Riikka-Liisa kutsui pika-aikataululla alaosaston collieita treenaamaan tokoa Sepänniemen urheilukentälle treenatakseen omaa epä-collietaan, mutta jostain syystä varsinainen collieiden osanotto jäi vähäiseksi, kun itsekin päädyin jättämään omat juoksuiset soopelini kotisohvalle sen varalta että joku toisi paikalle uroksen. Mukana siis enemmän ja vähemmän saksalainen sijaiskotikoirani Cara sekä Riiskan sakemannipentu Hile leikkimässä lassieita, kun oikeita versioita ei saapunut paikalle.
Varsinaisesti treenatessa noin 4,5-vuotiaan aikuisen nartun ja 4,5kk ikäisen pennun osaamistasossa ei näkynyt paljoakaan eroavaisuuksia. :D
Molemmilla vahvistuksen alla mm. sivulletulo. Olen tehnyt sitä Caran kanssa lähinnä sisällä pari kertaa, alussa se väisti minua aukealla tilalla jatkuvasti sivulle (tottunut selvästi saamaan palkan istuessaan ihmisen edessä) niin siirryttiin kulkemaan "pitkin seiniä" vahvistaen paikkaa ja ajatusta, että sivullaolo on hyvä juttu. Samoin ruokailun yhteydessä, vaikka käytän seinää/muita objekteja estämään koiran etenemisen enkä houkuttele/imuta/namita sitä oikealle paikalle sivulle kuppi kädessä, se on sisäistänyt suhteellisen hyvin sivulle hakeutumisen myös ruokaa jaettaessa (ja odottaa erinomaisesti lupaa!).
Nyt kentällä siirsin ensimmäistä kertaa harjoituksen ulos sekä täysin aukealle tilalle, sisällä olen tukeutunut vielä pitkälti seiniin ja pelkäsin harppauksen olevan liian iso. Cara yllätti minut, väistäminen aukealla jäänyt harjoitusta tehdessä kokonaan pois ja loppuvaiheissa toistoja tuntui siltä, että saan koiran oikeasti jopa painamaan itseäni vasten halutessani. Liike on kuitenkin yhä lapsen kengissä kokonaisuudessaan.
Pari odota-treeniä, yksi (hidas!) luoksetulo, maahanmenoja/makailua. Kovin paljoa perusjuttuja ei tarvinnut ottaa, kun koira alkoi näyttää hieman väsähtäneeltä ajattelemaan.
Sit jos jotain negatiivistakin. Kentän ohi kulki mies kahden bokserinsa (taisi sanoa niiden olevan 9kk ja 10kk vanhoja) kanssa. Hän kysyi onko meillä treenit kesken, sanottiin että on. Päätti kuitenkin tulla meitä kohti ja oli laskemassa koiransa ensin Hileen luokse lupia kyselemättä, Hileen kun olisi hyvä rauhoittua ensin muiden koirien läheisyydessä eikä tämä oikein toteutunut. Lopulta äijä käveli vielä minun ja Caran ohi, myös Cara väisti koirakaksikkoa hieman selkäni taakse. Mutta mikä siinä on että kun sanotaan että ollaan treenaamassa niin pitää pakosti kävellä siitä eikä varsinaiselta kävelytieltä?!
Toisena negatiivisena asiana kotiin lähtiessä alkoi sataa kaatamalla. Oltiin Caran kanssa pyöräillen niin päästiin taittamaan matka suht reippaasti, saa vaan nähdä mitä tämä tekee flunssalleni. Jo lähtiessäni kotipihasta eräs tyttö yritti puhua kanssani ja paluumatkalla sama tyttö oli yhä ulkona ja otti uudelleen kontaktia. Tyttö kaatosateessa yksin herätti jo kysymyksiä itsessään niin en voinut olla pysähtymättä ja päädyin lopulta ottamaan lapsen mukaani kotini lämpöön. Hän oli tullut aikaisella taksilla kotiin, jossa ei ollutkaan ketään vastassa eikä tiennyt koska vanhemmat pääsevät töistä. Ei vara-avainta eikä puhelinta, niin oli jäänyt kotinsa ulkopuolelle odottelemaan jo pidemmäksi aikaa.
Vajaa 10-vuotias tyttö (vai minkä ikäisenä ne maitohampaat vaihtuvat? suu täynnä koloja :D) ei onneksi pelännyt koiria ja tykkäsi silittää niitä. Ihmetteli kyllä miksi Veila joutuu olemaan muista erillään niin kerroin, että jotkut tyttökoirat ovat välillä niinkuin tyttölapset kasvaessaan ja kiinnostuvat paljon pojista, että välillä on aikoja jolloin ne haluavat vain poikaystävän ja ovat muille tytöille niin kateellisia etteivät halua olla niiden kanssa. Mä olen niin huono keksimään lapsille yksinkertaisia selityksiä, mutta onneksi tämä meni läpi tai ei ainakaan ihmetellyt enempää. Omat kissat tuntuivat olevan kuitenkin ykkösjuttu.
Katsottiin Pikku Kakkosta yhdessä (kylläpä lastenohjelmat on muuttuneet - huonompaan suuntaan!) ja sen loputtua sadekin oli lakannut, niin mentiin tarkistamaan onko kukaan perheestä tullut kotiin. Huolestunut isä otti tyttönsä kiitollisena vastaan ja lupasi lähteä ostamaan tyttärelleen puhelimen välittömästi ettei tilanne uusiudu. Hyvä että pääsi kotiin.
Palaten koiriin ja Caran pyöräilyyn, olen pyöräillyt sen kanssa vasta muutaman kerran enkä tiennyt ensimmäisellä kerralla yhtään mitä odottaa. Kierroksia lähtiessä on edelleen liikaa ja menon tasoittuminen vie hetken aikaa, mutta kokonaisuudessaan olen ollut yllättynyt miten kivasti pyörälenkit sujuvat Caran kanssa. Satunnaisesti se saattaa reagoida ohi kulkevaan autoon kiihdyttämällä vauhtia eivätkä koira-ohitukset ole pyörän kanssa rauhallisimmasta päästä niin ne tehdään turvallisuussyistä jalan.
Parhaimmillaan ollaan käyty jopa 7,5km pyörälenkillä ja tarkoituksenani on jatkaa pyöräilyä Caran kanssa sen kunnon ja lihaskunnon parantamiseksi. Laihdutusprojektissakin ollaan hyvällä mallilla. Alla vielä videopätkä satunnaiselta pyöräilyreissulta. Videon otto osui asfaltille, mutta pyrin pitämään suurimman osan pyöräilymatkoista hiekkateillä.
