Photo Per Hour -day #6

Tulipahan taas pitkästä aikaa osallistuttua karvaturrit.net foorumin kuva tunnissa -päivään, jonka ideana on ottaa kuva jokaiselta tunnilta päivän sisään minkä viettää hereillä. No minäpä tempaisin ja olin koko päivän hereillä, niin saldona tällä kertaa ruhtinaalliset 24 kuvaa..


00:28 Edeltävänä päivänä tehtiin kuvatilaus Kuvamestareille ja saatiin sitten illaksi nippu kuvia kotiin. Sain viimein yhden kuvan Nadjasta raameihin, jotka ostin siihen tarkoitukseen jo useampi kuukausi sitten. En ole vaan saanut aikaiseksi tulostuttaa kuvia tähän mennessä, eikä ole ollut tarvettakaan.


01:48 Kuten joissain aiemmissakin kuva tunnissa -postauksissani niin myös näissäkin tulee ilmi seuraava peli, S4 League. Pelailen sitä toisinaan (lähinnä yöllä) kun tulee tylsää. Pelinimenä tällä erää ThePerfectGore. Onhan mulla aika söpö jäniskin tossa pesäpallomailan kanssa. :)


02:21 Tulostutin kuvien yhteydessä joulukorttejakin (en suinkaan ole liikkeellä vähän turhan myöhään näiden kanssa, kun myöhemmin tän päivän puolella niiden pitäisi olla jo postissakin). Niitä tuli kirjoiteltua ja arvottua keille kaikille oikein lähetän, tähän mennessä kun en oo lähettänyt yhtäkään joulukorttia etanapostitse. Kerta se lienee ensimmäinenkin, toivottavasti menevät perille!


03:31 Korttien kirjoittelun välissä vähän fabottelua kun Sini sattui paikalle.


04:16 Taas hieman lisää S4 Leaguen pelausta. Ette muuten arvaakaan kuinka haastavaa on yrittää oikeasti kuvata kameralla ja pelata samaan aikaan. Kyseisessä pelimuodossa kun oli menossa jalkapallo-tyylinen Touchdown, sain sentään raahattua pallon maaliin asti (juuri kuvassa). Se ei aina ole ihan helppoa kun vastassa on muita pelaajia aseet kädessä.. :D


05:48 Vielä vähän lisää S4L. Toi jätkä jaksoi kiusata mua yöllä, vaikka lopulta tajusi ettei se oo ihan kannattavaa. Kyseessä brittiläinen teinijätkä jonka oikea pelinimi on JonDood. (Ja kuten mulle tosta vierestä just tokastiin niin tää on todella hyödyllistä informaatiota jaettavaksi blogissa. Mut niinhän on käytännössä kaikki muukin mitä kirjotan, eiks je?)


06:37 Pari joulukorttia lähti myös ulkomaille, joten kirjeet messiin.


07:28 Eräälle ulkomaalaiselle lähetän yleensä piirroksenkin mukaan. Tällä kertaa ei ollut mitään valmista piirrosta ja satuin löytämään kirjepapereiden välistä tuon joskus kuukausia sitten aloittamani luonnoksen ärähtävästä tiikeristä, niin piirsin sen sitten loppuun. Eihän se mikään kovin viimeistelty ole, mutta toivottavasti kelpaa. (Ja toivottavasti hlö itse ei vilkaise tätä blogia oma-alotteisesti ennen kuin kirje saapuu perille, tuossa kuoressa kun näkyy etunimi..)


08:32 Pino joulukortteja valmiina matkaan! Merkit vaan vielä uupuvat. Eipä niitä kyllä paljoa tullut, mutta jos tänä jouluna harjoittelen pienemmällä määrällä kortteja ja laitan ensi vuonna sitten useammallekin.


09:27 Äiti kävi hakemassa multa lähtövalmiit kirjekuoret, koska on muutenkin menossa asiomaan keskustaan ja postiin, joten mun ei tarvitse lähteä itse viemään kuoria minnekään. Sen sijaan sain äidin kautta illaksi hoitoon Matti-koiran, noin 6-vuotias tukevahko cavalieruros.


10:58 Käytin omat tytöt ulkona ja tapasin siellä samalla erään toisen nahkanomistajan, joka antoi mulle pullon alkoholijuomaa kuljetettavaksi eteenpäin sille kuuluvalle henkilölle. Ulkona satoi jotain lumen tapaista, vaikka täällä Lahdessa ei paljoa lunta olekaan, niin tyttöjen naamat on ihan märkiä. :D


11:40 Anni tuli vierailemaan kanssa, ja alkoi heti pusuttelemaan Minus-kissaa!


12:47 Koska ollaan tosi reippaita tyttöjä niin alettiin operoimaan hieman Matin turkkia, se käytännössä annettiin mulle muutenkin tehtäväksi tehdä tän hoitokerran aikana. Koska meillä ei mitään kummempia koiran turkinhoitoon liittyviä välineitä ole (nahkat kun ei kovin paljoa turkinhoitoa tarvitse), suoritettiin homma ihan perinteisillä saksilla karstaa apuna käyttäen. Tarkoitus oli vain saada koiralle aavistuksen kevyempi olo ja päästä eroon kuolleen karvan määrästä.


13:48 Imuroin koko kämpässä aikani kuluksi, vaikka samalta täällä tulee näyttämään heti huomenna.


14:17 Imuroinnin jälkeen käytettiin Annin kanssa Matti vielä suihkussa ja pestiin se ihan halppis-koirashampoolla. Päätin edistää sen kuivamista oman hiustenkuivaajan kanssa, kun siinä on nappikin viileämpään puhallukseen jottei ihan kuumalla tarvinnut koiraa puhaltaa. En usko että sitä on aiemmin paljoa hiustenkuivaajilla puhalleltu mutta eipä se paljoa vastaankaan laittanut, mikä yllätti sinänsä.


15:48 Sitten alkoikin päivän jännitysosuus! Veila pakkautui autoon yhdessä veljensä Paavon ja ystävänsä Milkan kanssa, nokka kohti Lahden eläinlääkäriasemaa. Vuorossa kauan odotetut luustokuvaukset muutaman muun nahkacollien kera. Kuvassa ollaan jo ell aseman parkkipaikalla.


16:15 Tarvittavat laput täytetty ja sit vaan odoteltiin. Milkan vuoro oli toisena ja Veilan kolmantena kun satuttiin paikalle kohtuu ajoissa. Anni otti kuvan joten allekirjoittanutkin on siellä koirien hihnan päässä.


17:32 Muutama väsynyt nukkulassie! Ylhäällä Maire ja Laila (joka on Veilan täyssisko), keskellä Veila sekä alhaalla Milka ja Roosi. Kuvassa myös Lillin takapää. Luustokuvat olivat erinomaiset kaikilla, Veilakin sai puhtaat paperit eli sen kuvat lähtevät kennelliittoon seuraavanlaisina: lonkat A/A ja kyynärät 0/0


18:11 Päästiin takaisin kotiin asti. Asettelin yhä rauhoitusaineissa olevan Veilan nukkumaan sohvalle. Herätyspiikkiä ei otettu joten tässä saadaankin odotella kunnon heräämistä varmaan aamuun asti.


19:34 Käytin Matin ja Titjan ulkona päästyäni kotiin. Tajusin tässä miettiessäni tämän tunnin kuvaa ja vilkaistuani vieressäni nukkuvaa Mattia, että aiempi pesu osoittautui ainakin jalkojen osalta varsin turhaksi.


20:42 Veilaa väsyttää. Makoilin sen vieressä jonkun aikaa ja lueskelin läpi lehtiä, joita en ole tähän mennessä vielä ehtinyt; Mopen Posti (LKK:n jäsenlehti), Colliesanomat ja tänään saapunut Koiramme.


21:55 Aika lähteä viemään Mattia takaisin äidin luokse. Veila-raukka oli sitä mieltä, että halusi ehdottomasti mukaan, vaikkeivät jalat oikein vielä kantaneetkaan. Se raahautui itse sohvalta eteiseen ja lysähti sinne kun paikalla pysyessä jalat meinasivat pettää. Otin sen kuitenkni mukaan ja se jaksoi hieman hoiperrellen kävellä sen parisataa metriä äitini asunnolle, kampesi siellä itsensä sohvalle ja kävi kieli ulkona makaamaan kaikkensa antaneen näköisenä. Olihan se pakko rohkaista raukka vielä suuntaamaan takaisin kotiinkin ja jaksoi senkin kävellä yllätyksekseni omin jaloin, vaikka valmistauduin kantamaan sen.


22:53 Sini vihjaisi mulle, että petsiessä on uusia kuvia heillä nyt olevista rottalapsosista (Sinin omistaman lempirottani jälkeläisiä), joten täytyihän nekin kuvat käydä heti kurkkaamassa. Näin nämä livenä kolmen päivän ikäisinä joten siihen mennessä muutosta on kyllä tapahtunut. Ikää uusissa kuvissa 12 päivää.


23:58 Vähän mesetystä ja foorumiroolipelin (nimeltä Caralia) joulukalenterin päivittelyä, kun huomisen luukku piti lisätä noin puolenyön aikoihin. Halukkaat voivat vilkaista kyseistä joulukalenteria vaikka tästä, se tosin saattaa olla hieman mielenkiintoa herättämätön Caralian ulkopuolisille surffaajille. Taustalla taas jälleen S4 League.. Mutta tässäpä tämä tältä erää, kyllä mä aika pian menin tämän jälkeen nukkumaan. ;)

i want to bring you home again

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa kaksi aivan erilaista blogitekstiä. Yksi pitkä postaus, joka käsittelisi mennyttä syksyä koiranäyttelyllisesti ja missä kaikkialla olen ollut handlaamassa koiria sekä mitä pientä omien koirien kanssa on tehty. Toinen, joka käsittelisi Hilvaa. Molemmat postaukset tulen vielä kirjoittamaan, mutta ainakin toistaiseksi annan niiden olla vielä pari päivää jollen vallan yhtäkkiä innostu. Tässä postauksessa tulen todennäköisesti kuitenkin mainitsemaan Hilvan, joten anteeksi niille lukijoille, jotka eivät kyseisestä tapauksesta vielä tiedä. Kyllä minä kerron, vähän myöhemmin...

Muutenkin mulla on pari viimeistä viikkoa ollut tosi haikea fiilis. En tiedä miksi, mutta asioiden tekeminen ja "liika" sosialisointi ihmisten kanssa on alkanut taas ahdistaa. Tuntuu, että aina kun saa yhden asian tehtyä, multa pyydetäänkin jo jotain uutta. Ehkä mun täytyy taas vaan rauhottua hetkeksi, ottaa omaa rauhaa kuten pari vuotta sitten tein saadakseni ajatukset taas kuntoon.



Kävellessäni tänään koirien kanssa bussipysäkiltä kotiin saateltuani "siskopuoleni" viikonloppuvierailun jälkeen bussiin, kävin mielessäni lyhyen matkan aikana paljon asioita. Ennen tätä en ole ehkä jollain tapaa pystynyt tai ehtinyt pysähtyä oikeasti ajattelemaan tilannetta, mutta viime päivien puheenaiheet eräiden tuttavien kanssa ja muut sattuneet tapahtumat saivat minutkin havahtumaan reaaliaikaan ja siihen mitä minulla on oikeasti tällä hetkellä käsissäni ja mitä minulla on parin viime vuoden aikana ollut. Tosiaan, nyt minulla on käsissäni vain kaksi hihnaa. Kodissani vain kaksi koiraa, jotka jakavat päivät kanssani. Tietysti on ihmisiä, jotka kärsivät koirakuumetta ilman ainoatakaan koiraa ja pitävät minua onnekkaana koska minulla on jo kaksi - olenhan minä onnekas, nämä kaksi soopelityttöä ovat yksinäänkin enemmän kuin olisin osannut toivoa. En missään määrin valita siitä, että minulla on vain kaksi koiraa. Olenhan tottunut elämään kolmen jollen jopa neljänkin koiran kanssa, viimeiset pari vuotta enemmän ja vähemmän haastavampienkin tapausten kanssa. Olen onnellinen, että minulla on koira, kaksikin.
Mutta vielä tähän mennessä en ole antanut itselleni kunnolla aikaa ja tilaisuutta ikävöidä. Ikävöidä niitä rakkaita, joista olen joutunut syystä tai toisesta päästämään irti. Vaikka kaikenkaikkiaan tämä vuosi on antanut minulle paljon, opettanut uutta ja saanut minut hymyilemään, ennen kaikkea olen tänä vuonna opetellut luopumaan. Opetellut tunnustamaan, kun omat voimani ovat lopussa.

