Rankka lasku unelmista todellisuuteen

Olin arponut koko torstain, pitäisikö minun ottaa Veilan viimeiset viikoittaiset kuvat jo torstain aikana, vai luottaisinko siihen ettei se tee pentuja vielä to-pe yönä ja jättäisin ne perjantaille. Torstaina oli tullut 63vrk ensimmäisestä (ja huonoimmasta) astutuksesta. Päätin kuitenkin ottaa kuvat "varmuudeksi" ja niiden otto sujuikin ongelmitta. Aloin myöhemmin illasta käymään kuvia läpi blogia varten, jotta tekisin viimeisen odotus-postauksen kuvineen ennen synnytystä.
Koska en postausta koskaan ehtinyt tehdä, nämä kuvat olisivat olleet näytillä: yks kaks kol nel viis kuus

Kuvia oli näiden lisäksi seitsemäs, joka sai minut osin levottomaksi ja jonka käsiteltyäni pidin taukoa kuvien tekemisestä. Kuvassa Veila kuulee parvekkeen kuvaus-sessiollamme vain ääniä yrittäessään keskittyä namiin kädessäni (miten niin pyöreät silmät?), mutta tuumasin Veilan ilmeestä pitäisikö minun lähettää tämä kuva parille Veilan pentuetta odottavalle ystävälleni viestillä "Tunnen että jotain tapahtuu pian!"
Olinhan mitannut Veilan lämmöksi ennen kuvien editointia 37.1 eli alhaalla oltiin ja lämmön perusteella jotain voisi olla odotettavissa. En kuitenkaan lähettänyt viestejä, koska oma oloni oli jostain syystä hyvin levoton. Kuvatekstini ei olisi kuitenkaan ollut kaukana totuudesta.

Meidän livestreamia (jonka linkin olisin jakanut julkiseksi syntymän jälkeen) aktiivisesti seuraava ystävänikin huomasi Veilan nuolevan äkkinäisesti itseään paljon normaalia enemmän. Oli iltapissan ja -ruoan aika muutenkin, joten kiiruhdin viemään sen ulos. Kaikinpuolin pirteä, reagoi varikseen normaalisti ja kävi hädillään. Ei vietetty ulkona kai viittäkään minuuttia ja tultiin sisälle, laitoin Veilalle ajatuksissani iltaruoan. Koiran syödessä (yhtä hyvin kuin normaalistikin) kiinnitin huomioni yhtäkkiä tyhjästä lattialle ilmestyneisiin kirkkaisiin tippoihin. Veilasta vuoti ulos vetistä, haalean vihreää vuotoa.
Kello läheni puolta kymmentä ja konsultoin eläinlääkäriämme Satua vuodosta välittömästi. Vuodon värin ollessa niin haaleaa ja vähäistä ("loppui" noin vartissa kun koira rauhoittui taas maate) tilanne ei tuntunut kriittiseltä ja olisi voinut olla mahdollista vain odottaa käynnistyisikö synnytys yön aikana, mutta päätettiin kaikesta huolimatta lähteä klinikalle tarkastamaan pentujen sydänäänet oman mielenrauhani vuoksi.

Puoli yhdentoista jälkeen herätin Veilan ja kävelimme sovitusti päiväkodin parkkipaikalle eli noin 300 metrin päähän, matkan aikana Veila tuntui olevan suuresti häiriintynyt takaosastaan ja epäilin täysin pimeässä vuodon vain alkaneen liikunnan myötä uudelleen kuten aiemminkin. En pimeän takia pyrkinyt edes katsomaan kunnolla, mutta katuvaloille kunnolla päästyämme näky oli kohtuu lohduton ja meidät kyytiin poimineen Satunkin ennuste mustanvihreäksi ja runsaaksi, sakeaksi muuttuneen vuodon puolesta olimme matkalla pelkän tarkastuksen sijasta sektioon.



Päästiin klinikalle ja mentiin suoraan etsimään Veilan pentujen sydänääniä ultralla. Ei mitään.
Satu toki sanoi, että on tilanteita joissa sydänääniä ei löydy ja ulos on silti leikattu eläviä pentuja, mutta sanoi myös sen karvaan totuuden että pennut ovat todennäköisesti kaikki menneet kesken ja vuotoa on alkanut tulla ulos istukoiden lähdettyä irtoamaan. Synnytys ei ollut käynnistynyt, koska sisällä ei ollut yhtään elävää pentua edesauttamassa sen käynnistymisessä.
Sektioon meno oli nyt varmaa ja jäin odottamaan sitä lohduttomana Satun kiirehtiessä valmisteluihin. Avustava hoitaja tuli paikalle ja sitäkin Veila tervehti vielä hännänheilutuksin, ei sillä ollut mikään hätä.

Puoli kaksitoista istuin yksin odotushuoneessa itku kurkussa. Viittä vaille sain tietää, että kaikki pennut olivat menneet kesken jo mahassa - osa aiemmin, kaksi vähän myöhemmin. Eikä näistä kahdesta parempikaan olisi ollut eläjä, vaikka leikkaus oltaisiin hoidettu paria päivää aiemmin.
Miksi, sitä en tiedä ja se jää arvoitukseksi. Pennut olivat kuulemma niin huonossa kunnossa, ettei niitä kannattaisi lähettää edes Eviraan. On voinut olla herpes, on voinut olla mikä tahansa muu - syyttäisinkö itseäni etten sittenkään ottanut Veilalle herpes-rokotetta? Vaikkei se välttämättä/todennäköisesti mitään olisi muuttanut kun mahdollisuuksia keskenmenon syyksi on lukematon määrä.

Tunnin päästä odotuksen alusta, puoli yhdeltä sain Veilan takaisin täydessä unessa. Se oli meinannut päättää herätä jo leikkauspöydällä heti happinaamarin pois saatuaan ja nostanut niin jäätävän konsertin, että oli saanut hieman lisää rauhoittavaa. Löysipähän tiensä yksiin klinikan nopeimmista herääjistä.

Kai me joskus kahden maissa oltiin jo kotona. Ei mennyt kauaa kun Veila alkoi piippaamaan ja yritti nostaa päätään, mutta rauhoittui kun kävin lattialle sen viereen maate. Melkein puolitoista tuntia se jaksoi olla, ja sitten piti yrittää jo ylös. Kaulurin kanssa liikkuminen ei ottanut onnistuakseen vaikka jaloilleen päästiin helposti, pää ei vaan noussut sen vertaa että kauluriin kompasteltiin jatkuvasti ja se osui muutenkin harmillisesti joka paikkaan. Mihinkään muualle se ei tuntunut haluavan kuin sohvalle, tökki kaulurillaan sohvan kulmaa vasten merkittävästi pitkään ja vinkui. Nostin sen lopulta sohvalle tyynyineen, siihen se rauhoittui nukkumaan.


"Oon terve jo, ota tää juttu pois."

Aamuun mennessä Veila oli mielestään levännyt jo tarpeeksi, ensimmäisellä ulkoilulla meinasi lähteä lapasistakin kun naapurin kissa näyttäytyi. Sisällä vain melkoinen protesti kaulurista eikä sen kanssa liikkuminen vieläkään ole sulavaa, joten on parempi tyytyä nukkumaan kun ei minnekään järkevästi sen kanssa muka pääse. Välillä on saanut olla ilman ja on osannut käyttäytyä eikä tunnu olevan kiinnostunut nuolemaan leikkausjälkeäkään.
Voi olla että aletaan silti jossain kohtaa hermostua tällaiseen arkeen jota pitäisi nyt vielä rauhassa jatkaa, Veilan tapaisen koiran pitäminen rauhassa ei ole maailman helpoin tehtävä kuitenkaan. Se on ns. parempi hetki hetkeltä, vaikkei ole oikeastaan missään vaiheessa tuntunut lainkaan kipeältä ja meinasi kipulääkekin sen takia jäädä antamatta ihan puhtaasta unohduksesta (ne muistaa loogisesti helpommin jos koira näyttää kivun, eikös niin?). Ulkoilut, syömiset jne sujuu.
Eli jos jotain positiivista pitää etsiä tapahtuneesta, niin Veila on sentään erinomaisessa kunnossa. Tietty sekin, että meillä on kyllä paras eläinlääkäri tällaista tilannetta varten. Suurkiitos Satu!

Tulevaisuus on vielä auki kaikilta osin. Veila sai pitää kohtunsa sen ollessa niin hyvässä kunnossa, mutta joudumme käymään viikon päästä vielä kontrollissa kohtutulehduksen varalta, joka on aina riskinä tällaisessa tilanteessa. 12 päivän laajakirjoinen antibiootti-kuuri sekä noin viikon mittainen kipulääke-kuuri ainakin tähän hätään. Mun tuurilla kaikki menee pieleen sit pahemminkin ja saadaan se kohtutulehdus vielä tämän päälle. Piruni tosiaan maalasin seiniä pitkin ja pentueen kohdalla ne kävivät toteen.
Aiemmin sanoin, että vaihdan rotua seuraavan pentuni kohdalla jos Veilan pentue menee puihin. Uudelleen astuttaminenkaan ei olisi mahdottomuus, jos siihen junaan enää uskaltaa hypätä. Katsotaan.

Kovin kivuttomasti ei tämä mun kasvattajan urani ole lähtenyt käyntiin. Titjalle ei tullut koskaan pentuja; ei tehnyt juoksua kolmeen vuoteen ja sisaruksilta paljastuikin vaikka mitä ettei se olisi kannattanutkaan, Nadjalle ei koskaan saatu papereita, sen hermorakenne prakasi ja päädyn lopettamaan koiran 2-vuotiaana, mahdollisen laina-nartun terveysriskit muuttivat suunnitelmat sen käyttämisestä ja nyt tämä.

Olen mä oikeasti aika hajalla. Ja miksen olisi?
Ihania ihmisiä on tarjoutunut tueksi aina vieraista lähtien, siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Vaikka olen enemmän sitä sorttia, että selvittelen asioita mieluummin yksin, on hienoa tietää etten ole ajatusteni kanssa yksin. Helpompaa tästä tekee se, että Veila on niin loistavassa kunnossa.

Titjan lähdöstä en ollut ehtinyt kirjoittaa sen enempää kuin Carankaan lähdöstä alkuviikosta, mutta Titja lähti maanantaina hoitoon veljeni luokse kun se ei olisi kestänyt pikkupentujen ääntelyä lainkaan. Cara lähti taas tiistaina koeajalle uuteen kotiinsa.
Titja kuitenkin palasi eilen kotiin katsomaan "pikkusiskonsa" perään - ainakin välillä.. Muorikoira on varsin tuohtunut Veilan haavaa varten laitetusta sohva-rajoitteesta eikä aina halua noudattaa sitä joten korjaa tilanteen oma-aloitteisesti. Viiru ei sentään yritä hyppiä tötterö päässä ja ilman tötteröä vietetyt ajat se on niin valvottu, ettei ole kehdannut edes yrittää. Onhan tuollainen aita enemmän henkinen rajoite.