OMAT LEMMIKIT
KOIRAT
Täysin omia koiria mulla on edelleenkin kaksi, Titja ja Veila. Mitään erikoisempaa kerrottavaa mulla ei kummastakaan ole tähän postaukseen, koska puhun molemmista niin paljon kaikissa muissa postauksissa joka tapauksessa.
Titjalle olen toivonut löytäväni Lahdesta lähiaikoina jonkun koirahierojan, tuntuu että sen takapää on jokseenkin jumissa ja kaipaisi availua. Sitä en tosin tiedä miten jumissa, voihan olla että sen kääntäminen agiradallakin helpottuu sitten kun saa lihaksiston täysin kuntoon. Alkuperäinen suunnitelma oli saada Titja hierojalle ennen Hyvinkään näyttelyä tämän kuun lopussa, jonne se on ilmoitettu, mutten usko että pääsen tähän tavoitteeseen joko omaa saamattomuuttani taikka hierojien varauslistat ovat jo niin täynnä, että menee myöhemmäksi.
Mullahan olisi ehkä pitänyt olla kolmas koira nyt. Tai vähintäänkin tulossa. Olin niin kovin miettinyt pentua yhdestä tietystä yhdistelmästä, joka tuntui ns. "oikealta", ja ilmaisinkin kasvattajalle vuotta aikaisemmin ennen mahdollista astutusta kiinnostuksestani. Nartun juoksu venyi ja venyi, ja kun juoksu viimein tuli, tärppejä ei löytynyt. Vähän vaikuttaisi siltä, ettei kyseistä narttua yritetä astutaa enää uudelleen (ensisynnyttäjän ikä alkaa tulla vastaan), joten se siitä sitten. Kolmannen oman taidan ottaa itselleni sitten Veilan pentueesta, jota tällä hetkellä kovin jo suunnittelen urosvaihtoehtojen suhteen. Saisi nyt vaan juosta omat juoksunsa kun niitä tuntuu panttaavan, niin voin laskea seuraavien juoksujen ajankohdan noin suunnilleen. Tällä hetkellä Veilan siskolle onkin sitten ultrattu n. 8-10 pentua..
Ah, niin. Kolmas koira mulla olisi aivan varmasti nyt, jos katukoiran valmisteleminen lentoon ei kestäisi niin kauaa ja koiran lennättäminen olisi niin kovin hinnakasta. Tästä lisää myöhemmin, kun pohdin ajatuksiani maapallon toisesta laidasta.
KISSAT
Blogissa olen tainnut esitellä kaksi kissaa, nyt niitä on kolme. Vaikka kahteen sen piti jäädä, mutta sattuuhan tuota.. Enemmän mun kanssa tekemisissä olleet ja mun kissoista tietoiset ihmiset todennäköisesti ovat tuttuja Minus the sosiaalikissan, pikkukunkun, talouden vääjäämättömän päällikön ja (valitettavasti pallittoman) oikean Miehen kanssa. Minus on ensimmäinen kissani, aivan yltiö-sosiaalinen ja joka suuntaan vanutettavissa oleva pikkujättiläinen. Veljeni sanojen mukaan se ei oikeastaan ole enää sosiaalinen, vaan suoranaisen röyhkeä hakiessaan huomiota - juuri sellainen kissa, mitä jokaisessa netin kissoja käsittelevässä humoristisessa kuvassa kuvaillaan. Eli halutessaan kävelee suoraan syliin näppiksille käsien päälle, istuu naamalle jos olet makoilemassa sohvalla, jne.
Koska Minuksen käytös muuttui aikoinaan aivan hirvittäväksi, se halusi vain enemmän ja enemmän huomiota hakien sitä tuhojen ja näin negatiivisen huomion kautta (josta se silti nauttii), päätin leikkauttaa sen. Ainakin joka paikkaan kuseksiminen loppui, mutta varsinainen tuhoaminen ei. Monilla keskustelupastoilla suositeltiin hankkimaan kissakaveri, mikäli kissa vaikuttaa lainkaan yksinäiseltä tai tuhoaa ajankulukseen, tylsyyteensä. Siispä tuumasta toimeen..
Minuksen kissakaveriksi tuli Rufus, jonka esittelin kyseisen kissan tulemisen jälkeen blogissa noin vuosi sitten. Alkuun Rufus oli meillä kotona aivan toisenlainen kuin mitä se oli ollut tutustuessani siihen eläinsuojeluyhdistyksen tiloissa; kykki mahdollisimman ahtaissa koloissa piilossa, ei tuntunut tykkäävän lainkaan annetusta huomiosta, sähisi ja murisi Minukselle jne. Tätä jatkui reilu pari kuukautta ja olin siinä vaiheessa jo aivan varma, että joudun etsimään sille toisen kodin eikä se tule toimeen meillä lainkaan, kun se ei uskaltanut edes liikkua kodissamme rennosti.
Niinpä varasin kissanpennun Minukselle kaveriksi ajatellen, että varmaan pentu on helpompi totuttaa uuteen ympäristöön ja kotiinsa kuin aikuinen kodinvaihtaja. Aloin hiljalleen etsiä Rufukselle uutta kotia lähipiiristä, jossa se voisi elää rennommin kuin meillä, en raaskinut siitä heti alkuun luoda julkista ilmoitusta. Lähdin näyttelymatkalle pohjoiseen ja takaisin tullessani, vain pari viikkoa ennen uuden kissanpennun kotiutumista, istuuduin matkasta nuutuneena tietokoetuolini ääreen ja katselin kissapoikiani lattialla. Ne leikkivät kesnään?! Jouduin hieraisemaan silmiäni näinkö oikeasti tottakaan, mutta siinä ne tosiaan leikkivät.
En tiedä mitä tapahtui poissaollessani, mutta minulla on nyt kaksi hyvin sosiaalista poikakissaa, jotka ovat aina ensimmäisenä tervehtimässä ovella, kun tulen kotiin. Rufus on aina ensimmäisenä kerjäämässä ruokaa ja osoittaa huomiotaan paljon rauhallisemmin kuin Minus, ollen varsinainen herrasmies. Rufuksella on toisaalta syömisen kanssa ongelmia, vaikka se varsinainen kerjuri onkin, etten tiedä joudunko joka tapaukessa luopumaan siitä jo senkin takia että se kuihtuu meillä olemattomiin kun ei saa mahdollisuutta syödä kissalle itselleen sopivalla tavalla. Mutta se onkin sitten ongelmansa erikseen.. Pääsääntöisesti olen erittäin tyytyväinen siihen, että Rufuksesta on tullut aivan mahtava luonteinen kissa, jälleen se kissatyyppi jonka perusteella valitsin sen meille eläinsuojeluyhdistykseltä.
Mutta, se kissanpentu. Olin jo luvannut ottavani sen meille.
Ystäväni Linda oli viimein saanut kiinni ulkokissan Kirsin kanssa, jota Kirsi oli jo jonkin aikaa yrittänyt ottaa talteen. Kissa näytti siltä, että se voisi olla synnyttämässä, mutta eläinlääkärikäynnin jälkeen selvisi, ettei mahassa ole mitään. Nisät olivat kuitenkin kohtuullisen turvonneet syystä tai toisesta. Kissasta voi lukea ensimmäiset blogipäivitykset löytymisen jälkeen Kirsin blogista: ensimmäinen ja toinen kirjoitus.
Siinähän sitten hetki ihmeteltiinkin, että mikä on homman nimi, kunnes kissaemälle löydettiin sattumalta viisi nuorta kissanpentua ulkoa samalta alueelta. Pentujen löytymisestäkin on oma blogitekstinsä Kirsin blogissa, tässä.
Viidestä kissanpennusta kaikkein luonteikkain oli tietysti juuri se, johon iskin silmäni kuvien perusteella ensimmäisenä. Musta tuntuu siltä, että aivan sama miten isosta poikueesta/pentueesta mulle näyttää kuvia, osoitan juuri sen luonteikkaimman yksilön kuvaa ja totean, että jos voisin, ottaisin kyseisen pennun itselleni. Tämä luonteikkan tyttö oli alusta lähtien erittäin arka, mutta pakenevan myös erittäin aran veljensä tavoista poiketen näytti epävarmuutensa suoraan sähisemällä (emänsä tapaan räkien..), josta saikin ns. työnimekseen Sähikäinen. Koska Sähistä ei uskaltanut ihan mihin tahansa kotiin antaa luonteensa puolesta ja mulla on muutenkin lauma täynnä mitä erikoisemman luonteen omaavia elukoita, niin alusta lähtien oli melko varmaa, että juuri kyseisen kissanpennun paikka voisi olla meillä.
Sähikäinen tuli meille siitä huolimatta, että Rufus alkoi osoittaa kunnollisen kissan piirteitä, ja olen hyvilläni päätöksestäni ottaa Tetrakin. Vaikka Rufus leikkii Minuksen kanssa toisinaan, eivät ne silti varsinaisesti anna toisilleen seuraa tai ole vieläkään ylimpiä ystävyksiä. Tetra pakeni meillä alkuun kaikkea, sähisi sekä Minukselle että Rufuksella, mutta jopa heti ensimmäisen päivän sisään suostui päästämään super-uteliaan Minuksen lähelleen. Siitä lhätien ne ovatkin olleet täysin paita ja peppu. Minus pesi Tetraa alkuun hyvin usein ja tekee sitä välillä vieläkin, ne nukkuvat vierekkäin, syövät vierekkäin, leikkivät yhdessä, jne.
Minuksesta tuli Tetralle kuin oma isoveli, vaikka ne ovat muutoin kuin yö ja päivä. Ja jos se minusta on kiinni, ne eivät tule viettämään päivääkään erossa toisistaan - Tetra tarvitsee Minusta. Ihmisiä kohtaan se on yhäkin varsinainen sähikäinen. Kulkee kyllä asunnossa lattioilla yms rennosti, nukkuu missä ikinä haluaakaan (vaikka ihan metrin päässä musta), mutta jos yritän ojentaa kättäni kissaa kohti, se katoaa sen siliän tien. Eipä se mua kyllä haittaakaan, paitsi sitten jos se täytyy saada kiinni esim. hoitotoimenpiteitä varten (joulun aikaan sillä oli mm. silmätulehdus).
KANIT
"Meille ei koskaan tule kania.", niin vissiin. Miolanhan olen tässä blogissa aiemmin jo esitellytkin, se asuu tällä hetkellä makkarissa yksin omassa häkissään. Yksinkertaisesti rakastan Miolassa sitä, että se on niin siisti käymään omassa vessassaan, joten sen häkki on todella helppo pitää puhtaana. Se on kuitenkin kovin nirso, sitä piirrettä en oikein arvosta. Heinä ei ota kelvatakseen ellei se ole ainoa ruoka tarjolla pidempiä aikoja, joskus ei kelpaa edes porkkana ja joudun poimimaan palat häkistä pois ennen kuin ne menevät siellä täysin huonoksi. Miola on ottanut pahaksi tavakseen pitää mua hereillä mennessäni nukkumaan jyrsimällä häkkinsä kaltereita, että pitäisi päästä ulos sieltä temmeltämään, mutta sitä tapaa ollaan saatu viime aikoina hyvin kuriin.
Aloin hiljakseen etsimään Miolalle kaveria kesän aikana, vaikkei tarkoitukseni oikeasti ollut ottaa toista kania - kun en ollut ensimmäistäkään oikeasti halunnut. Rakastuin vallan yhteen eläinkaupan leijonanharja-naaraaseen ja kävin kyselemässäkin siitä lisää, mutta tulin päätökseen ettei kyseinen kani sovi meille. Se vaikutti varsin temperamenttiselta tapaukselta, joten en ollut varma tulisiko se lainkaan toimeen Miolan kanssa ja halusin pelata tässä asiassa varman päälle, jotta saisin Miille varmasti kaverin.
Sitten huomasin ilmoituksen kahdesta kanitytöstä, jotka olivat jopa lopetusuhan alla jolleivät ne löytäisi pikaisesti kotia. Hetken harkinnan jälkeen suostuin ottamaan ne; olivathan molemmat kanit eläneet useamman kanin laumassa aiemminkin, joten oletin että ne tottuvat helposti uusiin kaneihin ja näin ollen myös Miolaan. Tavallaan olin oikeassa. Kahdella uudella kanilla ei ollut sopeutumisvaikeuksia, mutta sen sijaan Miola oli sitä mieltä, että hän ei kavereita tarvitse - ei ainakaan itsensä ikäisiä nuorukaisia. Monican se olisi hyväksynyt hyvin, mutta nuorempi Rytmi ei kelvannut eikä kelpaa vieläkään asuinkumppaniksi. Näinpä suunnitelmani menivät sittenkin uusiksi vaikka miten yritin varmistella sitä, että Mii saisi kaverin, ja jouduin raahaamaan meille toisen häkin uudelle kanikaksikolle, jonka sijoitin keittiön pöydän alle tilan puutteessa.
Kun osoittautuikin, että varsinainen ongelma kanikaverin hankkimisessa onkin mun oma lässykkäni eli Miola itse, luovuin ajatuksesta hankkia sille kaveri. Eihän mulle pitänyt tulla ensimmäistäkään kania, ja nyt mulla on niitä jo kolme, ja vaikka miten olen vaivihkaa katsellut joitain hyvin suloisia pupuvauvoja, neljättä kania en kyllä halua.
Päinvastoin olen joutunut punnitsemaan ajatusta siitä, joudunko luopumaan jopa kaikista kaneistani. Olen oikeasti erittäin pahasti allerginen mm. kanien heinille, jonka tiedostin kaneja hankkiessani ja jonka kanssa tulin varsin hyvin toimeen vielä tämän vuoden alkuun asti, kunnes käväisin Amerikan puolella kuukauden verran, raikkaassa meri-ilmastossa. Kotiin palaaminen oli yhtä tuskaa tänne allergiapesäkkeeseen ja nyt kun kevät puskee päälle siitepölyineen, en tiedä yhtään miten ongelmissa tulen olemaan. Erityisesti nyt, kun oireet ovat olleet jopa niin pahat, että minulle voidaan epäillä hyvinkin jopa astmaa - testeihin olen menossa parin viikon päästä. En haluaisi pettää lupausta erityisesti kahden kodinvaihtajan suhteen siitä, että tarjoan niille mahdollisimman pitkäaikaisen kodin, mutta toisaalta en tiedä pystynkö hengittämään kotona myöhemmin keväällä kun nyt jo ottaa pahaa vaikka osa lumista on vielä maassa.
Ja tietty sekin pointti, että JOS (tämä on erittäin iso jos) muutan ulkomaille parin vuoden päästä, joutuisin luopumaan kaneista (ja kissoista, oletan muiden pieneläinten menehtyneen siihen mennessä eikä aikeissani ainakaan tällä hetkellä ole ottaa uusia) muutenkin sillä en saisi niitä mukaani. Joudun harkitsemaan asiaa tältäkin kannalta vakavasti, että teenkö sen nyt (myös olotilaani helpottaakseni) vaiko vasta myöhemmin.
Jos joku tätä lukee ja pystyisi tarjoamaan kahdelle tai yhdelle kanille kodin niin kannattaa kysellä multa kaikesta epävarmuudestani huolimatta. On niin paljon helpompi tehdä päätöksiä siinä vaiheessa jos tietää, että koti olisi kuitenkin tarjolla.
ROTAT
Rrrrrottia! Tällä hetkellä meillä asuu kolme rottaa. Vähän reilu vuoden ikäiset tytöt Slefa (rex agouti) ja Rispa (s-ba/ir mm) sekä rottaperheen kuopus, seitsenkuinen Zemra (s-mi, eli coffee).
Vanhemmat tytöt tulivat aikoinaan mulle molemmat sijoitukseen niiden kasvattajalta Siniltä, mutta Sini päätti myöhemmin ettei halua käyttää kumpaakaan jalostukseen kun niillä on ollut molemmilla vähän nuhaa. Sini tosin vähän vihjaili, että haluaisi kuitenkin käyttää Zemraa jossain kohtaa jalostukseen, kunhan keksii sille jonkun sulhasen, vaikka normaalisti minkkien jalostaminen ei tulisi kyseeseenkään. Se kuulemma vaan kantaa geeneissään jotain tosi kivaa.
Zemran kanssa samaan aikaan meille muutti toinenkin rottatyttö, hyvin kaunis Jaina (bl/hu), jonka elämä valitettavasti tuli päätökseen sen ollessa vasta neljän ja puolen kuun ikäinen. Se alkoi hengittää kovin vaivalloisen oloisesti, rotta-heimlich ei auttanut eikä kyseessä tuntunut olevan myko tai muukaan hengitystiesairaus. Tilanne vain paheni jatkuvasti, joten tein raskaan päätöksen ja hätälopetin rottalapsen itse. Ensimmäinen hätälopetus omalle kohdalle, joten sattuihan se. Jaina oli muutenkin pitkään haaveilemani huskyrotta, jota en saanut kovin kauaa edes pitää. :(
Rottakolmikko oli vastikään kasvattajallaan hoidossa reilu kuukauden ajan, melkein kaksikin kuukautta kun mulla ei heti ollut aikaa hakea niitä takaisin. Kasvattajatäti tuntui tykkäävän niistä kovasti. Ainoa miinus vierailussa oli, että tytöt oppivat yhteistuumin karkaamaan omasta häkistään. Ensin opeteltiin avaamaan normaali luukku häkin sivussa roikkumalla siinä yhteisvoimin, sen jälkeen onnistui jo kattoluukunkin avaaminen. Ja jos ei muuten pääse ulos, niin ainahan pohjan muovilaatikko-osaan voi jyrsiä reiän! Karkaamisen taito maksimoitiin siis viimeisen päälle.
Koska en kotonakaan onnistunut pitämään rottia häkissä vaikka mitä tein, pidän nyt suosiolla häkin yläluukkua auki. Ensimmäiset pari päivää sieltä tultiinkin ulos ja sisään oikein reipasta tahtia, mutta nyt suurimmaksi osin kelpaa häkissä olo. Ei tainnut meillä vapaana oleminen ollakaan ihan niin kivaa kuin kasvattajan luona, kun saa välittömästi katsomon osakseen (koirat ja kissat, vaikkei ne noille mitään teekään, rottia vaan häiritsee että viisipäinen lauma seuraa niitä ympäriinsä..). Että ei ihan olla päästy yhteisymmärrykseen häkin käytöstä, kun saisi poistua niin sit ei kelpaa ja heti kun laitat luukut kiinni niin sieltä tullaan suunnilleen rälläkkää käyttäen taas pihalle.