Vasta jälkeenpäin ajateltuna oikeasti ymmärrän, miten paljosta rakkautta olen tänä vuonna päästänyt irti. Itse uskon, ettei oikea rakkaus kuole koskaan, se sitoo rakkauden kohteet yhteen sydämesi kanssa jottet heitä koskaan unohtaisi vaikka tienne eroaisivat. Samalla tavalla kuin rakastaa ihmistä, voi rakastaa myös eläintä; monelle oma lemmikkieläin on sielunkumppani. Myös minulle. Vierelläni seisovan karvaturrin tärkeyttä on lähes mahdottomuus havainollistaa sanoin, tuon tunteen ymmärtävät todennäköisesti vain muut koirille tai muille lemmikeilleen omistautuneet kulkijat. Toiset voivat pitää minua pähkähullunakin, sehän on vain koira. Niin, yksinkertaisesti vain koira.
En tässä blogitekstissä aio mennä tänä vuonna läpikäymiini ihmissuhteisiin, vaikka paljon olisi sanottavaa niin rakkauden kuin ystävyydenkin suhteen; olen silläkin saralla joutunut luopumaan tänä vuonna, aivan liikaa.



Menetin kesällä hamsterini. Tai oikeastaan minun ja Annin yhteisen hamsterin, jonka yhtenä päivänä otimme päähänpistona mukaamme lemmikkiliikkeestä. En koskaan löytänyt yhteistä säveltä kyseisen nelijalkaisen kanssa, mutta kyllä sitä silti pysähtyy ajattelemaan. Sen terraario on vieläkin tyhjillään, vaikka olenkin näin puolen vuoden jälkeen suunnitellut siihen uusia asukkaita. Toista hamsteria tuskin koskaan otan, en ole niille niin täysinäisesti lämmennyt kuten ystäväni Anni.

Vasta viikko sitten ojensin Hilvan hihnanpään pois omista käsistäni. Todella harvoista koirista saa oikeasti tunteen, että käsissä on nyt täysin sinulle luotu koira. Tämä koira sai minussa aikaan kyseisen tunteen heti ensimmäisenä päivänä, ja vaikka sen käytös muuttui meillä ollessaan, tunne ei koskaan hävinnyt. Olen saattanut kirota Hilvaa välillä kaikkien kirosanojen kera joita maan ja taivaan väliltä löytyy, se ei koskaan ollut maailman helpoin koira eikä tule sellainen olemaan. Se ei myöskään koskaan papereissa ollut oma koirani, mutta sillä on silti aina paikka sydämessäni. Kaikki ne viisi kuukautta, jotka vietimme yhdessä, se oli minulle kuin oma koira, osa laumaani johon se ei kuitenkaan voinut jäädä. Lupasin sille, että näemme vielä. Minun pieni Hilvani, käyttäydythän myös uusissa käsissä?

Ennen Hilvaa (tai vähän samaankin aikaan) minulla oli Ville. Se oli aina vain sijaisasukas laumassamme, joten en usko kenenkään ymmärtävän kyseisen koiran tärkeyttä elämässäni. Olimme vastaanottamassa Villeä ja tämän siskoa Nadjaa lentokentällä ja tuolloin Ville tuli meille ensimmäisen kerran hoitoon kolmeksi viikoksi. Vuosi sen jälkeen kun olin saatellut Villen kyyneleitä pidätellen matkaan uudelle omistajalleen sain sen samasta paikasta takaisin eikä itku silloinkaan ollut kaukana. En itkenyt vain jälleennäkemisen ilosta, vaan siitä miten minun rakastani oltiin kohdeltu. Pilke sen silmäkulmasta oli hävinnyt ja se pelkäsi. Tuolloin Ville tuli meille toiseen kertaan, kuukaudeksi, kunnes se muutti naapuriin. Naapurissa ollessaan pystyin vierestä seuraamaan sen kehittymistä, kuntoutumista ja uudelleenreipastumista aivan loistavaksi koirapersoonaksi. Naapurista Ville palautui valitettavasti taas takaisin minulle, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Se vietti laumassani tasan puoli vuotta kuin omana koiranani, otin sen mukaan sukulaisteni luokse ja pidin siitä huolta. Olisin voinut pitää sen myös itselläni, mutta periaatteesta en halua omistukseeni uroskoiraa ainakaan vielä, vaikka kyseessä onkin oman edesmenneen koirani veli.
Näinpä Ville kesän lopussa muutti luotani uuteen kotiin, noin kymmenen kilometrin säteelle oman veljeni uudesta asunnosta. Eihän Ville koskaan ollut oma koirani, mutta kaipaan sitä silti hurjasti. Nyt tosin tiedän varmasti, että sillä on hyvä olla ja se on sellaisessa kodissa, jonka kyseinen koira oikeasti ansaitsee eikä sen tarvitse sieltä koskaan muuttaa pois. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tekisi välillä mieli jopa itkeä silkasta ilosta ajatellessani, ettei parempaa tuuria olisi voinut uuden kodin etsimisessä olla. Olen myös kutsuttu katsomaan koiraa koska vaan satun veljelläni käymään tai muutoin Hauhon/Hämeenlinnan suuntaan eksymään, kerran siellä jo kävinkin. Kiitos kaikesta, Terhi!



Tänä vuonna muutamat suuret koirapersoonat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Tuntemistani muiden omistamista koirista ehkä suurimman jäljen mieleeni jätti oman ensimmäisen koirani emä Tiiti (Dandinas Dreams'N Wishes). Kovin montaa kertaa en Tiitiä päässyt tapaamaan, mutta senkin kerran kun Tiitiä handlasin (lienikö nyt Dandinasin kasvattajaryhmässä) se muistutti silmissäni oman Titjani vanhempaa versiota. Myös kasvattaja itse on Titjasta sanonut, että se on niin emänsä kopio. Näin niissä silmissä niin mahdottoman paljon samaa.

Aprillipäivä. Nadja on poissa. Muutama sanoi minulle vastaukseksi tähän uutiseen, "hyvä vitsi", vaan olisipa se sellainen ollutkin. En usko että aprillipäivä tulee enää koskaan olemaan mulle mitenkään erityisen vitsikäs päivä, vaikkei se sellainen ole tottapuhuen tähänkään mennessä ole ollut minun huumorintajullani. Nyt vuosi vuodelta voin vain laskea, kauanko aikaa on kulunut siitä kun saattelin rakkaan ystäväni pilven päälle. Nadja oli ensimmäinen koira, jonka poismenon seurasin loppuun saakka. Nyt siitä on kulunut kahdeksan kuukautta eikä oloni ole oikeasti helpottunut yhtään; tätäkin tekstiä kirjoitan kyynelsilmin ajatellessani etten enää ikinä tule kuulemaan sitä haukkua uudelleen, koskemaan sen silkinpehmeää karvapeitettä. Näkemään niitä silmiä.
Siinä missä Titja on opettanut minulle elämästä paljon, niin opetti myös Nadja. Pystyin kovin usein samaistumaan koiraan kaikkine niine pelkoineen, silti yritin olla sille itse turvana loppuun asti. Toivon yhä, että tein oikean päätöksen ystäväni puolesta, vaikka samalla toivon että voisin vielä kerran nostaa sen syliini ja kantaa sen jollain tapaa ikuiseen turvaan kanssani, jotta voisimme yhä olla yhdessä. Nadjan elämä päättyi aivan liian aikaisin.

Anna anteeksi, rakas. Minulla on sinua ikävä.