i want to bring you home again

Alkuperäinen tarkoitukseni oli kirjoittaa kaksi aivan erilaista blogitekstiä. Yksi pitkä postaus, joka käsittelisi mennyttä syksyä koiranäyttelyllisesti ja missä kaikkialla olen ollut handlaamassa koiria sekä mitä pientä omien koirien kanssa on tehty. Toinen, joka käsittelisi Hilvaa. Molemmat postaukset tulen vielä kirjoittamaan, mutta ainakin toistaiseksi annan niiden olla vielä pari päivää jollen vallan yhtäkkiä innostu. Tässä postauksessa tulen todennäköisesti kuitenkin mainitsemaan Hilvan, joten anteeksi niille lukijoille, jotka eivät kyseisestä tapauksesta vielä tiedä. Kyllä minä kerron, vähän myöhemmin...

Muutenkin mulla on pari viimeistä viikkoa ollut tosi haikea fiilis. En tiedä miksi, mutta asioiden tekeminen ja "liika" sosialisointi ihmisten kanssa on alkanut taas ahdistaa. Tuntuu, että aina kun saa yhden asian tehtyä, multa pyydetäänkin jo jotain uutta. Ehkä mun täytyy taas vaan rauhottua hetkeksi, ottaa omaa rauhaa kuten pari vuotta sitten tein saadakseni ajatukset taas kuntoon.



Kävellessäni tänään koirien kanssa bussipysäkiltä kotiin saateltuani "siskopuoleni" viikonloppuvierailun jälkeen bussiin, kävin mielessäni lyhyen matkan aikana paljon asioita. Ennen tätä en ole ehkä jollain tapaa pystynyt tai ehtinyt pysähtyä oikeasti ajattelemaan tilannetta, mutta viime päivien puheenaiheet eräiden tuttavien kanssa ja muut sattuneet tapahtumat saivat minutkin havahtumaan reaaliaikaan ja siihen mitä minulla on oikeasti tällä hetkellä käsissäni ja mitä minulla on parin viime vuoden aikana ollut. Tosiaan, nyt minulla on käsissäni vain kaksi hihnaa. Kodissani vain kaksi koiraa, jotka jakavat päivät kanssani. Tietysti on ihmisiä, jotka kärsivät koirakuumetta ilman ainoatakaan koiraa ja pitävät minua onnekkaana koska minulla on jo kaksi - olenhan minä onnekas, nämä kaksi soopelityttöä ovat yksinäänkin enemmän kuin olisin osannut toivoa. En missään määrin valita siitä, että minulla on vain kaksi koiraa. Olenhan tottunut elämään kolmen jollen jopa neljänkin koiran kanssa, viimeiset pari vuotta enemmän ja vähemmän haastavampienkin tapausten kanssa. Olen onnellinen, että minulla on koira, kaksikin.
Mutta vielä tähän mennessä en ole antanut itselleni kunnolla aikaa ja tilaisuutta ikävöidä. Ikävöidä niitä rakkaita, joista olen joutunut syystä tai toisesta päästämään irti. Vaikka kaikenkaikkiaan tämä vuosi on antanut minulle paljon, opettanut uutta ja saanut minut hymyilemään, ennen kaikkea olen tänä vuonna opetellut luopumaan. Opetellut tunnustamaan, kun omat voimani ovat lopussa.

Vasta jälkeenpäin ajateltuna oikeasti ymmärrän, miten paljosta rakkautta olen tänä vuonna päästänyt irti. Itse uskon, ettei oikea rakkaus kuole koskaan, se sitoo rakkauden kohteet yhteen sydämesi kanssa jottet heitä koskaan unohtaisi vaikka tienne eroaisivat. Samalla tavalla kuin rakastaa ihmistä, voi rakastaa myös eläintä; monelle oma lemmikkieläin on sielunkumppani. Myös minulle. Vierelläni seisovan karvaturrin tärkeyttä on lähes mahdottomuus havainollistaa sanoin, tuon tunteen ymmärtävät todennäköisesti vain muut koirille tai muille lemmikeilleen omistautuneet kulkijat. Toiset voivat pitää minua pähkähullunakin, sehän on vain koira. Niin, yksinkertaisesti vain koira.
En tässä blogitekstissä aio mennä tänä vuonna läpikäymiini ihmissuhteisiin, vaikka paljon olisi sanottavaa niin rakkauden kuin ystävyydenkin suhteen; olen silläkin saralla joutunut luopumaan tänä vuonna, aivan liikaa.



Menetin kesällä hamsterini. Tai oikeastaan minun ja Annin yhteisen hamsterin, jonka yhtenä päivänä otimme päähänpistona mukaamme lemmikkiliikkeestä. En koskaan löytänyt yhteistä säveltä kyseisen nelijalkaisen kanssa, mutta kyllä sitä silti pysähtyy ajattelemaan. Sen terraario on vieläkin tyhjillään, vaikka olenkin näin puolen vuoden jälkeen suunnitellut siihen uusia asukkaita. Toista hamsteria tuskin koskaan otan, en ole niille niin täysinäisesti lämmennyt kuten ystäväni Anni.

Vasta viikko sitten ojensin Hilvan hihnanpään pois omista käsistäni. Todella harvoista koirista saa oikeasti tunteen, että käsissä on nyt täysin sinulle luotu koira. Tämä koira sai minussa aikaan kyseisen tunteen heti ensimmäisenä päivänä, ja vaikka sen käytös muuttui meillä ollessaan, tunne ei koskaan hävinnyt. Olen saattanut kirota Hilvaa välillä kaikkien kirosanojen kera joita maan ja taivaan väliltä löytyy, se ei koskaan ollut maailman helpoin koira eikä tule sellainen olemaan. Se ei myöskään koskaan papereissa ollut oma koirani, mutta sillä on silti aina paikka sydämessäni. Kaikki ne viisi kuukautta, jotka vietimme yhdessä, se oli minulle kuin oma koira, osa laumaani johon se ei kuitenkaan voinut jäädä. Lupasin sille, että näemme vielä. Minun pieni Hilvani, käyttäydythän myös uusissa käsissä?

Ennen Hilvaa (tai vähän samaankin aikaan) minulla oli Ville. Se oli aina vain sijaisasukas laumassamme, joten en usko kenenkään ymmärtävän kyseisen koiran tärkeyttä elämässäni. Olimme vastaanottamassa Villeä ja tämän siskoa Nadjaa lentokentällä ja tuolloin Ville tuli meille ensimmäisen kerran hoitoon kolmeksi viikoksi. Vuosi sen jälkeen kun olin saatellut Villen kyyneleitä pidätellen matkaan uudelle omistajalleen sain sen samasta paikasta takaisin eikä itku silloinkaan ollut kaukana. En itkenyt vain jälleennäkemisen ilosta, vaan siitä miten minun rakastani oltiin kohdeltu. Pilke sen silmäkulmasta oli hävinnyt ja se pelkäsi. Tuolloin Ville tuli meille toiseen kertaan, kuukaudeksi, kunnes se muutti naapuriin. Naapurissa ollessaan pystyin vierestä seuraamaan sen kehittymistä, kuntoutumista ja uudelleenreipastumista aivan loistavaksi koirapersoonaksi. Naapurista Ville palautui valitettavasti taas takaisin minulle, tällä kertaa pidemmäksi aikaa. Se vietti laumassani tasan puoli vuotta kuin omana koiranani, otin sen mukaan sukulaisteni luokse ja pidin siitä huolta. Olisin voinut pitää sen myös itselläni, mutta periaatteesta en halua omistukseeni uroskoiraa ainakaan vielä, vaikka kyseessä onkin oman edesmenneen koirani veli.
Näinpä Ville kesän lopussa muutti luotani uuteen kotiin, noin kymmenen kilometrin säteelle oman veljeni uudesta asunnosta. Eihän Ville koskaan ollut oma koirani, mutta kaipaan sitä silti hurjasti. Nyt tosin tiedän varmasti, että sillä on hyvä olla ja se on sellaisessa kodissa, jonka kyseinen koira oikeasti ansaitsee eikä sen tarvitse sieltä koskaan muuttaa pois. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen tekisi välillä mieli jopa itkeä silkasta ilosta ajatellessani, ettei parempaa tuuria olisi voinut uuden kodin etsimisessä olla. Olen myös kutsuttu katsomaan koiraa koska vaan satun veljelläni käymään tai muutoin Hauhon/Hämeenlinnan suuntaan eksymään, kerran siellä jo kävinkin. Kiitos kaikesta, Terhi!



Tänä vuonna muutamat suuret koirapersoonat ovat siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Tuntemistani muiden omistamista koirista ehkä suurimman jäljen mieleeni jätti oman ensimmäisen koirani emä Tiiti (Dandinas Dreams'N Wishes). Kovin montaa kertaa en Tiitiä päässyt tapaamaan, mutta senkin kerran kun Tiitiä handlasin (lienikö nyt Dandinasin kasvattajaryhmässä) se muistutti silmissäni oman Titjani vanhempaa versiota. Myös kasvattaja itse on Titjasta sanonut, että se on niin emänsä kopio. Näin niissä silmissä niin mahdottoman paljon samaa.

Aprillipäivä. Nadja on poissa. Muutama sanoi minulle vastaukseksi tähän uutiseen, "hyvä vitsi", vaan olisipa se sellainen ollutkin. En usko että aprillipäivä tulee enää koskaan olemaan mulle mitenkään erityisen vitsikäs päivä, vaikkei se sellainen ole tottapuhuen tähänkään mennessä ole ollut minun huumorintajullani. Nyt vuosi vuodelta voin vain laskea, kauanko aikaa on kulunut siitä kun saattelin rakkaan ystäväni pilven päälle. Nadja oli ensimmäinen koira, jonka poismenon seurasin loppuun saakka. Nyt siitä on kulunut kahdeksan kuukautta eikä oloni ole oikeasti helpottunut yhtään; tätäkin tekstiä kirjoitan kyynelsilmin ajatellessani etten enää ikinä tule kuulemaan sitä haukkua uudelleen, koskemaan sen silkinpehmeää karvapeitettä. Näkemään niitä silmiä.
Siinä missä Titja on opettanut minulle elämästä paljon, niin opetti myös Nadja. Pystyin kovin usein samaistumaan koiraan kaikkine niine pelkoineen, silti yritin olla sille itse turvana loppuun asti. Toivon yhä, että tein oikean päätöksen ystäväni puolesta, vaikka samalla toivon että voisin vielä kerran nostaa sen syliini ja kantaa sen jollain tapaa ikuiseen turvaan kanssani, jotta voisimme yhä olla yhdessä. Nadjan elämä päättyi aivan liian aikaisin.

Anna anteeksi, rakas. Minulla on sinua ikävä.