siitä maahanmeno pyyhe suussa, alkuun tiputti lähes joka kerta. Kerran se meni vahingossa kyljelleen pyyhe suussa, jonka jälkeen yritin pelkästään makuulta kyljelleen ja se alkoi pikkuhiljaa tajuta mitä haluan.
Vieläkään ei ihan puhtaita suorituksia saada tehdä ja onnistumisetkin on yksi viidestä tai jopa yksi kymmenestä hyvällä tuurilla, mutta parempaan suuntaan mennään koko ajan. Vain muutaman treenikerran jälkeen, esittelemme videolla vasta opittua:

Kuulumiset 3/4: Eläintarha

Koska en ole pitkään aikaan kirjoittanut, oletan että blogimme lukijat (onko meillä lukijoita?) ovat tippuneet ajat sitten kärryiltä siitä, mitä eläimiä meidän taloudessamme tällä hetkellä on tai on ollut viime kuukausien aikana. Siispä päätin listata tähän postaukseen kaikki tämänhetkiset lemmikkini kuulumisineen sekä pari hoitokoiraa, jotka ovat olleet meillä syksyn ja talven mittaan.


OMAT LEMMIKIT

KOIRAT
Täysin omia koiria mulla on edelleenkin kaksi, Titja ja Veila. Mitään erikoisempaa kerrottavaa mulla ei kummastakaan ole tähän postaukseen, koska puhun molemmista niin paljon kaikissa muissa postauksissa joka tapauksessa.
Titjalle olen toivonut löytäväni Lahdesta lähiaikoina jonkun koirahierojan, tuntuu että sen takapää on jokseenkin jumissa ja kaipaisi availua. Sitä en tosin tiedä miten jumissa, voihan olla että sen kääntäminen agiradallakin helpottuu sitten kun saa lihaksiston täysin kuntoon. Alkuperäinen suunnitelma oli saada Titja hierojalle ennen Hyvinkään näyttelyä tämän kuun lopussa, jonne se on ilmoitettu, mutten usko että pääsen tähän tavoitteeseen joko omaa saamattomuuttani taikka hierojien varauslistat ovat jo niin täynnä, että menee myöhemmäksi.

Mullahan olisi ehkä pitänyt olla kolmas koira nyt. Tai vähintäänkin tulossa. Olin niin kovin miettinyt pentua yhdestä tietystä yhdistelmästä, joka tuntui ns. "oikealta", ja ilmaisinkin kasvattajalle vuotta aikaisemmin ennen mahdollista astutusta kiinnostuksestani. Nartun juoksu venyi ja venyi, ja kun juoksu viimein tuli, tärppejä ei löytynyt. Vähän vaikuttaisi siltä, ettei kyseistä narttua yritetä astutaa enää uudelleen (ensisynnyttäjän ikä alkaa tulla vastaan), joten se siitä sitten. Kolmannen oman taidan ottaa itselleni sitten Veilan pentueesta, jota tällä hetkellä kovin jo suunnittelen urosvaihtoehtojen suhteen. Saisi nyt vaan juosta omat juoksunsa kun niitä tuntuu panttaavan, niin voin laskea seuraavien juoksujen ajankohdan noin suunnilleen. Tällä hetkellä Veilan siskolle onkin sitten ultrattu n. 8-10 pentua..

Ah, niin. Kolmas koira mulla olisi aivan varmasti nyt, jos katukoiran valmisteleminen lentoon ei kestäisi niin kauaa ja koiran lennättäminen olisi niin kovin hinnakasta. Tästä lisää myöhemmin, kun pohdin ajatuksiani maapallon toisesta laidasta.




KISSAT
Blogissa olen tainnut esitellä kaksi kissaa, nyt niitä on kolme. Vaikka kahteen sen piti jäädä, mutta sattuuhan tuota.. Enemmän mun kanssa tekemisissä olleet ja mun kissoista tietoiset ihmiset todennäköisesti ovat tuttuja Minus the sosiaalikissan, pikkukunkun, talouden vääjäämättömän päällikön ja (valitettavasti pallittoman) oikean Miehen kanssa. Minus on ensimmäinen kissani, aivan yltiö-sosiaalinen ja joka suuntaan vanutettavissa oleva pikkujättiläinen. Veljeni sanojen mukaan se ei oikeastaan ole enää sosiaalinen, vaan suoranaisen röyhkeä hakiessaan huomiota - juuri sellainen kissa, mitä jokaisessa netin kissoja käsittelevässä humoristisessa kuvassa kuvaillaan. Eli halutessaan kävelee suoraan syliin näppiksille käsien päälle, istuu naamalle jos olet makoilemassa sohvalla, jne.
Koska Minuksen käytös muuttui aikoinaan aivan hirvittäväksi, se halusi vain enemmän ja enemmän huomiota hakien sitä tuhojen ja näin negatiivisen huomion kautta (josta se silti nauttii), päätin leikkauttaa sen. Ainakin joka paikkaan kuseksiminen loppui, mutta varsinainen tuhoaminen ei. Monilla keskustelupastoilla suositeltiin hankkimaan kissakaveri, mikäli kissa vaikuttaa lainkaan yksinäiseltä tai tuhoaa ajankulukseen, tylsyyteensä. Siispä tuumasta toimeen..

Minuksen kissakaveriksi tuli Rufus, jonka esittelin kyseisen kissan tulemisen jälkeen blogissa noin vuosi sitten. Alkuun Rufus oli meillä kotona aivan toisenlainen kuin mitä se oli ollut tutustuessani siihen eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa; kykki mahdollisimman ahtaissa koloissa piilossa, ei tuntunut tykkäävän lainkaan annetusta huomiosta, sähisi ja murisi Minukselle jne. Tätä jatkui reilu pari kuukautta ja olin siinä vaiheessa jo aivan varma, että joudun etsimään sille toisen kodin eikä se tule toimeen meillä lainkaan, kun se ei uskaltanut edes liikkua kodissamme rennosti.
Niinpä varasin kissanpennun Minukselle kaveriksi ajatellen, että varmaan pentu on helpompi totuttaa uuteen ympäristöön ja kotiinsa kuin aikuinen kodinvaihtaja. Aloin hiljalleen etsiä Rufukselle uutta kotia lähipiiristä, jossa se voisi elää rennommin kuin meillä, en raaskinut siitä heti alkuun luoda julkista ilmoitusta. Lähdin näyttelymatkalle pohjoiseen ja takaisin tullessani, vain pari viikkoa ennen uuden kissanpennun kotiutumista, istuuduin matkasta nuutuneena tietokoetuolini ääreen ja katselin kissapoikiani lattialla. Ne leikkivät kesnään?! Jouduin hieraisemaan silmiäni näinkö oikeasti tottakaan, mutta siinä ne tosiaan leikkivät.
En tiedä mitä tapahtui poissaollessani, mutta minulla on nyt kaksi hyvin sosiaalista poikakissaa, jotka ovat aina ensimmäisenä tervehtimässä ovella, kun tulen kotiin. Rufus on aina ensimmäisenä kerjäämässä ruokaa ja osoittaa huomiotaan paljon rauhallisemmin kuin Minus, ollen varsinainen herrasmies. Rufuksella on toisaalta syömisen kanssa ongelmia, vaikka se varsinainen kerjuri onkin, etten tiedä joudunko joka tapaukessa luopumaan siitä jo senkin takia että se kuihtuu meillä olemattomiin kun ei saa mahdollisuutta syödä kissalle itselleen sopivalla tavalla. Mutta se onkin sitten ongelmansa erikseen.. Pääsääntöisesti olen erittäin tyytyväinen siihen, että Rufuksesta on tullut aivan mahtava luonteinen kissa, jälleen se kissatyyppi jonka perusteella valitsin sen meille eläinsuojeluyhdistykseltä.

Mutta, se kissanpentu. Olin jo luvannut ottavani sen meille.
Ystäväni Linda oli viimein saanut kiinni ulkokissan Kirsin kanssa, jota Kirsi oli jo jonkin aikaa yrittänyt ottaa talteen. Kissa näytti siltä, että se voisi olla synnyttämässä, mutta eläinlääkärikäynnin jälkeen selvisi, ettei mahassa ole mitään. Nisät olivat kuitenkin kohtuullisen turvonneet syystä tai toisesta. Kissasta voi lukea ensimmäiset blogipäivitykset löytymisen jälkeen Kirsin blogista: ensimmäinen ja toinen kirjoitus.
Siinähän sitten hetki ihmeteltiinkin, että mikä on homman nimi, kunnes kissaemälle löydettiin sattumalta viisi nuorta kissanpentua ulkoa samalta alueelta. Pentujen löytymisestäkin on oma blogitekstinsä Kirsin blogissa, tässä.

Viidestä kissanpennusta kaikkein luonteikkain oli tietysti juuri se, johon iskin silmäni kuvien perusteella ensimmäisenä. Musta tuntuu siltä, että aivan sama miten isosta poikueesta/pentueesta mulle näyttää kuvia, osoitan juuri sen luonteikkaimman yksilön kuvaa ja totean, että jos voisin, ottaisin kyseisen pennun itselleni. Tämä luonteikkan tyttö oli alusta lähtien erittäin arka, mutta pakenevan myös erittäin aran veljensä tavoista poiketen näytti epävarmuutensa suoraan sähisemällä (emänsä tapaan räkien..), josta saikin ns. työnimekseen Sähikäinen. Koska Sähistä ei uskaltanut ihan mihin tahansa kotiin antaa luonteensa puolesta ja mulla on muutenkin lauma täynnä mitä erikoisemman luonteen omaavia elukoita, niin alusta lähtien oli melko varmaa, että juuri kyseisen kissanpennun paikka voisi olla meillä.
Sähikäinen tuli meille siitä huolimatta, että Rufus alkoi osoittaa kunnollisen kissan piirteitä, ja olen hyvilläni päätöksestäni ottaa Tetrakin. Vaikka Rufus leikkii Minuksen kanssa toisinaan, eivät ne silti varsinaisesti anna toisilleen seuraa tai ole vieläkään ylimpiä ystävyksiä. Tetra pakeni meillä alkuun kaikkea, sähisi sekä Minukselle että Rufuksella, mutta jopa heti ensimmäisen päivän sisään suostui päästämään super-uteliaan Minuksen lähelleen. Siitä lhätien ne ovatkin olleet täysin paita ja peppu. Minus pesi Tetraa alkuun hyvin usein ja tekee sitä välillä vieläkin, ne nukkuvat vierekkäin, syövät vierekkäin, leikkivät yhdessä, jne.
Minuksesta tuli Tetralle kuin oma isoveli, vaikka ne ovat muutoin kuin yö ja päivä. Ja jos se minusta on kiinni, ne eivät tule viettämään päivääkään erossa toisistaan - Tetra tarvitsee Minusta. Ihmisiä kohtaan se on yhäkin varsinainen sähikäinen. Kulkee kyllä asunnossa lattioilla yms rennosti, nukkuu missä ikinä haluaakaan (vaikka ihan metrin päässä musta), mutta jos yritän ojentaa kättäni kissaa kohti, se katoaa sen siliän tien. Eipä se mua kyllä haittaakaan, paitsi sitten jos se täytyy saada kiinni esim. hoitotoimenpiteitä varten (joulun aikaan sillä oli mm. silmätulehdus).





KANIT
"Meille ei koskaan tule kania.", niin vissiin. Miolanhan olen tässä blogissa aiemmin jo esitellytkin, se asuu tällä hetkellä makkarissa yksin omassa häkissään. Yksinkertaisesti rakastan Miolassa sitä, että se on niin siisti käymään omassa vessassaan, joten sen häkki on todella helppo pitää puhtaana. Se on kuitenkin kovin nirso, sitä piirrettä en oikein arvosta. Heinä ei ota kelvatakseen ellei se ole ainoa ruoka tarjolla pidempiä aikoja, joskus ei kelpaa edes porkkana ja joudun poimimaan palat häkistä pois ennen kuin ne menevät siellä täysin huonoksi. Miola on ottanut pahaksi tavakseen pitää mua hereillä mennessäni nukkumaan jyrsimällä häkkinsä kaltereita, että pitäisi päästä ulos sieltä temmeltämään, mutta sitä tapaa ollaan saatu viime aikoina hyvin kuriin.

Aloin hiljakseen etsimään Miolalle kaveria kesän aikana, vaikkei tarkoitukseni oikeasti ollut ottaa toista kania - kun en ollut ensimmäistäkään oikeasti halunnut. Rakastuin vallan yhteen eläinkaupan leijonanharja-naaraaseen ja kävin kyselemässäkin siitä lisää, mutta tulin päätökseen ettei kyseinen kani sovi meille. Se vaikutti varsin temperamenttiselta tapaukselta, joten en ollut varma tulisiko se lainkaan toimeen Miolan kanssa ja halusin pelata tässä asiassa varman päälle, jotta saisin Miille varmasti kaverin.

Sitten huomasin ilmoituksen kahdesta kanitytöstä, jotka olivat jopa lopetusuhan alla jolleivät ne löytäisi pikaisesti kotia. Hetken harkinnan jälkeen suostuin ottamaan ne; olivathan molemmat kanit eläneet useamman kanin laumassa aiemminkin, joten oletin että ne tottuvat helposti uusiin kaneihin ja näin ollen myös Miolaan. Tavallaan olin oikeassa. Kahdella uudella kanilla ei ollut sopeutumisvaikeuksia, mutta sen sijaan Miola oli sitä mieltä, että hän ei kavereita tarvitse - ei ainakaan itsensä ikäisiä nuorukaisia. Monican se olisi hyväksynyt hyvin, mutta nuorempi Rytmi ei kelvannut eikä kelpaa vieläkään asuinkumppaniksi. Näinpä suunnitelmani menivät sittenkin uusiksi vaikka miten yritin varmistella sitä, että Mii saisi kaverin, ja jouduin raahaamaan meille toisen häkin uudelle kanikaksikolle, jonka sijoitin keittiön pöydän alle tilan puutteessa.
Kun osoittautuikin, että varsinainen ongelma kanikaverin hankkimisessa onkin mun oma lässykkäni eli Miola itse, luovuin ajatuksesta hankkia sille kaveri. Eihän mulle pitänyt tulla ensimmäistäkään kania, ja nyt mulla on niitä jo kolme, ja vaikka miten olen vaivihkaa katsellut joitain hyvin suloisia pupuvauvoja, neljättä kania en kyllä halua.

Päinvastoin olen joutunut punnitsemaan ajatusta siitä, joudunko luopumaan jopa kaikista kaneistani. Olen oikeasti erittäin pahasti allerginen mm. kanien heinille, jonka tiedostin kaneja hankkiessani ja jonka kanssa tulin varsin hyvin toimeen vielä tämän vuoden alkuun asti, kunnes käväisin Amerikan puolella kuukauden verran, raikkaassa meri-ilmastossa. Kotiin palaaminen oli yhtä tuskaa tänne allergiapesäkkeeseen ja nyt kun kevät puskee päälle siitepölyineen, en tiedä yhtään miten ongelmissa tulen olemaan. Erityisesti nyt, kun oireet ovat olleet jopa niin pahat, että minulle voidaan epäillä hyvinkin jopa astmaa - testeihin olen menossa parin viikon päästä. En haluaisi pettää lupausta erityisesti kahden kodinvaihtajan suhteen siitä, että tarjoan niille mahdollisimman pitkäaikaisen kodin, mutta toisaalta en tiedä pystynkö hengittämään kotona myöhemmin keväällä kun nyt jo ottaa pahaa vaikka osa lumista on vielä maassa.
Ja tietty sekin pointti, että JOS (tämä on erittäin iso jos) muutan ulkomaille parin vuoden päästä, joutuisin luopumaan kaneista (ja kissoista, oletan muiden pieneläinten menehtyneen siihen mennessä eikä aikeissani ainakaan tällä hetkellä ole ottaa uusia) muutenkin sillä en saisi niitä mukaani. Joudun harkitsemaan asiaa tältäkin kannalta vakavasti, että teenkö sen nyt (myös olotilaani helpottaakseni) vaiko vasta myöhemmin.
Jos joku tätä lukee ja pystyisi tarjoamaan kahdelle tai yhdelle kanille kodin niin kannattaa kysellä multa kaikesta epävarmuudestani huolimatta. On niin paljon helpompi tehdä päätöksiä siinä vaiheessa jos tietää, että koti olisi kuitenkin tarjolla.





ROTAT
Rrrrrottia! Tällä hetkellä meillä asuu kolme rottaa. Vähän reilu vuoden ikäiset tytöt Slefa (rex agouti) ja Rispa (s-ba/ir mm) sekä rottaperheen kuopus, seitsenkuinen Zemra (s-mi, eli coffee).
Vanhemmat tytöt tulivat aikoinaan mulle molemmat sijoitukseen niiden kasvattajalta Siniltä, mutta Sini päätti myöhemmin ettei halua käyttää kumpaakaan jalostukseen kun niillä on ollut molemmilla vähän nuhaa. Sini tosin vähän vihjaili, että haluaisi kuitenkin käyttää Zemraa jossain kohtaa jalostukseen, kunhan keksii sille jonkun sulhasen, vaikka normaalisti minkkien jalostaminen ei tulisi kyseeseenkään. Se kuulemma vaan kantaa geeneissään jotain tosi kivaa.

Zemran kanssa samaan aikaan meille muutti toinenkin rottatyttö, hyvin kaunis Jaina (bl/hu), jonka elämä valitettavasti tuli päätökseen sen ollessa vasta neljän ja puolen kuun ikäinen. Se alkoi hengittää kovin vaivalloisen oloisesti, rotta-heimlich ei auttanut eikä kyseessä tuntunut olevan myko tai muukaan hengitystiesairaus. Tilanne vain paheni jatkuvasti, joten tein raskaan päätöksen ja hätälopetin rottalapsen itse. Ensimmäinen hätälopetus omalle kohdalle, joten sattuihan se. Jaina oli muutenkin pitkään haaveilemani huskyrotta, jota en saanut kovin kauaa edes pitää. :(

Rottakolmikko oli vastikään kasvattajallaan hoidossa reilu kuukauden ajan, melkein kaksikin kuukautta kun mulla ei heti ollut aikaa hakea niitä takaisin. Kasvattajatäti tuntui tykkäävän niistä kovasti. Ainoa miinus vierailussa oli, että tytöt oppivat yhteistuumin karkaamaan omasta häkistään. Ensin opeteltiin avaamaan normaali luukku häkin sivussa roikkumalla siinä yhteisvoimin, sen jälkeen onnistui jo kattoluukunkin avaaminen. Ja jos ei muuten pääse ulos, niin ainahan pohjan muovilaatikko-osaan voi jyrsiä reiän! Karkaamisen taito maksimoitiin siis viimeisen päälle.
Koska en kotonakaan onnistunut pitämään rottia häkissä vaikka mitä tein, pidän nyt suosiolla häkin yläluukkua auki. Ensimmäiset pari päivää sieltä tultiinkin ulos ja sisään oikein reipasta tahtia, mutta nyt suurimmaksi osin kelpaa häkissä olo. Ei tainnut meillä vapaana oleminen ollakaan ihan niin kivaa kuin kasvattajan luona, kun saa välittömästi katsomon osakseen (koirat ja kissat, vaikkei ne noille mitään teekään, rottia vaan häiritsee että viisipäinen lauma seuraa niitä ympäriinsä..). Että ei ihan olla päästy yhteisymmärrykseen häkin käytöstä, kun saisi poistua niin sit ei kelpaa ja heti kun laitat luukut kiinni niin sieltä tullaan suunnilleen rälläkkää käyttäen taas pihalle.





GERBIILIT
Gerbiilimummot Fenja ja Lilja porskuttavat molemmat vielä vahvassa kunnossa ja jaksavat jyrsiä kaiken pahvin, mitä niille antaa. Mummeliinit täyttivät vuoden alusta molemmat kolme vuotta. Näihin kahteen gerbiiliin olen ollut todella tyytyväinen, aikaisemman gerbiilini ovat olleet uroksia enkä ole jostain syystä oikein tullut juttuun niiden kanssa (saatika niiden haluun päästää kaveri hengestään).
Ainakaan toistaiseksi ei näytä siltä, että kumpikaan tytöistä olisi jättämässä eläintarhaamme lopullisesti, joten nautitaan nyt näistä päivistä kun ne jaksavat vielä olla, alkaahan tuota ikääkin näillä jo olla. Lilja on aina ollut vähän ujompi näistä kahdesta, mutta mitä vanhemmaksi tytöt ovat tulleet, sitä sosiaalisempi siitäkin on tullut. Uskoakseni kuitenkaan näiden kahden jälkeen en ihan heti gerbiilejä ole ottamassa. Ehkä sitten joskus.




KESYHIIRET
Hiirinaaraita meillä on jäljellä viisi kappaletta. Musta, valkomerkkinen Zaira ja mustasilmäinen valkoinen Sukia elävät kahdestaan omassa terraariossaan käytösongelmiensa kanssa, sillä en halua niiden kiusaavan parturoinnillaan ja viisten puremisella muita kuin enintään toisiaan. Zairan parturointi on aavistuksen parantunut ajan kuluessa.
Loput kolme eli splashed Hopla, punasilmäinen valkoinen Vinta ja valkomerkkinen kullanvärinen Keewa asustavat keskenään lasiterraariossa. Keewa alkaa osoittaa selviä vanhentumisen merkkejä nuorison rinnalla, mutta jaksaa yhä ihan hyvin. Se ja Zaira ovat tällä hetkellä vanhimmat hiireni, molemmat kohtuullisen samanikäisiä. Hopla on syntynyt meillä aiemmin viime vuoden puolella, Vinta+Sukia ovat siskoksia samasta poikueesta myös omasta naaraastani Yingasta.
Zaira the Ninja-hiiri karkasi taas taannoin (jälleen, multa on loppunut ymmärrys jo, miten se sen tekee) terraariostaan ja eksyi makuuhuoneesta muualle asuntoon - eli alueelle, jossa kissat ovat vapaana. Tietysti kissat huomasivat hiiren ennen mua ja se käväisi Minuksen suussa kuten kerran aikaisemminkin, joskin tällä kertaa Zairalta tuli jonkun verran verta kyljestä. Olin niin varma, että joudun hätälopettamaan sen tai ettei se selviä paria päivää kauempaa, että siltä olisi vähintään mennyt luita rikki tjsp.. Mutta turha luulo. Seurailin sitä ensin kantoboksissa ja sitten normaalissa terraariossa jonkun aikaa. Kyseinen hiiri on vieläkin täysissä voimissaan ja onnistunut karkaamaan uudelleen tapahtuneen jälkeenkin jo. Se ei oppinut kerrasta eikä kahdestakaan, eikä opi Minuskaan kun pelkästään kantaa saaliitaan.

Yinga jouduttiin lopettamaan äkillisen sairastumisen seurauksena, se meni erittäin huonoon kuntoon ja olisi varmaan kuihtunut kuoliaaksi jos sitä ei olisi suosiolla lopettanut aiemmin. Annilta palautui meille myös yksi Yingan tyttäristä ison kasvaimen kanssa, joten se meni lopetukseen myöskin.







NATALHIIRI
Hohhoh, mitähän tästäkin kaverista oikein sanoisi. Natalhiiren hankkiminen oli oikeastaan käsittämätön päähänpistos, kun bongattiin Annin kanssa kuvia kyseisestä lajista. Tankattiin itsemme täyteen tietoa ja pian siskokset kotiutuivat meille. Kyseinen hiirilaji on normaalia kesyhiirtä villimpi ja mikäli sen sosiaalistuttamisesta ei pidä huolta, natalhiiri antaa sen kyllä näkyä eikä käsittely ota enää sujuakseen. Meillä pari ensimmäistä kuukautta sujui oikein hyvin siskosten kotiuduttua, mutta johtuen omista kiireistäni sosiaalistaminen väheni ja näin hiiret ilmaisivat minulle, että niiden käsitteleminen on vastedes aivan turhaa.

Viime kesänä kotiuduin Oulun näyttelyreissulta väsyneenä kotiin myöhään illasta ja ladoin tavaroita pöydälle nataliterraarion viereen, kun huomasin epämääräisen valkean karvamytyn terraariossa. Melva oli todennut, että hänen siskonsa Kalla sopii päivälliseksi. Nykyään Melva varmaan pistelisi poskeensa mieluusti minutkin, sen verran varoittavia merkkejä saan osakseni mikäli uskallan kättäni terraarioon laittaa. Siivouskin on suoritettava poimimalla hiiri suoraan boksiin, en varsinaisesti halua lisää reikiä käsiini.
Nyttemmin ikää Melvalla on jo 2 vuotta, se on jo jonkin aikaa näyttänyt varsin rähjäiseltä, "mummoutuneelta", enkä ole täysin varma onko se sokeutumassa toisesta silmästä kun olen tietyssä valossa huomioinut silmän ns. harmaantumisen, joka toisaalta näyttää mustalta taas erilaisessa valossa. Luulen kuitenkin, että se on jyrsijävanhuksista ensimmäinen, jonka aika koittaa jossain vaiheessa tätä vuotta.




HOITOKOIRAT

TIMI-niminen puolivuotias bretoniuros oli meillä pari viikkoa viime vuoden puolella. Se tuli kylään serkun perheestä, jossa Timi oltiin otettu lähinnä perheen tyttären omaksi koiraksi sekä isännän eli serkkuni metsästyskaveriksi linnuille. Timi oli kuitenkin kotona kehitellyt muutamia pahoja tapoja eikä tuntunut millään oppivan sisäsiistiksi, joten otin sen hetkellisesti meidän laumaan katsomaan mikä se on miehiään ja selvittämään miksi se mm. tuhoaa asioita yksinollessaan ja miten sitä voisi ehkäistä sekä työstämään hieman sen sisäsiisteyttä.
Rakastan omia koiriani näiden pienimuotoisten "projektikoirieni" kanssa, ensimmäinen tapaaminen meidän lauman kanssa meni juuri kuten oltiin veljeni kanssa arveltukin eli tytöt katsoivat Timiä pitkää kuononvarttaan pitkin ja näyttivät pikkupojalle tämän oman paikkansa. Lähinnä Titja aloittaa ja näyttää Veilalle toimintamallia, joten Veila hoitaa sitten kurin ylläpidon eikä Titjan tarvitse myöhemmin enää vaivautua. Pari ensimmäistä päivää Timillä meni eteisen puolella, kun se ei saanut Titjalta lupaa tulla olohuoneen alueelle kunnes oppi lähestymään vähän rauhallisemmin meidän arvokasta kuningatarta. Mun tytöt hoitivat oman osansa Timin käyttäytymisen vahtimisesta sisätiloissa meidän sääntöjen mukaan ja se helpotti huomattavasti mun omaa "työtäni" pennun kanssa. Sisällä rauhoittumisen vastakohtana tarjosin sille ulkona paljon liikuntaa meidän jälkiliinan päässä "vapaana", ja se saikin Veilasta ihan hyvän leikkikaverin ulkona. Yllätyksekseni lopulta jopa Titja suostui juoksemaan Timin kanssa muutaman metrin vieretysten närkästymättä sille.

Jouduin jättämään koirat muutaman kerran pariksi tunniksi yksin kämppääni lähtiessäni käymään asioilla. Tein mukamas hyvän suunnitelman jättää Timi eteisen puolelle koiraporttia, johon saisin rajattua pentu-turvallisen alueen eli ei mitään ylimääräistä tuhottavaa, enintään pari houkutetta (mm. paperirulla, joita se on kotona ihan etsimällä etsinyt tuhottavaksi). Suunnitelma oli hyvä siihen asti, kun tulin kotiin. Ensimmäisen kerran Timi oli pysynyt eteisessä hyvin, mutta kaikki muut kerrat löysin sen toiselta puolelta koiraporttia, eli mun tyttöjeni kanssa siltä puolelta mistä löytyy kaikki mahdollinen tuhottava. Mitään ei kuitenkaan oltu tuhottu eikä tarpeitakaan tehty sisälle millään kerralla, joten tähän pätee kai sama kuin "kyllä se kotona osaa".. Eli tässä tapauksessa "ei se meillä tuhoa". En tiedä onko mun tyttöjen läsnäololla miten paljon vaikutusta asiaan, mutta eniten kyseenalaistan miten ihmeessä Timi on ylipäätänsä päässyt toiselle puolelle koiraporttia. Siltä tuskin löytyy vielä tuossa iässä ponnistusvoimaa hypätä portin yli, joten onko se niin litteä että mahtuu portin ali sivuttain (joka on niin matala että mun pienikokoiset kollikissatkin joutuu kyyristymään mennessään ali) vai taikatemppujako se tekee? Portti on kuitenkin joka kerta ollut kiinni.

Otin Timin kerran mukaan meidän agilitytreeneihin lähinnä vain katsomaan ja ihmettelemään, mutta koska meidän ryhmästämme oli niin moni poissa ja aikaa jäi, se pääsi tekemään paria aitaa (puomit alhaalla) ihan radan puolelle. Odottelualueella otin sen kanssa pari kiertoharjoitusta irtonaisella aidan siivekkeellä. Ihan on seisojamaista menoa kun koira sinkoili vähän joka suuntaan, mutta kyllä ne oikeatkin suunnat sieltä välillä löytyivät.

Sisäsiisteyden kanssa otettiin pitkä harppaus muutaman ensimmäisen päivän jälkeen, jolloin jouduin antamaan sille selkeän palautteen mitä mieltä olen sisälle kusemisesta. Se sai palautetta multa mm. myös pöytää vasten nousemista kun kissanruoka olisi kiinnostunut, lopetti parin kerran jälkeen, tai vessaan menemisestä (ovi raollaan) kun kissanpaska maistuisi niin hyvältä. Kissanpaskan syömisen lopettaminen lienikin ehkä isoin haaste, mutta siitäkin selvittiin. Kotiin lähtiessään Timi oli ollut 4-5 päivää täysin sisäsiisti ja myöhemmin serkkuni kanssa puhuessa hän kertoi sisäsiisteyden parantuneen kotonakin, jee! Ja että koira olisi muutenkin rauhoittunut jonkun verran meillä oltuaan. :)

Vasta vähän aikaa sitten käytiin veljeni kanssa moikkaamassa Timiä sen kotona. Kyllä oli pikkujätkä hyvin nöyrää poikaa kun näki, että kanssani ovesta sisään asteli Titja!



PIUKE jatkoi oleiluaan meillä pitkin kesää ja syksyä. Kiersin sen kanssa paljon näyttelyissä muiden saman omistajan koirien ohella. Piuke on tuttu niin monesta muusta blogipäivityksestäni etten siitä pahemmin viitsi tähän enää tarinoita. Suurin osa naapurustostakin luulee sitä mun kolmanneksi koirakseni kun se on ollut mulla niin usein lenkeillä mukana.
Syksyllä/alkutalvesta se lähti joksikin aikaa kotiin, mutta palasi meille uudelleen voittajanäyttelyn jälkeen ja lähti taas tammikuun loppupuolella. Käytin sen virallisissa luustokuvissa ennen helmikuun Amerikan matkaani kun omistaja joutui itse samana päivänä töihin, jossa se sai ihan lupaavan arvion eläinlääkäriltä ja tähän mennessä on tullut lausuntokin: A/B ja 0/0. Piuke keksi joitain omia väliaikaisia mörköjä eläinlääkäriasemalla käydessämme. Se ei yleensä pelkää yhtään mitään, mutta mikrosirun lukulaite oli hurjan jännittävä virkailijan kädessä joten jouduin itse lukemaan siltä sirun laitteen kanssa (kun laite oli mulla se ei yrittänytkään karkuun..?). Muuten se heilutteli häntää vähän kaikille klinikalla olijoille. Rauhoitusaineen saatuaan Piuke painui ihanan nopeasti kyljelleen ja kävi välittömästi kauneusunille, siinä ei tainnut mennä viittä minuuttia kauempaa. Herätellä sitä sai myös hetken, kun prinsessan mielestä unilta ei voi herätä ihan noin vain. ;)



Seuraava hoitokoira tulee meille maanantaina. Jätän rodun vielä toistaiseksi salaisuudeksi.


+ TERVEYSKUULUMISIA

Yllä mainitsemista Piuken kuvista innostuneena halusin viedä Veilankin samalle eläinlääkärille, kun heillä oli rajoitetun ajan luustokuvista tarjous Colibirissa. Tarjous koski oikeastaan virallisia lonkka+kyynär kuvia, mutta neuvoteltiin asiasta ja sain oman tarjouksen selkä+olka kuviin, kun Veilalta on jo kuvattu lonkat ja kyynärät virallisesti. Normaalisti selkä+olat maksaisi reilu 200 jokaisella ell asemalla (Colibrissa taisivat sanoa ~210 klinikkamaksun kanssa, Lahden Vethausissa ~230 ilman klinikkamaksua), Colibrin normaali alkuvuoden tarjous oli 130e neljästä virallisesta kuvasta, mä sain Veilan viiden kuvan paketin hintaan 150e mikä ei musta siltikään ole paha, kun siihen sisältyi lääkeaineet herätyksineen sekä klinikkamaksu. Muutenkin tuuria oli sen verran matkassa, että sain Veilan ajan viimeiselle mahdolliselle päivälle ennen mun matkaani (ei olisi onnistunut enää matkani jälkeen koska rajoitettu tarjousaika olisi mennyt umpeen) eli heti seuraavalle päivälle Piuken ajasta.
Veila sekosi lähes kaikkien näkemisestä klinikalla, antoi pusut vastaanottovirkailijalle eikä tainnut ehtiä tervehtimiseltään edes tajuta että siltä luettiin siru kaulasta, ei ainakaan reagoinut piippaamiseen mitenkään. Vinkumisen se itse tosin aloitti kun tylsyys iski eikä ollut enää mitään katseltavaa ja jouduttiin odottelemaan omaa vuoroa.

Kuvaava eläinlääkäri muisti mut edelliseltä päivältä kun olin käynyt siellä Piuken kanssa ja kysyi multa meidän mennessä röntgenhuoneeseen onko Veila sama koira kuin edellisenä päivänä, muttei mun tarvinnut edes vastata kun Veila suoritti super-iloisen tervehtimisensä (Piuke oli huomattavasti rauhallisempi) ja lääkäritäti totesi, että ei taida olla, kun tällä on niin paljon enemmän energiaa. Luuli energiamäärän takia, että Veila on Piukea nuorempi, joten yllättyi kun sanoin että iät menevät juuri toisinpäin eli Veila on vanhempi. Molemmista koirista totesi että näistä näkee niiden kiertäneen näyttelyissä, kun antoivat tutkia hyvin.

Toisin kuin Piuke, Veila ei todellakaan halunnut nukahtaa. Sama homma kuin viimeksi virallisia luustokuvia otettaessa, se ei olisi millään suostunut menemään ensin kyljelleen puhumattakaan että olisi pitänyt kunnolla nukahtaa. Siinä missä Piuke nukahti viidessä minuutissa, odottelin Veilan kanssa vielä vartin kohdalla suostuisiko se menemään viimein kunnolla kyljelleen. Vielä poistuessani huoneesta näin kun se potkaisi ilmaa lääkärin ja avustajan nostaessa sitä kuvauspöydälle (tulee mieleen Titja samassa tilanteessa). Se myös heräsi ja nousi ylös huomattavasti nopeammin kuin Piuke, mutta päädyin odottamaan sen kanssa kuvaushuoneessa hieman ylimääräistä ettei sen tarvitsisi aivan hoippuvin jaloin kävellä ulos (jonka se olisi varmaan tehnyt, muistellen viime kertaista nukutusta). Veila meni samana iltana hoitoon Annille matkani ajaksi, jolla oli varmasti hyvin hauskaa katsellessa Veilan omaa laskuhumalaa.. :D Itse en ole Veilaa vielä nähnyt tämän jälkeen, koska tätäkin tekstiä kirjoitan Lontoon lentokentällä (kuten harrastus-postaustakin).

Itsessään luustokuvista, sain ne heti samana päivänä mailiini joten laitan ne nähtäväksi heti tähän alle. Puhtaat paperit saatiin! Ns. "ylimääräinen" (jota ei varsinaisesti ylimääräiseksi voi sanoa) eli kahdeksas lannenikama löytyi ja sekin vasta sen jälkeen, kun pyysin eläinlääkäriä laskemaan lannenikamat mulle, etten mä itse laske niitä sitten väärin kotona kuvia tarkistellessani. Pariin kertaan se niitä laski kun hämmentyi hetkeksi että siellä tosiaan on kahdeksas, kun on niin kauniisti muotoutunut ja hyvän kokoinen (usein kuulemma huomattavasti pienempi ja voi näyttää jännittävältä). Sanoi sitten ettei se tule koiraa haittamaan missään kohtaa elämää kun näyttää röntgenkuvassa niin hyvältä, enintään saattaa aiheuttaa lihasjumeja joita nyt voi tulla ilman kahdeksatta nikamaakin eli ei mitään vakavaa. Nivelten määrästä kysyin kun muistelin Paavo-veljellä olleen myös kahdeksan lannenikamaa ja halusin tietää onko Veilallakin. Perimmäinen idea selän kuvaamiseen tuli Paavon selästä aiemmin löydetyn lievän spondyloosi-muutoksen takia, halusin varmistaa Veilan terveeksi meidän agilityharrastuksemme ja tulevaisuuden jalostussuunnitelmien takia. Olat kuvautin sitten siinä samalla kerta tilaisuus oli.
Eli lyhyesti, terve on. Jee!

Kuulumiset 4/4: Muita mainittavuuksia

Titja pääsi agilityseuramme Villähteen Agility-Urheilijoiden vuoden 2013 seinäkalenteriin. :)



Tytöt palkittiin Collieyhdistyksen Päijät-Hämeen alaosaston colliekilpailuissa seuraavasti:
Titja #2 toko-nahka
Veila #3 näyttely-nahkanarttu



Toimin nykyään satunnaisesti Paula Heikkinen-Lehkosen kenneltyttönä sileäkarvaisten kettuterriereiden parissa, kennelissä Wolfheart. Kuvassa kettisuros kutsumanimeltänsä Pricken.



Ja edellämainitun seurauksena olen joutunut/päässyt hoitamaan myös useampia pentueita. Ensimmäistä kertaa olin yksin paikalla koiran synnytyksessä, kun nämä alla olevat kaverukset syntyivät maailmaan. Kuvassa pennut ovat noin neljän päivän ikäisiä, tällä hetkellä kakarat lienevät viisiviikkoisia.




Mekin siirryttiin bling-maailmaan.. Alla olevien lisäksi löytyy vielä yksi musta hihna, josta ei ole kuvaa. Toistaiseksi ainoa käytetty lienee olevan ruskea. Jenny välttämättä halusi valita Veilalle pinkin hihnan, joten se taidetaan koekäyttää ensi viikonloppuna Lahden näyttelyssä.





Veljeni suomenlapinkoira-juniori Oskusta on kasvanut reilu vuoden ikäinen, hyvin yhteiskuntakelpoinen pikkumies. Saadaan tyttöjen kanssa Osku hoitoon ensi kuussa pariksi päivää. ♥



Titjan tassut palelevat helposti talvella, joten sille hankittiin töppöset. Se ei arvostanut tätä ajatusta.
Videolla käytin hihnaa sisällä lähinnä koiran liikuttamiseen, kun se jäätyi usein paikalle ilman hihnaa.



Minusta tuli VAU:n foorumin ylläpito-vastaava samalla kun rakensin yhdistykselle kokonaan uuden foorumin.



Uskaltauduin matkustamaan ja kävin niinkin kaukana kuin Amerikassa, Puerto Ricossa..



..jossa tutustuin paikalliseen koirakulttuuriin ja menetin sydämeni katukoirille.



Veila sai tuliaisena Amerikasta Joeyn sille ostaman frisbeen, joka kuvan mukaisesti kelpasi erittäin hyvin.



Aprillipäivänä eli 01.04. tuli täyteen kaksi vuotta Nadjan poismenosta. Yhä rakkaudella muistaen. ♥



On ollut ihana kuulla vain hyviä uutisia meillä 5kk majailleesta bordercollietytöstä Hilvasta, nyk. Lunasta. Parempaan paikkaan ei olisi tämä tyttönen voinut päästä. :)



Vuosia sitten ennen Nadjankaan tuloa meille käsiini kodittomaksi jäi sekarotuinen narttu Xena. Kun se viimein lähti luotani uuteen kotiin, koira katosi jäljettömiin eivätkä uudet omistajat suostuneet olemaan kanssamme enää yhteydessä saatika kertomaan koiran olinpaikkaa. Kuin ihmeen kaupalla koira löytyi viime syksynä uudestaan täysin kunnossa, nyt jo veteraani-ikäisenä. Vuosien tukahdutettu toivottomuus purkautui itselläni ilonkyyneliin kun sain uutisen Xenan löytymisestä. Nykyään se asuu cavalierin ja nöffin kaverina.



Ja viimeisenä muistelmakuva helmikuulta 2011, silloisesta laumastamme (omat ja Annin koirat). Tämä yksi kuva kertoo täydellisesti kaiken kyseisistä koirista. Kuka tunnistaa?