Parin viikon agilityt

Viime viikolla en kirjoittanut meidän agilitystä yhtään mitään. Se pidettiin taas hallissa ja mulla oli Titja toistamiseen mukana lainakoiraksi toiselle ohjaajalle, Veila itselleni. Titja otti todennäköisesti kierrokset jo siitä, että se tunnisti paikan, hieman lisäkierroksia kuullessaan että käskytin Veilalle agilityä ja loput kierrokset huippuunsa epäonnistuneesta kepittelystä lainaohjaajan kanssa. Sen jälkeen Titjalta ei sujunut enää yhtään mikään kenenkään kanssa. Kävin ottamassa sen kanssa varmuudeksi onnistuneet kepit itse, samoin kuin keinua ja vähän muita ohjauksia, joista tosin yksikään ei onnistunut eli sen suhteen jäi erittäin paska fiilis. Keinukin kirjaimellisesti kaiken lisäksi kirjaimellisesti läsähti kasaan Titjan alta, joten kunnon onnistunutta keinua ei päästy edes ottamaan. Tuskinpa sille siitä mitään erikoisempaa jäi kun on aina tähän treenikertaan asti tehnyt sen moitteitta, mutta pistää suoranaisesti vituttamaan silti koko treenikerta Titjan osalta.

Viime viikon tunteita ei helpottanut se, että Veila teki kertakaikkisen upeaa työskentelyä viikko sitten. Se meni ensimmäistä kertaa itsenäisesti pussin, teki hyvät kepit (verrattuna siihen missä harjoitusvaiheessa niiden kanssa olemme) ja toimi muutenkin oikein mainittavan hyvin. Sen edistymisestä voisi olla oikeasti ylpeä, ja toivoa että jatkettaisiin samaan tapaan.

Tänään mulla olikin mukana taas pelkästään Veila, ja paremminkin olisi voinut mennä. Tai koira teki ihan niin hyvin kuin se vain osasi, sitä ei voi syyttää mistään, mutta on vaihteeksi niitä päiviä jolloin ei tarvitsisi tulla treeneihin ollenkaan kun turhauttaa itseään ihan riittävästi jo ennen treenien alkua. Mä en muutenkaan ole varmaan kaikista ruusuisinta seuraa aina näin kerran kuusta (naiset ymmärtää), mutta treenaaminen näinä päivinä on se kaikista huonoin idea jonka voi itselleen piinaksi keksiä..  :)
Joka tapauksessa, paikallaolossa oli häikkää.. mikä nyt on ollut selvä juttu Veilan kanssa jo muutenkin kun se ei malta. Turhauduin itse siihen, että joudun ohjaamaan sitä itse niin lähelle estettä että se edes suorittaa sen, verraten siihen että mun toinen agilitykoirani on Titja, joka suorittaa jo kun mä olen itse vasta kahden metrin päässä. Sen lisäksi että Titja suorittaa ja ymmärtää mun väärin tekemäni ennakoivan valssin, se sama ei toimikaan Veilalla, koska Veila ei suorita ellen tee sitä oikein. Mun keho ja kädet ei vaan kykene ymmärtämään kyseisen käännöksen (eikä monen muunkaan ohjausmenetelmän) funktiota juostessa kun koirakin on vielä riittävän nopea.

Nojoo, koira toimi miten se parhaaksi katsoikaan, minä en. Saas nähdä miten ensi viikolla sitten. Toivon myös ettei Veila keksi nyt sitä, että sen on päästävä A-esteen harjanteelta tai puomin päältä mun luokse jos juoksen vähänkin kauempana esteestä itsestään, se oli tänään kovasti tulossa A:n harjanteelta alas esteen sivusta, mutta päättikin tulla loppuun asti kun ehdin vaihtaa alastulon eteen ottamaan sitä. Joskus aikaisemmissa treeneissä se oli hypätä puomilta alas kun jouduin kävelemään vähän kauempana puomista sen alla olevan putken takia.

Veila näki myös treeneistä lähdettäessä ensimmäistä kertaa hevosen. Hallin vierestä köpötteli menemään suomenhevonen ratsastajansa kanssa ja ohittivat meidät toiselta puolelta tietä. Veila nosti kaikki selkävillansa pystyyn ja kirjaimellisesti tungin nakkia sen suuhun ettei sille jäisi niin paljoa aikaa haukkua hepalle, joka ei tosin ollut koirista moksiskaan. Tällaiset tapaukset pistää aina miettimään parikin asiaa: Miten se käyttäytyisi kunnon lampaiden kanssa, hurja meteli sielläkin? Entäpä luonnetestissä, onko se hiljaa ollenkaan? Jälkimmäiseen sentään saan jossain kohtaa vastauksen, ensimmäisestä en menis vannomaan, riippuu eksytäänkö koskaan paimennuspäiville. Mukavahan sellainenkin ois.