GERBIILIT
Gerbiilimummot Fenja ja Lilja porskuttavat molemmat vielä vahvassa kunnossa ja jaksavat jyrsiä kaiken pahvin, mitä niille antaa. Mummeliinit täyttivät vuoden alusta molemmat kolme vuotta. Näihin kahteen gerbiiliin olen ollut todella tyytyväinen, aikaisemman gerbiilini ovat olleet uroksia enkä ole jostain syystä oikein tullut juttuun niiden kanssa (saatika niiden haluun päästää kaveri hengestään).
Ainakaan toistaiseksi ei näytä siltä, että kumpikaan tytöistä olisi jättämässä eläintarhaamme lopullisesti, joten nautitaan nyt näistä päivistä kun ne jaksavat vielä olla, alkaahan tuota ikääkin näillä jo olla. Lilja on aina ollut vähän ujompi näistä kahdesta, mutta mitä vanhemmaksi tytöt ovat tulleet, sitä sosiaalisempi siitäkin on tullut. Uskoakseni kuitenkaan näiden kahden jälkeen en ihan heti gerbiilejä ole ottamassa. Ehkä sitten joskus.
KESYHIIRET
Hiirinaaraita meillä on jäljellä viisi kappaletta. Musta, valkomerkkinen Zaira ja mustasilmäinen valkoinen Sukia elävät kahdestaan omassa terraariossaan käytösongelmiensa kanssa, sillä en halua niiden kiusaavan parturoinnillaan ja viisten puremisella muita kuin enintään toisiaan. Zairan parturointi on aavistuksen parantunut ajan kuluessa.
Loput kolme eli splashed Hopla, punasilmäinen valkoinen Vinta ja valkomerkkinen kullanvärinen Keewa asustavat keskenään lasiterraariossa. Keewa alkaa osoittaa selviä vanhentumisen merkkejä nuorison rinnalla, mutta jaksaa yhä ihan hyvin. Se ja Zaira ovat tällä hetkellä vanhimmat hiireni, molemmat kohtuullisen samanikäisiä. Hopla on syntynyt meillä aiemmin viime vuoden puolella, Vinta+Sukia ovat siskoksia samasta poikueesta myös omasta naaraastani Yingasta.
Zaira the Ninja-hiiri karkasi taas taannoin (jälleen, multa on loppunut ymmärrys jo, miten se sen tekee) terraariostaan ja eksyi makuuhuoneesta muualle asuntoon - eli alueelle, jossa kissat ovat vapaana. Tietysti kissat huomasivat hiiren ennen mua ja se käväisi Minuksen suussa kuten kerran aikaisemminkin, joskin tällä kertaa Zairalta tuli jonkun verran verta kyljestä. Olin niin varma, että joudun hätälopettamaan sen tai ettei se selviä paria päivää kauempaa, että siltä olisi vähintään mennyt luita rikki tjsp.. Mutta turha luulo. Seurailin sitä ensin kantoboksissa ja sitten normaalissa terraariossa jonkun aikaa. Kyseinen hiiri on vieläkin täysissä voimissaan ja onnistunut karkaamaan uudelleen tapahtuneen jälkeenkin jo. Se ei oppinut kerrasta eikä kahdestakaan, eikä opi Minuskaan kun pelkästään kantaa saaliitaan.
Yinga jouduttiin lopettamaan äkillisen sairastumisen seurauksena, se meni erittäin huonoon kuntoon ja olisi varmaan kuihtunut kuoliaaksi jos sitä ei olisi suosiolla lopettanut aiemmin. Annilta palautui meille myös yksi Yingan tyttäristä ison kasvaimen kanssa, joten se meni lopetukseen myöskin.
NATALHIIRI
Hohhoh, mitähän tästäkin kaverista oikein sanoisi. Natalhiiren hankkiminen oli oikeastaan käsittämätön päähänpistos, kun bongattiin Annin kanssa kuvia kyseisestä lajista. Tankattiin itsemme täyteen tietoa ja pian siskokset kotiutuivat meille. Kyseinen hiirilaji on normaalia kesyhiirtä villimpi ja mikäli sen sosiaalistuttamisesta ei pidä huolta, natalhiiri antaa sen kyllä näkyä eikä käsittely ota enää sujuakseen. Meillä pari ensimmäistä kuukautta sujui oikein hyvin siskosten kotiuduttua, mutta johtuen omista kiireistäni sosiaalistaminen väheni ja näin hiiret ilmaisivat minulle, että niiden käsitteleminen on vastedes aivan turhaa.
Viime kesänä kotiuduin Oulun näyttelyreissulta väsyneenä kotiin myöhään illasta ja ladoin tavaroita pöydälle nataliterraarion viereen, kun huomasin epämääräisen valkean karvamytyn terraariossa. Melva oli todennut, että hänen siskonsa Kalla sopii päivälliseksi. Nykyään Melva varmaan pistelisi poskeensa mieluusti minutkin, sen verran varoittavia merkkejä saan osakseni mikäli uskallan kättäni terraarioon laittaa. Siivouskin on suoritettava poimimalla hiiri suoraan boksiin, en varsinaisesti halua lisää reikiä käsiini.
Nyttemmin ikää Melvalla on jo 2 vuotta, se on jo jonkin aikaa näyttänyt varsin rähjäiseltä, "mummoutuneelta", enkä ole täysin varma onko se sokeutumassa toisesta silmästä kun olen tietyssä valossa huomioinut silmän ns. harmaantumisen, joka toisaalta näyttää mustalta taas erilaisessa valossa. Luulen kuitenkin, että se on jyrsijävanhuksista ensimmäinen, jonka aika koittaa jossain vaiheessa tätä vuotta.
HOITOKOIRAT
TIMI-niminen puolivuotias bretoniuros oli meillä pari viikkoa viime vuoden puolella. Se tuli kylään serkun perheestä, jossa Timi oltiin otettu lähinnä perheen tyttären omaksi koiraksi sekä isännän eli serkkuni metsästyskaveriksi linnuille. Timi oli kuitenkin kotona kehitellyt muutamia pahoja tapoja eikä tuntunut millään oppivan sisäsiistiksi, joten otin sen hetkellisesti meidän laumaan katsomaan mikä se on miehiään ja selvittämään miksi se mm. tuhoaa asioita yksinollessaan ja miten sitä voisi ehkäistä sekä työstämään hieman sen sisäsiisteyttä.
Rakastan omia koiriani näiden pienimuotoisten "projektikoirieni" kanssa, ensimmäinen tapaaminen meidän lauman kanssa meni juuri kuten oltiin veljeni kanssa arveltukin eli tytöt katsoivat Timiä pitkää kuononvarttaan pitkin ja näyttivät pikkupojalle tämän oman paikkansa. Lähinnä Titja aloittaa ja näyttää Veilalle toimintamallia, joten Veila hoitaa sitten kurin ylläpidon eikä Titjan tarvitse myöhemmin enää vaivautua. Pari ensimmäistä päivää Timillä meni eteisen puolella, kun se ei saanut Titjalta lupaa tulla olohuoneen alueelle kunnes oppi lähestymään vähän rauhallisemmin meidän arvokasta kuningatarta. Mun tytöt hoitivat oman osansa Timin käyttäytymisen vahtimisesta sisätiloissa meidän sääntöjen mukaan ja se helpotti huomattavasti mun omaa "työtäni" pennun kanssa. Sisällä rauhoittumisen vastakohtana tarjosin sille ulkona paljon liikuntaa meidän jälkiliinan päässä "vapaana", ja se saikin Veilasta ihan hyvän leikkikaverin ulkona. Yllätyksekseni lopulta jopa Titja suostui juoksemaan Timin kanssa muutaman metrin vieretysten närkästymättä sille.
Jouduin jättämään koirat muutaman kerran pariksi tunniksi yksin kämppääni lähtiessäni käymään asioilla. Tein mukamas hyvän suunnitelman jättää Timi eteisen puolelle koiraporttia, johon saisin rajattua pentu-turvallisen alueen eli ei mitään ylimääräistä tuhottavaa, enintään pari houkutetta (mm. paperirulla, joita se on kotona ihan etsimällä etsinyt tuhottavaksi). Suunnitelma oli hyvä siihen asti, kun tulin kotiin. Ensimmäisen kerran Timi oli pysynyt eteisessä hyvin, mutta kaikki muut kerrat löysin sen toiselta puolelta koiraporttia, eli mun tyttöjeni kanssa siltä puolelta mistä löytyy kaikki mahdollinen tuhottava. Mitään ei kuitenkaan oltu tuhottu eikä tarpeitakaan tehty sisälle millään kerralla, joten tähän pätee kai sama kuin "kyllä se kotona osaa".. Eli tässä tapauksessa "ei se meillä tuhoa". En tiedä onko mun tyttöjen läsnäololla miten paljon vaikutusta asiaan, mutta eniten kyseenalaistan miten ihmeessä Timi on ylipäätänsä päässyt toiselle puolelle koiraporttia. Siltä tuskin löytyy vielä tuossa iässä ponnistusvoimaa hypätä portin yli, joten onko se niin litteä että mahtuu portin ali sivuttain (joka on niin matala että mun pienikokoiset kollikissatkin joutuu kyyristymään mennessään ali) vai taikatemppujako se tekee? Portti on kuitenkin joka kerta ollut kiinni.
Otin Timin kerran mukaan meidän agilitytreeneihin lähinnä vain katsomaan ja ihmettelemään, mutta koska meidän ryhmästämme oli niin moni poissa ja aikaa jäi, se pääsi tekemään paria aitaa (puomit alhaalla) ihan radan puolelle. Odottelualueella otin sen kanssa pari kiertoharjoitusta irtonaisella aidan siivekkeellä. Ihan on seisojamaista menoa kun koira sinkoili vähän joka suuntaan, mutta kyllä ne oikeatkin suunnat sieltä välillä löytyivät.
Sisäsiisteyden kanssa otettiin pitkä harppaus muutaman ensimmäisen päivän jälkeen, jolloin jouduin antamaan sille selkeän palautteen mitä mieltä olen sisälle kusemisesta. Se sai palautetta multa mm. myös pöytää vasten nousemista kun kissanruoka olisi kiinnostunut, lopetti parin kerran jälkeen, tai vessaan menemisestä (ovi raollaan) kun kissanpaska maistuisi niin hyvältä. Kissanpaskan syömisen lopettaminen lienikin ehkä isoin haaste, mutta siitäkin selvittiin. Kotiin lähtiessään Timi oli ollut 4-5 päivää täysin sisäsiisti ja myöhemmin serkkuni kanssa puhuessa hän kertoi sisäsiisteyden parantuneen kotonakin, jee! Ja että koira olisi muutenkin rauhoittunut jonkun verran meillä oltuaan. :)
Vasta vähän aikaa sitten käytiin veljeni kanssa moikkaamassa Timiä sen kotona. Kyllä oli pikkujätkä hyvin nöyrää poikaa kun näki, että kanssani ovesta sisään asteli Titja!
PIUKE jatkoi oleiluaan meillä pitkin kesää ja syksyä. Kiersin sen kanssa paljon näyttelyissä muiden saman omistajan koirien ohella. Piuke on tuttu niin monesta muusta blogipäivityksestäni etten siitä pahemmin viitsi tähän enää tarinoita. Suurin osa naapurustostakin luulee sitä mun kolmanneksi koirakseni kun se on ollut mulla niin usein lenkeillä mukana.
Syksyllä/alkutalvesta se lähti joksikin aikaa kotiin, mutta palasi meille uudelleen voittajanäyttelyn jälkeen ja lähti taas tammikuun loppupuolella. Käytin sen virallisissa luustokuvissa ennen helmikuun Amerikan matkaani kun omistaja joutui itse samana päivänä töihin, jossa se sai ihan lupaavan arvion eläinlääkäriltä ja tähän mennessä on tullut lausuntokin: A/B ja 0/0. Piuke keksi joitain omia väliaikaisia mörköjä eläinlääkäriasemalla käydessämme. Se ei yleensä pelkää yhtään mitään, mutta mikrosirun lukulaite oli hurjan jännittävä virkailijan kädessä joten jouduin itse lukemaan siltä sirun laitteen kanssa (kun laite oli mulla se ei yrittänytkään karkuun..?). Muuten se heilutteli häntää vähän kaikille klinikalla olijoille. Rauhoitusaineen saatuaan Piuke painui ihanan nopeasti kyljelleen ja kävi välittömästi kauneusunille, siinä ei tainnut mennä viittä minuuttia kauempaa. Herätellä sitä sai myös hetken, kun prinsessan mielestä unilta ei voi herätä ihan noin vain. ;)
Seuraava hoitokoira tulee meille maanantaina. Jätän rodun vielä toistaiseksi salaisuudeksi.
+ TERVEYSKUULUMISIA
Yllä mainitsemista Piuken kuvista innostuneena halusin viedä Veilankin samalle eläinlääkärille, kun heillä oli rajoitetun ajan luustokuvista tarjous Colibirissa. Tarjous koski oikeastaan virallisia lonkka+kyynär kuvia, mutta neuvoteltiin asiasta ja sain oman tarjouksen selkä+olka kuviin, kun Veilalta on jo kuvattu lonkat ja kyynärät virallisesti. Normaalisti selkä+olat maksaisi reilu 200 jokaisella ell asemalla (Colibrissa taisivat sanoa ~210 klinikkamaksun kanssa, Lahden Vethausissa ~230 ilman klinikkamaksua), Colibrin normaali alkuvuoden tarjous oli 130e neljästä virallisesta kuvasta, mä sain Veilan viiden kuvan paketin hintaan 150e mikä ei musta siltikään ole paha, kun siihen sisältyi lääkeaineet herätyksineen sekä klinikkamaksu. Muutenkin tuuria oli sen verran matkassa, että sain Veilan ajan viimeiselle mahdolliselle päivälle ennen mun matkaani (ei olisi onnistunut enää matkani jälkeen koska rajoitettu tarjousaika olisi mennyt umpeen) eli heti seuraavalle päivälle Piuken ajasta.
Veila sekosi lähes kaikkien näkemisestä klinikalla, antoi pusut vastaanottovirkailijalle eikä tainnut ehtiä tervehtimiseltään edes tajuta että siltä luettiin siru kaulasta, ei ainakaan reagoinut piippaamiseen mitenkään. Vinkumisen se itse tosin aloitti kun tylsyys iski eikä ollut enää mitään katseltavaa ja jouduttiin odottelemaan omaa vuoroa.
Kuvaava eläinlääkäri muisti mut edelliseltä päivältä kun olin käynyt siellä Piuken kanssa ja kysyi multa meidän mennessä röntgenhuoneeseen onko Veila sama koira kuin edellisenä päivänä, muttei mun tarvinnut edes vastata kun Veila suoritti super-iloisen tervehtimisensä (Piuke oli huomattavasti rauhallisempi) ja lääkäritäti totesi, että ei taida olla, kun tällä on niin paljon enemmän energiaa. Luuli energiamäärän takia, että Veila on Piukea nuorempi, joten yllättyi kun sanoin että iät menevät juuri toisinpäin eli Veila on vanhempi. Molemmista koirista totesi että näistä näkee niiden kiertäneen näyttelyissä, kun antoivat tutkia hyvin.
Toisin kuin Piuke, Veila ei todellakaan halunnut nukahtaa. Sama homma kuin viimeksi virallisia luustokuvia otettaessa, se ei olisi millään suostunut menemään ensin kyljelleen puhumattakaan että olisi pitänyt kunnolla nukahtaa. Siinä missä Piuke nukahti viidessä minuutissa, odottelin Veilan kanssa vielä vartin kohdalla suostuisiko se menemään viimein kunnolla kyljelleen. Vielä poistuessani huoneesta näin kun se potkaisi ilmaa lääkärin ja avustajan nostaessa sitä kuvauspöydälle (tulee mieleen Titja samassa tilanteessa). Se myös heräsi ja nousi ylös huomattavasti nopeammin kuin Piuke, mutta päädyin odottamaan sen kanssa kuvaushuoneessa hieman ylimääräistä ettei sen tarvitsisi aivan hoippuvin jaloin kävellä ulos (jonka se olisi varmaan tehnyt, muistellen viime kertaista nukutusta). Veila meni samana iltana hoitoon Annille matkani ajaksi, jolla oli varmasti hyvin hauskaa katsellessa Veilan omaa laskuhumalaa.. :D Itse en ole Veilaa vielä nähnyt tämän jälkeen, koska tätäkin tekstiä kirjoitan Lontoon lentokentällä (kuten harrastus-postaustakin).
Itsessään luustokuvista, sain ne heti samana päivänä mailiini joten laitan ne nähtäväksi heti tähän alle. Puhtaat paperit saatiin! Ns. "ylimääräinen" (jota ei varsinaisesti ylimääräiseksi voi sanoa) eli kahdeksas lannenikama löytyi ja sekin vasta sen jälkeen, kun pyysin eläinlääkäriä laskemaan lannenikamat mulle, etten mä itse laske niitä sitten väärin kotona kuvia tarkistellessani. Pariin kertaan se niitä laski kun hämmentyi hetkeksi että siellä tosiaan on kahdeksas, kun on niin kauniisti muotoutunut ja hyvän kokoinen (usein kuulemma huomattavasti pienempi ja voi näyttää jännittävältä). Sanoi sitten ettei se tule koiraa haittamaan missään kohtaa elämää kun näyttää röntgenkuvassa niin hyvältä, enintään saattaa aiheuttaa lihasjumeja joita nyt voi tulla ilman kahdeksatta nikamaakin eli ei mitään vakavaa. Nivelten määrästä kysyin kun muistelin Paavo-veljellä olleen myös kahdeksan lannenikamaa ja halusin tietää onko Veilallakin. Perimmäinen idea selän kuvaamiseen tuli Paavon selästä aiemmin löydetyn lievän spondyloosi-muutoksen takia, halusin varmistaa Veilan terveeksi meidän agilityharrastuksemme ja tulevaisuuden jalostussuunnitelmien takia. Olat kuvautin sitten siinä samalla kerta tilaisuus oli.
Eli lyhyesti, terve on. Jee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti