Tervakoski KV + Nemo

Calibra's Dream Veawer, kuva © Jarno Kurlin

Kierretään nyt sitten kaikki näyttelyt, joita ei pitänyt edes ajatella.

Saavuin Tervakoskelle noin yhdentoista pintaan ajatellen, että minulla olisi aikaa hakea Viivin sen tuoneelta henkilöltä ja laittaa rauhassa sen korvat, kun arvioin sen kehän olevan puoli kahdeltatoista. Sen sijaan sain kuulla tyhjän häkin luona, että koira on todennäköisesti jo kehässä tuomarin pika-arvostelun seurauksena. Ehdin kehälle valionarttujen (2 koiraa) alussa ja löysin Viivin toisen handlerin luota, jonka kanssa sovimme vaihdon että veisin Viivin kehään kun tunnen sen paremmin. Luojan kiitos sen korvat oltiin hoidettu kunnolla puhtaiksi, vaikka tuntuivatkin normaalia kevyemmiltä.
Ja itse asiassa koko koira tuntui erilaiselta. Hyvä, että se jaksoi häntäänsä heilauttaa kun tulin paikalle. Se oli tullut samasta hoitopaikasta tähän näyttelyyn kuin jokunen viikko takaperin messariinkin ja tuntui jälleen käteen varsinaiselta lahnalta. Toinenkin handleri oli huomioinut saman, kuten myös tuomari; arvostelussa toivoi että Viiviltä löytyisi lisää asennetta. Messarivalitukseni jälkeen, tarvitseeko sanoa miten ärsyyntynyt olin samasta aiheesta.

Koska Viivi ei saanut SA:ta ollen ERI3, riensin PN-kehään muiden avuksi ja vein sinne Bombin (Timonan Qiana Qinnie). Mummo tuntui käteen taas niin isokokoiselta Veilalta (eikä ihmekään kun on viirun emä) ja seuraukseksi iloisesta, hyppivästä koirasta sainkin melkoiset kuviot jakkuuni, kun pohja oli mutaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Bombi oli lopulta PN3 ja Tuulan viemänä vielä ROP-vet. Lopuksi esitin Timonan-kasvattajaryhmässä Veilan siskontytön Demin (Timonan Dainty Does Desire).


Silimen Classic-Cola, kuva © Jarno Kurlin

Pehkokehän edetessä sain hihnaani Tuiken, joka oli tänään varsin "tuhma koira" kuten sillekin kerroin, kun niin monta kertaa varovasti nousi vasten yrittäessään kerjätä. Samoin se nosti häntäänsä kehässä niinkin paljon, että jouduin kertomaan sille kehässä "hyi", vaikka yleensä Tuiken kanssa pidetään vaan hauskaa. Äärimmäisen kiltti ja rauhallinenhan se on, joten nämä ns. tuhmuudet ovat jo likemmäs huvittavia.  :)
Tuike poimittiin luokastaan vielä neljänneksi SA:lla.

Tuiken jälkeen sain lennosta Classicin, jonka olin ajatellut olevan vasta veteraaneissa, mutta tarkemmin ajateltuani niinhän sen kuuluikin olla valioissa KV-näyttelyssä mahdollisen CACIB:n varalta. Mummokoira meinasi sortua pari kertaa laukalle, mutta esiintyi muuten hyvin ja tuntui liikkuvankin jees. Kehästä meille jäi kuitenkin käteen vain sileä ERI, kun taas Classicin tyttärentytär Sura (Wishping Navi Mayana) kirmasi luokan toiseksi. PN-kehässä luokan neljäs harvemmin pärjää joten käytiin siellä vain kääntymässä Tuiken kanssa, tuomari sijoitti lähinnä luokkavoittajia nytkin.

Calibra's Dream Veawer "Viivi" VET-ERI VEK3
Silimen Tähti Olen Minä "Tuike" AVO-ERI AVK4 SA  (pk collie)
Silimen Classic-Cola "Classic" VAL-ERI  (pk collie)

Pehkokehän jälkeen kehä jäi tyhjäksi, joten käytin sitä hyväkseni ja treenasin Riikka-Liisan turistina olleen sakemannilapsen Hileen (Sudenmaan Hile) kanssa kehäesiintymistä. Alun intoilun jälkeen se asettui ja toimi jopa yllättävän hyvin etenkin juostessa. Odotin ehkä jonnin verran katastrofaalisempaa suoritusta kun koira tulee taloudesta, jossa koirat ovat niin luonnonlahjoja esiintymisessä ettei niiden kanssa tarvitse moista touhua koskaan edes harjoitella.. :P

Kyytiasioiden järjestyttyä (Kiitos Jarno ja Tea!) pystyin jäämään auttamaan Timonan-ryhmän esittämisessä vielä isoon kehään vieden jälleen Demin. Isosta kehästä lähdettiin kuitenkin tyhjin käsin.
Vaikka odotus ennen ryhmäkehiä ei kannattanut, sain sentään puhuttua kahden asioista Veilan kasvattajan kanssa ja ajatukset ovat ainakin hetkeksi jälleen selvempiä. Pelko kalvaa kuitenkin mieltä jatkuvasti.


Calibra's Dream Veawer, kuva © Jarno Kurlin - ei ehkä parhaimmillaan :|


Timonan Qiana Qinnie, kuva © Jarno Kurlin


Silimen Tähti Olen Minä, kuva © Jarno Kurlin


Timonan Veronica Velvet, Timonan Dainty Does Desire, Timonan Chic Can Cherish & Timonan Walzing Wanessa
kuva © Tea Lemmetyinen


Nemo - kotia etsimässä

Palasin näyttelystä kotiin katsomaan miten pahasti silputtuna kotini löytäisinkään, mutta yllätys oli suuri, kun ainoaksi pahanteoksi paljastui alas revityt vessan käsipyyhkeet, joiden ripustus-lenkit olivat myös rikotut. Pikaisesti aamun kiireessä päälle laittamani äänite ei paljastanut huutoa, mutta en ollut ehtinyt vaihtaa tarkempaa mikrofonia, joten huonompi mikki ei haukkua vaan ilmeisesti ollut poiminut - naapuri kuitenkin paljasti jonkun olleen varsin ikävissään ja tarjosi vielä apuaankin tarvittaessa. Osa tämän rapun ihmisistä ovat kyllä täyttä kultaa!

Eilen päivällä sain nauttia hetken hyvästä ja rentouttavasta seurasta Tytin käydessä vierailulla, jonka jälkeen minulle tuotiin PHESY:ltä uusi koira Caran "seuraajaksi" sijaiskotiin. Lupasin ainakin kokeilla pärjäisikö se meillä. Koska koira on ollut luonani varsin lyhyen aikaa, en kirjoita siitä ainakaan vielä omaa esittelyä, vaan lainaan yhdistyksen tekstiä:

"Kultainennoutaja-sekoitus Nemo on leikkaamaton uros, syntynyt 25.5.2013. Nemo on energinen ja iloinen poika, joka suhtautuu vieraisiinkin ihmisiin avoimesti ja ystävällisesti.
Nemo on autossa hieman levoton, mutta oppii varmasti opastuksella rauhoittumaan. Kaikki ruokainen Nemo vetää hihnassa jonkin verran, joten vaatii sen suhteen koulutusta. Aiemmassa kodissa Nemo on yksin jäädessään ahdistunut, joten yksinoloa tulee harjoitella (sekä tarjota koiralle riittävästi virikkeitä ja liikuntaa). Nemo on asunut kerrostalossa aiemmin.
Nemo on elänyt joskus aiemmin narttukoiran kaverina. Tulee etenkin isojen koirien kanssa toimeen (pienet koirat voivat ärsyttää). Käynyt myös koirapuistoissa ongelmitta.
Lapsiin ja kissoihin suhtautumisesta ei ole vielä tietoa.
Nemo sopii kotiin, jossa liikutaan paljon ja koiralle tarjotaan aktiviteettejä harrastusten tai muun yhteisen puuhastelun muodossa. Nemo vaatii jonkin verran koulutusta, joten uudella kodilla olisi hyvä olla hieman koirakokemusta tai halukkuutta työskennellä koirakouluttajan ohjauksessa."

Näistä puheista tarkennan kuitenkin, että levottomuus autossa on lähinnä seisoskelua ja tarkkailemista. Ei missään nimessä samassa mittakaavassa ongelma kuin Caralla oli/on.
Yksinollessaan sen ei pitäisi huutaa, jota se nyt ilmeisesti on luonani kuitenkin tehnyt, mutta kokeilen vielä jokusen kerran ja nauhoitan paremmalla mikrofonilla yksinoloja. Jos se vaikka paremmin kotiuduttuaan jättäisi huutamisen pois ja keskittyisi siihen varsinaiseen ongelmaansa eli yksinolon aikana tuhoamiseen enemmän... Joka ei sekään ole toivottavaa, mutta järjesteltävissä. En kuitenkaan halua naapureideni takia pitää kotonani jatkuvasti huutavaa koiraa, jonka olen sanonut yhdistyksellekin että katsotaan mitä tässä käy.
Parhaimmassa tapauksessa Nemo löytää pian oman kodin eikä sen edes tarvitse loisia nurkissani kauaa.



Niin on "edustava" kuva tämä alempi, mutta muuta seisomakuvaa ei ole. :(

Heinola KR

Yhteydenottoja tulee yhä Veilan tilannetta koskien - kiitos kaikille, kyllä tästä noustaan.

Lähdin pika-päätöksellä itse näyttelyyn unettoman yön jälkeen. Koko näyttelyssä ei alunperin pitänyt edes käydä vaan valvoa kotona pentuja, mutta koska niitä ei nyt ole hoidettavaksi, jotain muuta ajateltavaa piti saada. Kyyti järjestyi helposti ja sitä mukaa myös kehään vietävä koira - ei näyttelyä ilman esitettäviä. Olin kyllä fyysisesti paikalla näyttelyssä, mutta puoliksi poissa ja normaalia hajamielisempi. Ehkä se näkyi, vähintäänkin siinä miten pienen panoksen jaksoin antaa minkään kohteen kuvaamiselle.
Aamu oli suht rauhallinen eikä nahkojen parissakaan tarvittu apua, joten samoilin pitkin näyttelyaluetta odottaen pehkonarttujen alkua. On myönnettävä, ettei kehään meno kiinnostanut oikeastaan lainkaan viime päivien tapahtumien varjossa, mutta en sentään jätä hommaa hoitamatta puolella teholla sitten kehässä kerta sinne oltiin menty.

Esitin Tuiken pehkojen avoimissa nartuissa ja jo yksilöarvostelussa oli suht selvää, että tuomari tykkäsi Tuikesta hurjasti. Kun kerroin koiran olevan ihan juuri 8-vuotias, alkoi ihmetteleminen ääneen miten hyvät hampaat sillä yhä on ja miten kaikki on ihanaa aina lihaskunnosta kauniiseen väriin. Tuomarin sanat nostivat omaakin fiilistä, että kai tässä pitäisi skarpata oikein kunnolla jos koirasta tykättiin niinkin paljon.
Avointen luokkavoitosta SA:lla kehän laidalla oli jo yksi puoli-pökertynyt omistaja aivan pöllämystyneenä tapahtuneesta. :D
Kauaa ei tarvinnut odottaa PN-kehään pääsyä eikä tarvinnut myöskään jäädä arvailemaan miten paljon tuomari Tuikesta oikeasti tykkäsi, varmasti osoitettu paikka kakkoseksi ansaitun voiton ottaneen Roxier's Blue Xaanan perään eli PN2 ja Tuiken toinen SERT - ensimmäinen tuli vuosi sitten samasta paikasta. Taitavat nämä Heinolat naistuomareineen olla Tuin juttu.

Jonkun aikaa myöhemmin satuin kävelemään sakemanni-kehän ohi ja törmäämään siellä tuttuun Tanjaan, jonka nuori narttu oli pian menossa kehään. Ja kun kerran siihen satuin niin minut marssitettiin kyseisen koiran kanssa kehään asti aivan extempore. Saran olen tavannut aiemmin, mutten ole kokeillut missään muotoa sen esittämistä ja siihen nähden kehä meni mielestäni hyvin. Koira seisoi nätisti, juoksi vähän vähemmän nätisti kun selkeästi vilkuli omistajansa perään eikä meno ollut niin tasaista kuin olisin halunnut. Saralle EH (ja luokkavoitto sillä), joka lieni päivän laatuarvosana koko rodussa.

Silimen Tähti Olen Minä "Tuike" AVO-ERI AVK1 SA PN2 SERT  (pk collie)
Suvirinteen Uskalikko "Sara" NUO-EH NUK1  (saksanpaimenkoira)

Vielä juuri ennen lähtöä kiiruhdin katsomaan tilanteen kettiskehällä, lähinnä halusin tietää tuloksia kehästä. Nartut olivat juuri alkaneet ja kehän laidalla porukka tuntui olevan niin ulapalla minkä koiran tulisi olla valmiina menossa kehään seuraavaksi, että oli pakko jäädä valmistelemaan ja käskyttämään sinne Paulan avuksi, että loput koirat saatiin kivuttomasti kehään. Esitin vielä mm. lempi-kettisnarttuni ensimmäistä kertaa junioriluokassa esiintyneen tyttären Roxyn (Wolfheart Roxanne) PN-kehässä sijalle PN4 ja vara-SERT sekä autoin kasvattajaluokassa.

Meinasivat tosin hyljätä mut näyttelypaikalle, reputkin veivät mennessään sillä aikaa kun olin kettiskehällä ja puhelin äänettömällä siellä repussa. Ei mitään käsitystä minne auto parkkeerattu, mutta löydettiin mut kuitenkin kun olin tarpeeksi kauan ollut hukassa. Kiitos kyydistä ja kärsivällisyydestä Riikka-Liisa & co.  :D

Rankka lasku unelmista todellisuuteen

Olin arponut koko torstain, pitäisikö minun ottaa Veilan viimeiset viikoittaiset kuvat jo torstain aikana, vai luottaisinko siihen ettei se tee pentuja vielä to-pe yönä ja jättäisin ne perjantaille. Torstaina oli tullut 63vrk ensimmäisestä (ja huonoimmasta) astutuksesta. Päätin kuitenkin ottaa kuvat "varmuudeksi" ja niiden otto sujuikin ongelmitta. Aloin myöhemmin illasta käymään kuvia läpi blogia varten, jotta tekisin viimeisen odotus-postauksen kuvineen ennen synnytystä.
Koska en postausta koskaan ehtinyt tehdä, nämä kuvat olisivat olleet näytillä: yks kaks kol nel viis kuus

Kuvia oli näiden lisäksi seitsemäs, joka sai minut osin levottomaksi ja jonka käsiteltyäni pidin taukoa kuvien tekemisestä. Kuvassa Veila kuulee parvekkeen kuvaus-sessiollamme vain ääniä yrittäessään keskittyä namiin kädessäni (miten niin pyöreät silmät?), mutta tuumasin Veilan ilmeestä pitäisikö minun lähettää tämä kuva parille Veilan pentuetta odottavalle ystävälleni viestillä "Tunnen että jotain tapahtuu pian!"
Olinhan mitannut Veilan lämmöksi ennen kuvien editointia 37.1 eli alhaalla oltiin ja lämmön perusteella jotain voisi olla odotettavissa. En kuitenkaan lähettänyt viestejä, koska oma oloni oli jostain syystä hyvin levoton. Kuvatekstini ei olisi kuitenkaan ollut kaukana totuudesta.

Meidän livestreamia (jonka linkin olisin jakanut julkiseksi syntymän jälkeen) aktiivisesti seuraava ystävänikin huomasi Veilan nuolevan äkkinäisesti itseään paljon normaalia enemmän. Oli iltapissan ja -ruoan aika muutenkin, joten kiiruhdin viemään sen ulos. Kaikinpuolin pirteä, reagoi varikseen normaalisti ja kävi hädillään. Ei vietetty ulkona kai viittäkään minuuttia ja tultiin sisälle, laitoin Veilalle ajatuksissani iltaruoan. Koiran syödessä (yhtä hyvin kuin normaalistikin) kiinnitin huomioni yhtäkkiä tyhjästä lattialle ilmestyneisiin kirkkaisiin tippoihin. Veilasta vuoti ulos vetistä, haalean vihreää vuotoa.
Kello läheni puolta kymmentä ja konsultoin eläinlääkäriämme Satua vuodosta välittömästi. Vuodon värin ollessa niin haaleaa ja vähäistä ("loppui" noin vartissa kun koira rauhoittui taas maate) tilanne ei tuntunut kriittiseltä ja olisi voinut olla mahdollista vain odottaa käynnistyisikö synnytys yön aikana, mutta päätettiin kaikesta huolimatta lähteä klinikalle tarkastamaan pentujen sydänäänet oman mielenrauhani vuoksi.

Puoli yhdentoista jälkeen herätin Veilan ja kävelimme sovitusti päiväkodin parkkipaikalle eli noin 300 metrin päähän, matkan aikana Veila tuntui olevan suuresti häiriintynyt takaosastaan ja epäilin täysin pimeässä vuodon vain alkaneen liikunnan myötä uudelleen kuten aiemminkin. En pimeän takia pyrkinyt edes katsomaan kunnolla, mutta katuvaloille kunnolla päästyämme näky oli kohtuu lohduton ja meidät kyytiin poimineen Satunkin ennuste mustanvihreäksi ja runsaaksi, sakeaksi muuttuneen vuodon puolesta olimme matkalla pelkän tarkastuksen sijasta sektioon.



Päästiin klinikalle ja mentiin suoraan etsimään Veilan pentujen sydänääniä ultralla. Ei mitään.
Satu toki sanoi, että on tilanteita joissa sydänääniä ei löydy ja ulos on silti leikattu eläviä pentuja, mutta sanoi myös sen karvaan totuuden että pennut ovat todennäköisesti kaikki menneet kesken ja vuotoa on alkanut tulla ulos istukoiden lähdettyä irtoamaan. Synnytys ei ollut käynnistynyt, koska sisällä ei ollut yhtään elävää pentua edesauttamassa sen käynnistymisessä.
Sektioon meno oli nyt varmaa ja jäin odottamaan sitä lohduttomana Satun kiirehtiessä valmisteluihin. Avustava hoitaja tuli paikalle ja sitäkin Veila tervehti vielä hännänheilutuksin, ei sillä ollut mikään hätä.

Puoli kaksitoista istuin yksin odotushuoneessa itku kurkussa. Viittä vaille sain tietää, että kaikki pennut olivat menneet kesken jo mahassa - osa aiemmin, kaksi vähän myöhemmin. Eikä näistä kahdesta parempikaan olisi ollut eläjä, vaikka leikkaus oltaisiin hoidettu paria päivää aiemmin.
Miksi, sitä en tiedä ja se jää arvoitukseksi. Pennut olivat kuulemma niin huonossa kunnossa, ettei niitä kannattaisi lähettää edes Eviraan. On voinut olla herpes, on voinut olla mikä tahansa muu - syyttäisinkö itseäni etten sittenkään ottanut Veilalle herpes-rokotetta? Vaikkei se välttämättä/todennäköisesti mitään olisi muuttanut kun mahdollisuuksia keskenmenon syyksi on lukematon määrä.

Tunnin päästä odotuksen alusta, puoli yhdeltä sain Veilan takaisin täydessä unessa. Se oli meinannut päättää herätä jo leikkauspöydällä heti happinaamarin pois saatuaan ja nostanut niin jäätävän konsertin, että oli saanut hieman lisää rauhoittavaa. Löysipähän tiensä yksiin klinikan nopeimmista herääjistä.

Kai me joskus kahden maissa oltiin jo kotona. Ei mennyt kauaa kun Veila alkoi piippaamaan ja yritti nostaa päätään, mutta rauhoittui kun kävin lattialle sen viereen maate. Melkein puolitoista tuntia se jaksoi olla, ja sitten piti yrittää jo ylös. Kaulurin kanssa liikkuminen ei ottanut onnistuakseen vaikka jaloilleen päästiin helposti, pää ei vaan noussut sen vertaa että kauluriin kompasteltiin jatkuvasti ja se osui muutenkin harmillisesti joka paikkaan. Mihinkään muualle se ei tuntunut haluavan kuin sohvalle, tökki kaulurillaan sohvan kulmaa vasten merkittävästi pitkään ja vinkui. Nostin sen lopulta sohvalle tyynyineen, siihen se rauhoittui nukkumaan.


"Oon terve jo, ota tää juttu pois."

Aamuun mennessä Veila oli mielestään levännyt jo tarpeeksi, ensimmäisellä ulkoilulla meinasi lähteä lapasistakin kun naapurin kissa näyttäytyi. Sisällä vain melkoinen protesti kaulurista eikä sen kanssa liikkuminen vieläkään ole sulavaa, joten on parempi tyytyä nukkumaan kun ei minnekään järkevästi sen kanssa muka pääse. Välillä on saanut olla ilman ja on osannut käyttäytyä eikä tunnu olevan kiinnostunut nuolemaan leikkausjälkeäkään.
Voi olla että aletaan silti jossain kohtaa hermostua tällaiseen arkeen jota pitäisi nyt vielä rauhassa jatkaa, Veilan tapaisen koiran pitäminen rauhassa ei ole maailman helpoin tehtävä kuitenkaan. Se on ns. parempi hetki hetkeltä, vaikkei ole oikeastaan missään vaiheessa tuntunut lainkaan kipeältä ja meinasi kipulääkekin sen takia jäädä antamatta ihan puhtaasta unohduksesta (ne muistaa loogisesti helpommin jos koira näyttää kivun, eikös niin?). Ulkoilut, syömiset jne sujuu.
Eli jos jotain positiivista pitää etsiä tapahtuneesta, niin Veila on sentään erinomaisessa kunnossa. Tietty sekin, että meillä on kyllä paras eläinlääkäri tällaista tilannetta varten. Suurkiitos Satu!

Tulevaisuus on vielä auki kaikilta osin. Veila sai pitää kohtunsa sen ollessa niin hyvässä kunnossa, mutta joudumme käymään viikon päästä vielä kontrollissa kohtutulehduksen varalta, joka on aina riskinä tällaisessa tilanteessa. 12 päivän laajakirjoinen antibiootti-kuuri sekä noin viikon mittainen kipulääke-kuuri ainakin tähän hätään. Mun tuurilla kaikki menee pieleen sit pahemminkin ja saadaan se kohtutulehdus vielä tämän päälle. Piruni tosiaan maalasin seiniä pitkin ja pentueen kohdalla ne kävivät toteen.
Aiemmin sanoin, että vaihdan rotua seuraavan pentuni kohdalla jos Veilan pentue menee puihin. Uudelleen astuttaminenkaan ei olisi mahdottomuus, jos siihen junaan enää uskaltaa hypätä. Katsotaan.

Kovin kivuttomasti ei tämä mun kasvattajan urani ole lähtenyt käyntiin. Titjalle ei tullut koskaan pentuja; ei tehnyt juoksua kolmeen vuoteen ja sisaruksilta paljastuikin vaikka mitä ettei se olisi kannattanutkaan, Nadjalle ei koskaan saatu papereita, sen hermorakenne prakasi ja päädyn lopettamaan koiran 2-vuotiaana, mahdollisen laina-nartun terveysriskit muuttivat suunnitelmat sen käyttämisestä ja nyt tämä.

Olen mä oikeasti aika hajalla. Ja miksen olisi?
Ihania ihmisiä on tarjoutunut tueksi aina vieraista lähtien, siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Vaikka olen enemmän sitä sorttia, että selvittelen asioita mieluummin yksin, on hienoa tietää etten ole ajatusteni kanssa yksin. Helpompaa tästä tekee se, että Veila on niin loistavassa kunnossa.

Titjan lähdöstä en ollut ehtinyt kirjoittaa sen enempää kuin Carankaan lähdöstä alkuviikosta, mutta Titja lähti maanantaina hoitoon veljeni luokse kun se ei olisi kestänyt pikkupentujen ääntelyä lainkaan. Cara lähti taas tiistaina koeajalle uuteen kotiinsa.
Titja kuitenkin palasi eilen kotiin katsomaan "pikkusiskonsa" perään - ainakin välillä.. Muorikoira on varsin tuohtunut Veilan haavaa varten laitetusta sohva-rajoitteesta eikä aina halua noudattaa sitä joten korjaa tilanteen oma-aloitteisesti. Viiru ei sentään yritä hyppiä tötterö päässä ja ilman tötteröä vietetyt ajat se on niin valvottu, ettei ole kehdannut edes yrittää. Onhan tuollainen aita enemmän henkinen rajoite.

Ei pentuja...

Maalasin piruja seinälle. Maalasin paljon, ja maalasin mustalla. Lähtemättömällä maalilla.

Tultiin juuri kotiin eläinlääkäristä, Veila sai äkkilähdön sektioon eikä ulos tullut yhden ainoaa elävää pentua. Menneet kesken, osa aiemmin ja osa ihan viime metreillä.

Mitä nyt, en tiedä. Veila kuntoon. Selvittelen päätäni ja kirjoitan joskus lisää.

Ouppari- ja messarikuvia

Sain lisää kuvia collieiden oupparista ja maailmanvoittajasta Suomessa vierailleelta ulkomaalaiselta Nina Zubrinicilta, joten tässä vielä pieni kuvapostaus  :)


Papaya Whip van Shaka's Royal Kraal




Calibra's Dream Veawer





Titja <3, muori-koiralla oli kehässä vähän kiire. :)

Vielä noin viikko..

Molemmat klikkaamalla isommaksi.

Nyt täytyy kyllä sanoa, ettei sen maha ole sivusta katsottuna mihinkään tuosta kasvanut. Pikemminkin koira on imaissut vatsansa takaisin sisään ja kasvattanut sen sijaan runkonsa pituutta. Selällään köllöttely-kuvassa muutos viime viikon kuvaan on kuitenkin selvempi, joten toivoa sopii, että seisomaposea ottaessa pennut ovat olleet mahassa nyt vain paremmin asettuneet eikä maha siksi roiku niin paljoa.
Maalaan kuitenkin tarpeeksi piruja seinille siitä, että pennut ovat liian pieniä selviämään tai kaikkia muita kauhukuvia.

Mutta jos vastaan kadulla tulisi tuon vyötärön omaava koira ja minulle kerrottaisiin, että se synnyttää viikon päästä, en välttämättä uskoisi. On sillä vähän jotain vyötäröllä, mutta samanlaisen saa kyllä antamalla pelkästään ylimääräistä safkaakin.  :D  Jota siis Veila luonnollisesti saa nyt muutenkin tiineenä.
Kuvittelin myös astutuksen aikoihin millaista on kävellä kadulla itse tiineen koiran kanssa, erityisesti meidän naapurustossamme kaikkien uteliaiden lasten keskellä, että montakohan kertaa mahdetaan kysyä onko se tiine.. eipä ole tarvinnut vastata ainoaankaan moiseen kysymykseen!

Veilan olo ei vieläkään näytä tukalalta, sen vauhti on kuitenkin sentään jo vähän hidastunut ja nyt se selvästi joutuu jo vähän miettimään mihin asentoon vatsansa oikein asettaa eikä voi tuosta vaan käydä pienelle kerälle jokaiseen haluamaansa väliin.



Nää viikoittaiset kuvaukset on NIIN TYLSII!!

Helsinki, World Dog Show 2014

Nyt on maailmannäyttely koettu ja se tuntui aivan yhdeltä näyttelyltä muiden joukossa. Ei mitään niin erikoista, kotiin tuomisina kolme pantaa (jollaisia olin jo aiemmin katsellut, ihan peruspantoja Hollolan nahkapajalta eikä mitään hienosteluvermeitä), WDS-avaimenperä, -pinssi sekä kokeilupussi ruokaa.

Että osasinkin olla vihainen näyttelypaikalla, vaikka se ei varmaan päällepäin kanssani keskustelleille ihmisille näkynyt. Viivi oli ollut hoidossa enkä voi käsittää, miten sitä ei oltu hoidettu priimakunnossa niinkin tärkeään näyttelyyn kuin maailmanvoittajaan valmistautuen. Viivin dieetti on ehdottoman tarkka ja koiralle oltiin syötetty ties mitä ja vaikka miten paljon, niin se oli näyttelypäivänä niin turvnonut kuin olla ja voi sekä olotilaltaan selvästi ahdistunut. Se ei suostunut tekemään ulkoilualueille vaan läähätteli olotilaansa kehän laidalla, kunnes viimein kehän jälkeen päästiin viemään se oikeasti ulos; juoksi välittömästi kakalle. Koiraa joutui myös näyttelypaikalla putsaamaan, kun sen rustoluun syönnin jälkeistä likaa ei oltu siistitty sen suupielistä ja etujaloista pois.
Sen löysähkö olotila tuntui myös kehässä eikä se syönyt lainkaan niin ahneesti nameja kuin yleensä. Ei lainkaan Viivimäistä draivia liikkeessä tai muutenkaan. Esitin sen lisäksi toisinpäin kuin yleensä, koska tuomarin puolen kyynärään oli ilmestynyt yön mittaan häiritsevän näköinen hankauma.

Olen melko sanaton siitä, miten oman näyttelykoiran omistava ihminen ei ole osannut hoitaa ohjeiden mukaan jonkun toisen ihmisen omistamaa koiraa kunnialla näyttelyyn. Joku maalaisjärki pitäisi asioita hoitaessa olla. Voisin sanoa aiheesta vaikka ja mitä, mutta lienee parempi että hiljenen.
En ole kuitenkaan pahoillani Viivin tuloksesta enkä usko että se olisi sijoittunut paremmin vaikka olisi ollut "kunnossa", olen vain periaatteesta aivan helvetin vihainen sille, miten koiraa oltiin hoidettu ennen näin tärkeää näyttelyä. Viivin arvostelussakaan ei ollut mitään pahaa koirasta.

Calibra's Dream Veawer "Viivi" VET-ERI VEK4

Päivää piristi kuitenkin Timonan-kasvattajaryhmän sijoittuminen sunnuntain BIS2-kasvattajan pallille, jonka ehdin seuraamaan livestreamista kotona. Ei huvittanut ollenkaan jäädä katsomaan isoja kehiä paikan päälle. Meinaten myös sitä, että Timonan on WDS:n korkeimmalle sijoittunein suomalaiskasvattajaryhmä.



kuvat © Nina Zubrinic & Siri Eveline Photography

Hyvinkää, collieiden kansainvälinen open show

Muorikoira kävi pitkästä aikaa näyttäytymässä collieihmisten ilmoilla esiintymällä maailmanvoittajanäyttelyn innoittamassa kansainvälisessä collieiden open show'ssa, jossa nähtiin suomalaiscollieiden lisäksi useita ulkomaalaisia koiria - lähinnä tosin pehkokehässä.

Esitin kehässä aamupäivästä urosten lassie-luokassa Paten ja vastuullani oli myös Sampo (Dandinas Quite A Show), jonka tosin vei kehään Tea - kiitos! En olisi pystynyt esittämään poikia itse yhtä aikaa samassa kehässä. Sampoa tuomari ei edes liikuttanut, mutta tuntui tykkäävän kokonaisuutena erittäin paljon vaikka antoikin "vain" EH:n. Pate oli hyvällä fiiliksellä kehässä kanssani ja sillä tuntui olevan oikeastaan kivaa, liikkeetkn sujuivat hyvin vaikkei se ole kehässä käynyt pariin vuoteen. Tuntui vain siltä ettei tuomari kiinnittänyt siihen juuri lainkaan huomiota ja arvostelukin oli juuri niin lyhyt - yksi rivi ja kolme tynkää toteamusta, "nice dog, nice movement, heavy head."  :(
Viivi tuntui vähän vaisulta eikä se ollut erityisen kiinnostunut edes lihapullista, vaikka on todella ahne muuten. Olisiko ollut kuumuus kun se on ennenkin kuumalla ollut hieman haluton, saas nähdä huomenna millä mielellä se on maailmanvoittajassa.

Titjan jouduin ottamaan lennosta Viivin kehän jälkeen eikä se ollut sille oikein paras ratkaisu, kun se oli auttamattoman isoilla kierroksilla katsottuaan minua TOISEN KOIRAN (=Viivin) kanssa kehässä eikä sillä ollut tippaakaan keskittymistä arvostelun alussa, kaikki vuoti suoraan sähläämiseen. Olisi tuomari voinut edes kysyä iän ja todeta sitten että on ainakin virkeä melkein-veteraani.
Liikkeisiin löytyi vauhtia taas potenssiin miljoona kehässä verrattuna kehän ulkopuoliseen draiviin (on se kumma miten yksi kehänauha vaikuttaa!) ja niiden jälkeen koirakin malttoi seistä hetken aikaa. Tuomari tuli ihan ääneen kertomaan, miten haltioitunut on Titjan liikkeistä ja harmiltteli erityisesti sen pystyjä korvia, ne kun ovat mitä ovat.

Very nice bitch. Moves terrificly well with magnificent reach in front. If she wasn't prick-eared she would get excellent.
- Alexandre C. de Carvalho

Kovin lyhytsanainen arvostelu Titjallekin, joka tosin lienee kertovan kaiken oleellisen. Rakasti erityisesti liikettä, mutta korvat. Titja oli kuitenkin ilmoitettu lassie-luokkaan, jonne oikeutettuja olivat ne koirat, jotka eivät pysty osallistumaan virallisiin luokkiin esimerkiksi pallivian tai pystyjen korvien takia - en jaksanut hoitaa Titjan korvia epäviralliseen kehään, joten ilmoitin sen lassieksi.
Arvostelua luokiessa herää kysymys, miksi tuomari rankaisee lassie-luokkassa kyseiseen luokkaan 'oikeuttavista' vioista, kun siinä luokassa ne pitäisi katsoa sormien läpi. Hänelle oltiin kuitenkin moneen kertaan kuuleman perusteella kerrottu luokan ideasta ja Titjan kohdalla kehis vielä varmistanut kuuliko hän oikein tuomarin sanelun, mutta hän pysyi mielipiteessään. Lassieiden oma luokka oli siis käytännössä yhtä tyhjän kanssa ja olen tästä erittäin harmissani, vaikkei toisin arvostelu mitään lisävoittoja olisi meille tuonutkaan. Titja voitti lassienartut EH:lla ollen luokan ainoa osanottaja, ruusuke on ainakin nätti ja koira pääsi pitkästä aikaa kehään pitämään hauskaa kun niin RRRRakastaa siellä oloa (kunhan korviin ei tarvitse koskea!).

Papaya Whip van Shaka's Royal Kraal "Pate" LAS-EH
Calibra's Dream Veawer "Viivi" VET-ERI VEK4 SA
Dandinas Put Up To Play "Titja" LAS-EH LAK1

(Eikös nuo lassie-luokkien lyhenteet vähän niinkuin noin menisi? ;D)

Lopuksi autoin Tuulaa vielä Timonan-ryhmien kanssa esittämällä Lillin (Timonan Veronica Velvet) jälkeläisryhmässä sekä kasvattajaryhmässä. Jälkkäri jäi toiseksi ja kasviksen mukana juostiin BIS-sijalle asti, tosin kilpailutta kun pehkoryhmä oli lähtenyt pois ennen loppukehiä. Koko oupparin BIS-sijat menivät nahkoille kun kaikki isoon kehään oikeutetut pehkot olivat poistuneet ROP-pehkoa lukuunottamatta ja sekin hävisi BIS:n voittaneelle nahkanartulle.

Ja illan paras uutinen loppuun josta en nyt osaa olla hiljaa:  Cara pääsee koeajalle!!





Viimeisessä kuvassa Viivi. Kiitos Tealle kuvaamisesta!
Lisää kuvia mahdollisesti myöhemmin handlauksistani kunhan ihmiset julkaisevat gallerioitaan.

7vko astutuksesta, 2vko jäljellä

Klikkaamalla isommaksi.

Maha kasvaa nyt oikeasti.   :)
Oltiin vajaa viikko maalla eikä ainakaan siellä tulevan emän vauhti hidastunut yhtään, energiaa siis riittää eikä olokaan ole vielä kovin tukala. Ruokahalusta minulta on kysytty, onko kasvanut, mutta voiko se tällä koiralla ylipäätänsä edes kasvaa alkuperäisestä?

Toisessa ultrassa piti käydä tällä viikolla, mutta koska se ei aikataulullisista syistä onnistunut, se jäänee nyt käymättä. Ulkoisesti kaikki näyttää kuitenkin olevan hyvin.  :)

6vko astutuksesta, 3vko jäljellä

Klikkaamalla isommaksi.

Yritin jo eilen ottaa näitä kuvia, muttei tuntunut mitenkään onnistuvan joten luovutin. Tänään onnistuttiin ihan parissa minuutissa. Käsittämätön on pienen viirun ajatuksen juoksu, yhtenä päivänä toimii ja toisena ei. Äkkiseltään katsottuna ei tuosta vieläkään osaisi arvuutella tiineyttä, mutta mahalinja on oikeasti laskenut kun sitä tarkastelee.
Otin myös köllöttely-kuvan ensimmäistä kertaa (alla), jos tässä viimeisenä parina viikkona kuvaisi tiineyden kehitystä niinkin. Veilasta on kyllä maailman helpointa ottaa moinen kuva, se vaan venailee hölmönä että miksikäs lopetit rapsutukset.  :)



Meidän pentulaatikko on vielä vähän vaiheessa, mutta "tulossa", veli on moisen luvannut Veilan käyttöön askarrella. Kaikenlaisia muitakin pikkuhankintoja on tullut tehtyä nyt kun voi olla suunnilleen varma siitä että kakaroita on tulossa, mm. kangasputki ja pennuille oma tiipii! Sitä en tiedä kauanko se pysyy piraijoiden käsittelyssä ehjänä, mutta ei ollut kallis - ja kun emä tykkää, niin eikös pentujenkin pitäisi?

 
Veila kertoo että tiipii on PARASTA!