Kuten luvattu, niitä kuvia:
http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/Friends/Titja%20Milka%20Nadja%20and%20Valo/
Nonniin, eli siis oltiin aamusta ulkona kuvailemassa ruokinnan jälkeen (koirat muuten ruokittiin kahdessa osassa, ensin isot ja sitten pienet - joskin isot näyttivät varmoilta, että toinenkin kierros oli tarkoitettu niille..). Rakennekuvia oli hauska ottaa, Nasu tajusi idean paljon nopeammin kuin velipoika, joka on vielä hyvin malttamaton seisomaan edes puolta sekuntia paikoillaan.
Ulkoa tultaessa mentiin toistamiseen pesuun. Hyvin jaksoivat molemmat olla, vaikka totesivat nyt ettei pesussa oleminen olekaan niin kivaa. Silti sinne kylppäriin on vain päästävä oven avautuessa, vaikka pesuallas ei niin enää miellytäkään. Tuo kamalin haju on jo poissa, päässä sitä tietty vielä on kun ei kehtaa sitä juurikaan arkojen paikkojen takia pestä.. Mutta kaulasta alaspäin puhdasta. :)
Taisin unohtaa eilisessä kirjoituksessa muuten mainita, että kokeilkaapa tulla yrittämään korvahoitojen viritystä Nadjalle.. Varautukaa vähintään vartin operaatioon (siinä missä Titin kanssa sujuisi kahdessa minuutissa).
Anyways.. Milka lähti emäntänsä Annin kanssa jo päivällä kahden maissa meiltä pois, joten iltapäivä jäi kokonaan vapaaksi itselleni pentujen kanssa. Taisi olla Milkalle kyllä helpotus ainakin hetkeksi, tuntuu meno tässäkin talossa vaan kasvavan ja meidän tossukka jäänee vähän jalkoihin. Ulkona pitäisi ravata enemmänkin lasten kanssa, about parin tunnin välein, jos meinaisi pitää lattiat puhtaina. Etenkin kun noita on kaks, niin ei oikein tiedäkään kumpi ehtii eteiseen tehdä pisut ellei satu olemaan näkemässä - sinne ne kaikki pennut on joka tapauksessa suunnistaneet, ei löydy pisuja mun huoneesta eikä keittiöstä tai muualtakaan. Eli suunta on ainakin oikea, mutta malttaisivat vaan vielä siihen asti, että päästään oven ulkopuolelle.
Ulkona Nasu vetää laajoja kaaria keskenään ja velipoika seuraa sitten perässä. Nimiänsäkään kun eivät vielä osaa (veli alkaa kyllä tunnistaa itselleen nimen "Valo" Annin kutsunnan jäljiltä) eivätkä minkäännäköiset äänet tunnu kiinnostavan - kättentaputukset saavat tosin hetkeksi huomion - on lasten suunnan muuttaminen mielenkiintoinen operaatio.
Pennut ovat kohtuullisen aktiivisia puolustamaan puruluitaan, jotka niille antaa välttääkseen kaiken muun järsimisen ympäri taloa. Viime yön kohtaus kolmen aikaan aamuyöstä sisätiloissa lienee puolustamisista voimakkain, kun veli yritti mennä siskoltaan hakemaan luuta ja sisko päättikin että "peekele, minulta et mittään ota" ja pisti sellaiset murinat kasaan että veli oli selällään ja Nasu siinä päällä vauvahampaat irvessä siinä vaiheessa kun nappasin tytön niskasta kiinni.
Huomenna ostamaan lisää luita, kun ainakin pennut niistä tuntuvat tykkäävän.
Koirille nostettiin niiden patja takaisin ja päällystettiin sellaisella lakanalla, joka a) saa likaantua ja b) saa mennä rikki, jos nuo keksii sitä repiä. Ovat kyllä yrittäneetkin, mutta iltaan mennessä jättivät sen enemmän rauhaan.
Iltaruokinta sujui näppärästi, vaikka ruokinkin kaikki kolme samaan aikaan. Pennut (etenkin ahneempi Nadja) tuntui olevan kovin kiinnostunut pöytää vasten hyppimisestä, mutta tällä kertaa ei sentään saanut tilaisuutta hyppiä pöydälle asti. Ruoan jälkeen ulkona ollessa tavattiin sitten niitä naapuruston lapsiakin, joskin vain kaksi kappaletta. Ovat aina tykänneet leikkiä Titjan kanssa, joten tottakai minut ja koirat nähdessään tulivat luokse kyselemään ja ihmettelemään. Koirat oli kaikki mulla siinä ympärillä vapaana, joista Titja meni innoissaan tervehtimään lapsia ja Nadja vähän viiveellä perässä. Valo sen sijaan lasten tullessa lähelle juoksi kauemmas järkyttyneen näköisenä ja lasten alkaessa leikkiä Titjan kanssa keppiä heitellen, tuli velikulta mun taakseni seisomaan ja tarkisteli tilannetta sieltä. Nasukin intoutui riepottamaan joitain onnettomia risuja, kun ei Titi antanut sille mahdollisuutta koskea kunnon keppeihin.
Illasta Nadja keksi, miten hienoa kenkiä on kantaa. Sai useammankin kerran kantaa kengät mun huoneesta takaisin eteiseen. Kun kenkien kantelu sitten loppui, keksi se erään lankalaatikon mun huoneesta. Hohhoijaa.
Kaikkea ne tosiaan tuntuvat purevan. Siinä vaiheessa kun ruokakuppien (keraamisia) reunatkin alkoivat yöllä maistua hyvältä suussa, heitin piruuttani Titjan inhoaman metallikapulan lattialle ja katsoin mitä ne siitä tuumaavat. Ja vielä mitä, sitähän se vasta jännä olikin järsiä. Valo lopetti vain pienen hetken jälkeen siskon omiessa koko kapulan, Nasu oikein kantoikin sitä metrin matkan pois veljen luota - joskin väärästä kohdasta, mutta kantoi silti. Titja ei ole tähänkään päivään mennessä suostunut vielä edes nostamaan metallikapulaa itse maasta.
Perin tyytyväisenä näkemääni otin kapulan kuitenkin lapsilta pois, etteivät totu sen oloon leikkikaluna. Täytynee toivoa, että samaa intoa syödä metallisia esineitä löytyy vielä myöhemminkin, kun varsinaista metallinoutoa aletaan harjoittelemaan.
Kyllä näistä lapsista vielä jotain tulee :) Mä olen ainakin vajonnut tuolle Nadjan rakenteelle jo täysin, se on niin erilainen kuin mitä Titja koskaan nelikuisena on ollut. Pahin jalka-ikä on tietysti vielä tulossa, että niitä jalkoja odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti