Enpä olekaan aikaisemmin tainnut tehdä ihan videopostauksia. Aloitin kuvaamaan Veilan pam-tempun opettamista harvinaisen aikaisesta vaiheesta, käytännössä aivan ensimmäisestä treenistä lähtien, joten ajattelin että videoiden kokoaminen yhteen blogipostaukseen voisi olla mukava idea.
Pitäisi useamminkin kuvata vaiheessa olevia opetusvideoita, jos vain saisi aikaiseksi. Harmillisesti yleensä kuvaan puhelimeni kameralla, jonka laatu ei päätä huimaa etenkään täällä kämpän huippuvalaistuksessa, mutta kyllä niistä aina toisinaan saa jotain selvää. Näitä videoita Veilan kehittymisestä tempun parissa on auttanut kuvaamaan moni - kiitos avusta Suvi, Jussi ja Anni!
Kommentti videosta/kehitysvaiheesta aina videon itsensä alapuolella.
Ensimmäisen treenikerran tuotosta yllä. Sujui odotettua paremmin ja Veila tajusi idean kaatumisesta ollessaan kädessäni kiinni eli hamuamalla namia samaan aikaan kaatuessaan. Odottamisessa tässä vielä ongelmaa, malttamaton ja heilutteli erityisesti takajalkoja tai häntäänsä. Klikkailin naksuttimella tässä videossa huonosti ja koira myös usein palkkautui esim. häntänsä heilauttamisesta, jonka jouduin karsimaan jälkeenpäin.
Kolme treeniä takana. Suurimmasta ongelmastamme alettiin tässä vaiheessa päästä hiljalleen eroon. Veila oppi kaatumaan olemalla kiinni kädessä, joten kädestä irrottautuminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta. Koira kaatui välittömästi kun pääsi etäisyydelle jossa namin hamuaminen onnistui, mutta kymmenisenkin senttiä liian kaukana oleva käsi oli kuin tae yrityksen onnistumattomuudesta. Pienen tuskan kautta voittoon kuitenkin, vaikka välimatkaa ei tässä vaiheessa vielä ollut paljoa - kuitenkin hyvä alku! Pyrin vaihtamaan käsimerkin osoittavaksi sormeksi, ns. käsiaseeksi (näyttävyys-kysymys).
Tuota kierimistä en ole kyllä kertaakaan Veilalle tähän mennessä opettanut tai millään tapaa sitä pyytänyt, mutta tulipahan sekin tehtyä pari kertaa ihan videolle asti. Tuntuu, että se tykkäisikin tuosta tempusta, joten oletan opettavani sen sille myöhemmin kunhan pam on varmempi.
Reilu kaksi viikkoa siitä, kun ensimmäisen kerran alettiin harjoitella temppua Veilan kanssa. En silloin uskonut, että saisin sen tekemään sitä yhdessä Titjan kanssa, eikä Titja siitä kovin mielissään ollutkaan (mikä välittyy videolta). Oletin, ettei Veilan keskittyminen riitä tempun suorittamiseen mikäli sillä on kilpailija namista, mutta yllätyin täysin. Yhden koiran tempusta saatiin siis kahden koiran yhteistemppu.
Tällä hetkellä. Veila kykenee tempun tekemiseen jo vieraassa paikassa ja häiriössä. Se saattaa liukua kaatuessaan aavistuksen minua kohti, mutta pystyn seisomaan temppua sanoessani ja olemaan reilu metrin päässä koirasta. Tempun tekeminen myös ryhmässä nyt varmaa, Veila tarjoaa sitä perin innokkaasti. Myös odottaminen maassa liikkumatta pysynyt melko varmana.
Video valitettavasti peilikuva siitä mitä sen pitäisi olla, mutta ehkä ymmärrettävä kuitenkin. :) Ns. vierailijana videossamme Annin Milka-nahka.
Koirien asetteleminen videoita varten ei ole muuten aina niin helppoa kuin mitä videot antavat ymmärtää.. harjoituksen alla temppu jos toinenkin, ja kukin varmasti tekisi pyydetyn tempun loistavasti yksittäisenä suorituksena, mutta kolmen koiran käskytyksessäkään ei aina suju kaikki suunnitelmien mukaan.
Miola-pupu on kotiutunut yllättävän hyvin. Se asustaa makkarissa sängyn vieressä eikä tunnu hirveästi häiriintyvän kun mennään sinne yhdessä koirien kanssa aina yöksi nukkumaan tai kun käyn sitä katsomassa/oleskelemassa sen kanssa. Koiratkin vastoin odotuksiani antavat Miolan olla rauhassa koko yön ja nukkuvat kiltisti vieressäni nostamatta meteliä siitä että kani touhuaa häkissä omiaan. Aamulla jompi kumpi koirista saattaa hypätä lattiatasoon makoilemaan ja seurata kanin tekemisiä ihan hiljaa sillä aikaa kun jatkan itse vielä nukkumista. Elämme siis ainakin toistaiseksi sovussa.
Käytin Miolan tänään kohtuu nopsaan ulkona kun ajattelin, että on kohtuullisen leuto sää ja olisi hyvä saada siitä pari kuvaa näytille, jossa kanin itsensä värit pääsevät oikeuksiinsa kun sisälläotetut kuvat tuntuvat pilaavan sen tyystin. En voisi kehua kuvasaldoa kun en viitsinyt lasta jäädyttää, mutta siinähän se meni. Kyllä sitä jo pikkuhiljaa toivoisi tuon lumen sulavan kokonaan pois, nytkin rämmin upottavaan hankeen saadakseni kanista muutaman kivan kuvan hangella (se onnekas kun ei uppoa) ja onnistuin saamaan lunta kenkään. Voi taas arvata olinko jättänyt sukat sisälle.
Hiirethän ovat minulla sijoituksessa, niitä on tällä hetkellä kuusi kappaletta, ja niiden kasvattaja kyseli ensimmäistä kahta pikkuhiljaa astutukseen. Meille on tulossa vajaa viikoksi hoitoon buhundnarttu Vaala torstaista eteenpäin, joka on hiirten kasvattajan kämppiksen koira, joten samalla kun Vaala haetaan niin hiirikaksikko Zaira ja Yinga lähtevät astutukseen. Alustavasti sovittiin että molemmat saisivat synnyttää täällä meillä kotona, joten pääsen seuraamaan kirppuikäisiä hiirenpoikasia - voi kääk!
Zaira on kuulemma saamassa hienon värisen sulhasenkin, ja Zaira on hiiristä henkilökohtainen lempparini, joten toivottavasti en jätä koko hiirikatrasta kotiin mikäli se meillä syntyy. Saisi luvan synnyttää rumia poikasia, tai pelkkiä poikia. Mun laumaan kun mahtuu vain tyttöjä.
Samalla kun Zaira ja Yinga lähtevät tapaamaan sulhasiaan, joutuu valitettavasti yksi hiiristä, Ockra, lähtemään viimeiselle matkalleen pöntötettäväksi. Se on kehitellyt itselleen tavan parturoida muita, joka on siis käytöshäiriö ja vastaavat tapaukset tulee erottaa muista eikä niitä tulisi käyttää jalostukseen. Yingan ja Keewan päät näyttävät tällä hetkellä varsin karuilta kun Ockra on nyhtänyt kavereidensa silmien välistä karvoja pois, ja Zairalla on myös pieni kaljuhko läikkä naamassa. Kaljuuntuminen erityisesti Yingalla (jolla se on pahimmillaan) alkoi jo ennen kuin nuorimmat hiiret Iraya ja Eysha tulivat, joten parturoijan on oltava joku ensimmäisestä nelikosta - ainoaksi vaihtoehdoksi jää Ockra, jolta ei löydy lainkaan kaljuja alueita ja on muutoinkin hyväkuntoinen. Se on muutoin vain niin rassukan ja hiljaisen oloinen, ettei siitä uskoisi pahaa.
Toivottavasti Ockra ei ehdi parturoida kavereitaan enää kovin paljoa ennen lähtöä, koska tällä hetkellä en omista mahdollisuutta erottaa sitä laumasta enkä muutoinkaan haluaisi pitää sitä yksin. Naarashiiret kun eivät missään määrin ole tarkoitettu elämään yksin, uroshiiret sen sijaan ovat eri juttu.
Näillä näkymin kaikkien suokkihiirtä Keewaakaan ei todennäköisesti tulla käyttämään jalostukseen, sillä se on jäänyt kasvussa muita niin paljon piememmäksi ja tuntui yhdessä vaiheessa kävelevän oudosti kyttyräselkäisenä, vaikka tätä ei ole lähiaikoina enää ilmentynytkään, mutta varman päälle pelaten.
Zairan ja Yingan jälkeen odotellaan siis vaan nuorimpien eli Irayan ja Eyshan kasvua, ne ainakin vaikuttavat tällä hetkellä hyviltä ja ovat kovin kauniita.
Veilan kanssa lähdettiin illalla collieiden hallivuorolle treenaamaan vähän tokoa. Ollaan siellä ennenkin käyty enemmän ja vähemmän miellyttävin tuloksin. Viime viikolla keskityttiin lähinnä tokoesteen opettelemiseen ja tänään otettiin enimmäkseen sitä myöskin. Veila makasi myös paikkamakuussa neljän muun koiran kanssa ja vaikka se nousikin makuulta, olen silti tyytyväinen siihen että se malttoi maata edes pienen hetken vaikka tämä taisi olla vasta toinen kerta kun se pääsi minkäänmoiseen ryhmämakuuseen. Muut paikkamakuun koirat olivat kohtuu varmoja ja jo kisanneita tokokoiria.
Itseäni ärsyttää aivan suunnattomasti, että opetin Titjan aikoinaan hyppäämään tokoesteen niin, että se jää aivan esteen taakse seisomaan. Nyt kun alokasluokka on sillä takana ja TK1 kerättynä, avoimen luokan hypyn opettelusta on tullut tuskallista. Koiran saa helposti esteen toiselle puolelle, mutta se istuu aivan esteeseen kiinni ja paluuhypystä ei tule sille helppo. Meinasin tehdä alussa saman virheen Veilankin kanssa, kunnes tajusin mitä olin tekemässä ja vaihdoin viime kerralla estehyppy-opetuksen tyyliä. Lähetän sen nyt reilun matkan päässä olevalle kosketusalustalle esteen taakse ja palkitsen sen sinne. Tavoitteena että se oppisi ottamaan esteeseen matkaa hypyn jälkeen eikä jäisi aivan esteeseen kiinni, pitäen mielessä tulevaisuuden treenit jos joskus "joudumme" treenaamaan myös avoimen hyppyä. Kyllähän se on mahdollista hypätä myöskin aivan esteen takaa, Titja tekee sen, muttei se näytä hyvältä ja haluan helpottaa koiraa jos vain suinkin voin. Titja kun ei tollo tunnu enää oppivan tuota etäisyyttä, niin jospa sen saisi Veilan kalloon ihan alusta alkaen..
Alla hieman kuvasatoa treeneistä, tarkoitukseni oli ottaa vain joku pieni koristekuva Veilasta hallilla blogin täytteeksi, mutta Tea otti ajankulukseen meistä muutaman treenikuvan. Kovin vauhdikkaita kuvia ei nyt tullut koska salamaa ei tullut käytettyä ja hallin valotus ei ole ihan omiaan kuvien ottamiseen, mutta kyllä niistä vähän tärähtäneistä kuvistakin näkee että jotain on ehkä käyty tekemässä. Kiitos kuvaamisesta, Tea!
Kosketusalusta on yksi Veilan lempparijutuista. Sen asettaminen esteen taakse tuntui helpolta ja parin toiston jälkeen Veila hakeutui alustan luokse kohtuu hyvin. Tätä otettiin ihan muutaman kerran jo viime treenien lopussa.
Veilan hakeutuminen alustalle ei ole aina täysin tarkkaa, mutta vaadin siltä käytännössä vain alustan välittömään läheisyyteen jäämistä käyttäessäni sitä jonkun muun kuin itsessään alustan koskettamisen opetteluun. Kuvassa olin palaamassa koiran viereen palkatakseni sen. Tässäkin tarvitaan Veilan kanssa vielä treeniä, sen tekisi niin kovasti mieli hivuttautua palkkaa kohden. Pyrin mielläni siihen ettei se liiku lainkaan pysähdyksen jälkeen.
Muutamia toistoja ja kokeilin välissä kerran ilman kosketusalustaa. Otin taas toistoja ja toisen kerran ilman, ja loppuun lisää alustan kanssa. Molemmilla kerroilla ilman kosketusalustaa jäi toki huomattavasti lähemmäs kuin mitä olisi tehnyt kosketusalustan kanssa, MUTTA tarpeeksi kauas esteestä. Tähän pyrin sen kanssa - hyvä Veila!
Loppukevennykseksi tehtiin Veilan kanssa muutama temppu. Ensimmäistä kertaa se teki vasta hiomisasteella olleen PAM-tempun vieraassa paikassa, ja ensimmäistä kertaa myös häiriössä. Yhäkin se pyrkii vähän mua päin kaatuessaan, mutta se teki mitä pyydettiin ja malttoi odottaa paikoillaan pää maata vasten "kuolleena" ilman erityisiä varmisteluja. Jee!
Eihän tämän näin pitänyt mennä.. vai pitikö sittenkin? Miten tässä näin kävi? Joka tapauksessa saanen esitellä laumaamme tänään saapuneen uuden jäsenen, joka tuli käytännössä aivan yllättäin: Miola
Just Dance eli "Miola" on risteytyskani, joka käväisikin täällä jo viikko sitten. Kasvattaja on kaverini Juuli tästä Ahtialan alueelta, joten kovin kaukaa ei pupu meille muuttanut ja kasvattajatätikin pääsee sitä halutessaan helposti näkemään. Pupulapsi saavutti vastikään vasta luovutusiän, joten kovinkaan iäkäs tapaus se ei vielä ole, syntynyt 25.01.2012. Nimestä voinee päätellä, että tyttö kyseessä. Tytöllä on kolme sisarusta, kaksi siskoa ja yksi veli, joista sisko jäi kasvattajalle ja kaksi muuta muuttivat muualle. Vanhemmat ovat molemmat kasvattajan omia, isä Rainy Day (musta risteytyskani) ja emä Toiveen Something Good (km jap kääpiöluppa). Miola itse on väritykseltään sinikeltainen japanilainen, josta huomioin tänään että sisällä aivan pirullinen kuvattava, kun värit eivät tunnu asettuvan oikein niin millään.
Ehtiväisenä tyttönä Miola kävi eilen kasvattajan mukana pet-näyttelyssä ja sai sieltä reilu 90 pistettä, lienikö niitä nyt 92p vai 93p - omaisimpa muistin! Miolan arvostelulappu jäi vielä Juulille, joten tulen itse näkemään sen vasta myöhemmin. Saas nähdä uskaltaudunko itsekin joskus pet-kaninäyttelyyn tytön kanssa, kerta se on uransa jo aloittanut ennen meille tuloaan.
Miola on käytännössä Veilan oma pupu! Veila on selkeästi vallan ihastunut uuteen ystäväänsä ja olisi kovasti nuolemassa ja hoitamassa sitä, jos vain lähelle pääsisi. Titja ei ole niin viehättynyt ideasta. Annin ehdotti ensimmäisenä pupun nimeksi Nukkea, muttei Nukke vastaa nimiehtojani (tytöille 5 kirjainta ja -a loppu), joten nukkemainen Molla olisi kelvannut vallan mainiosti. Molla on taas omaan korvaani aivan liian yleinen nimi - olenpas hankala -, joten piti keksiä jokin nimi melko lähelle Mollaa, että siitä saa halutessaan väännettyä hellittelynimenä Mollan (ja samalla sanottavaksi sellaisille ihmisille, joiden on vaikea omaksua näitä lauman erikoisempia nimiä). Ensimmäisenä pyörittelin useamman päivän vaihtoehtoa Moyna, joka ei kuitenkaan kuulostanut oikealta, ja vasta eilen illalla väänsin jostain aivan kummasta Miolan. Pienehkön kyselyn (Moyna vs Miola) jälkeen päätös vaikutti yksimielisen selvältä.
Lisää kuvia tytöstä saatte vähän myöhemmin, kunhan ollaan tutustuttu. Turhauduin sen kuvaamiseen sisätiloissa jo nyt, joten ehkä uskallan kiikuttaa lapsen vähäksi aikaa ulkoilemaan kunhan ollaan tässä hetki ihmetelty näin sisälläkin että mikä on homman nimi. Yllättävän reippaasti se on ottanut paikan haltuun ja ymmärtänyt saavansa liikkua myös häkin ulkopuolella niinkin hyvin, että täytyi illan mittaan laittaa häkin kansi kiinni jotta tottuisi olemaan sielläkin eikä pelkästään makkarin lattialla (jota on tosin rajailtu taikakuutioin). Kyllä se näemmä loikkiakin osaa, että ihan oikea kani kyseessä.. ;)
Who wouldn't want their own bunny for upcoming Easter?
Käytiin tässä iltasella Annin kanssa parin kilometrin päässä Riikka-Liisan luona moikkaamassa "kummityttöni" Delin pentuja, Wishping-kennelin ensimmäistä pentuetta. Itse olenkin jo nähnyt vekarat aiemmin, mutta olin Annille luvannut että käydään jossain kohtaa yhdessä palluttelemassa lapsia ennen kuin ne lähtevät uusiin koteihinsa, joten olihan se lupaus pidettävä kerta passasi Riikallekin hyvin. :) Pennut ovat nyt jo 6½-viikkoisia, joten tämä lieni käytännössä viimeinen mahdollisuus nähdä ne kaikki kerralla. Ensimmäiset lähtevät uusiin koteihinsa jo ensi viikon tiistaina.
Siellä ollessamme otin pieneksi projektiksi siistiä jokaisen lapsen tassuhapsuja ja leikata niiltä kynnet, joka onnistui varsin mallikkaasti sen jälkeen kun kaikki samahtivat lattialle alun villiintymisen jälkeen. Viimeinen vuorossa oleva pentu Nona tosin heräili kesken touhun joten sen tassuhapsut jäivät vähän vaiheeseen verrattuna muiden siistittyihin tassuihin, mutta ehkä se ei ole ihan niin tarkkaa vielä tuon ikäisten kanssa. Nagakin oli hereillä operaation aikana - ainakin aluksi. Se sammui selälleen syliini nukkumaan aivan kuten reilu kolmiviikkoisenakin toimittaessani sille saman operaation. Ihana Naga! Pennut tuntuivat tykästyvän kovasti Annin hiuksien repimiseen ja muutoinkin Annissa roikkumiseen. Sain itse olla perin rauhassa, ainakin välillä, mutta Annihan se pääasiassa tuotiin pentuja katsomaan joten toivottavasti pääsi nyt palluttelemaan niitä tarpeeksi yhdelle illalle. Anni ihastui oletuksieni mukaan pentueen isoimpaan jäbään Lasseen, ja heillä synkkasikin hyvin. Omia lemppareitani näistä pennuista ovat silti Naga ja Nona, joista varmaan Nonan voisin napata kainalossa kotiini. Aivan järjetön veijari, jolta ei kyllä vauhtia puutu. :D
Lähtökohtaisesti meidän oli tarkoitus ottaa jonkinmoiset posekuvat viisikosta, joka onnistui kokonaisuutena kohtuu hyvin ja nopeasti. Anni kuvasi ja minä ainakin yritin seisottaa pentuja. Kakarat malttoivat jopa pysyä hetken paikoillaankin jauhelihan turvin, ainoastaan Nona tuntui olevan sitä mieltä aluksi että takajalat ovat menossa aivan toiseen suuntaan kuin missä olisi pitänyt seistä. Tuntui vähän siltä että tyttöjä olisi vähän jännittänytkin trimmipöydällä oleminen tällä kertaa, ainakin verrattuna reippaisiin poikiin. Suloisia soopeleita kaikki, kuvia nähtävissä linkin takaa.
"I have looked into your eyes with my eyes. I have put my heart near your heart."
Olen tämän blogitekstin kanssa auttamattomasti myöhässä, tiedän sen. En vain ole ollut sillä tuulella, että olisin pystynyt kirjoittamaan sen aiemmin - tiesin tekstini myötä tulevani kaipaamaan tuota mustaturkkia, joten odotin olevani jo valmiiksi haikealla tuulella kirjoittaakseni sen oikean tunteen vallitessa. Pahoittelen sitä, jos joskus blogitekstini tulevat myöhässä, haluan vain olla varma että läpikäymäni tunteet (erityisesti tämän tekstin loppupuolella) välittyvät tekstissäni oikealla tavalla. Tekstin tapahtumat eivät ole kaikki tapahtumajärjestyksessä, kukin niistä kuitenkin sijoittuu samaan 5kk jaksoon viime syksyn ajalta.
Tällä kertaa blogitekstini käsittelee reilu vuoden ikäistä mustavalkeaa bordercollienarttua viralliselta nimeltään Lapintähti Helmi-Jää, joka on syntynyt 14. elokuuta 2010 yhdistelmästä Danielsson's Blue Heaven Aspaw x Biggi Z Lebedova Dvora. Alkujaan koira tunnettiin lempinimellä Hilu, joka ei koskaan istunut suuhuni kunnolla; se kuulosti liian suomenhevosmaiselta koiralle, itselleni vaikea omaksua. Omassa suussani koiran nimestä tuli erikoisempi, kun taas muiden siihen tutustuneiden suussa nimi vääntyi entisestään: Hil, Hilppa, Hippu, Hippusi.. Nykyään koira ei kanna enää yhtäkään näistä nimistä. Minulle tämä persoona kuitenkin oli, ja on aina, Hilva.
Kuinka yksi perjantai-ilta voikaan olla pitkä. Ensiyhteyden tähän koiraan sain, kun lupasin huolehtia siitä yhden illan verran koiran senhetkisen haltijan ollessa illan töissä. Sovittiin kuitenkin pian toisin, että tyttö voisikin jäädä meille hieman pidemmäksi aikaa. Puhelimen kautta sain vain käsityksen, että kyseessä on haastavahko bordercollie. Se, mikä minua kohtasikin livenä, ei ollutkaan lainkaan senlainen kuin olisin odottanut koiran oikeasti olevan. Ulkonäöltään hieman erilaisemman tyyppinen bordercollie, kuin mihin olin aikaisemmin tottunut; pään ilme ei vastannut sitä siroa narttumaisuutta, jonka olin uskonut näkeväni kun kyseessä oli narttu. Tuuhea junnuiän karvapeite lähenteli ruskeaa mustan sijasta kielien koiran olleen paljon ulkona. Se oli täysin tottumaton siihen kaikkeen, jota ympärillämme täällä Lahden taajamassa on päivittäin. Enkä ihmettele yhtään, tietäen sen alunperin tulleen maaseudulta, jossa se on todennäköisesti elänyt suurimman osan ajastaan tarhassa ulkona. Kuitenkin se, mitä tapahtui koiran elämässä ennen kuin se tuli luokseni, on jotakin mistä mieluusti vaikenen sillä en usko niiden olettamuksien (joista emme itsekään ole täysin varmoja) olevan suotuisia julkisesti kirjoitettaviksi. Kaikki ei kuitenkaan aina mene jokaisen koiran kohdalla niin hyvin kuin toivoa olisi saattanut.
Meillä ollessaan Hilva kävi läpi ensimmäiset juoksunsa sekä tiputti runsaan turkkinsa kunnon karvanlähtönä. Karvan kunto parani huomattavasti ja koiran väri oikeasti musteni karvan tippuessa, mutta turkin alta löytyi hyvin laiha ja lihakseton koira.
Koiran eleistä paistoi epävarmuus eikä se ymmärtänyt tilanteen kulkua laisinkaan. Ensitapaamisella omien koirieni kanssa se antoi niille perin selkeät merkit pysyä kauempana saadakseen omaa tilaa. Olin ymmärtänyt, että tytön pitäisi olla energinen tapaus, mutta alkuun käsissäni se oli kaikkea muuta. 11-kuukauden ikäinen koira tuli luokse kuin anteeksipyydellen, haki turvaa jalkojeni vierustalta tai sylistäni kohdatessaan jotain uutta. Sisällä ensimmäiset päivät se tyytyi vaeltelemaan hiljalleen, heitteli varovasti naruleluja itsekseen ja hakeutui nurkkiin nukkumaan. Silti alituiseen Hilva reagoi erilaisiin ympäristöstä kuuluviin ääniin säpsähtäen, etsimällä äänen lähdettä. Pidin tarkoituksella parvekkeen ovea auki, jotta koira tottuisi kaikkiin mahdollisiin ympäristöstä lähteviin ääniin. Pitkässä juoksussa se alkoi tuottaa tulosta, eikä Hilva reagoinut enää jokaiseen mahdolliseen huutoon tai rasahdukseen.
Ensimmäisinä päivinä yritin leikittää koiraa kanssani, muttei se ottanut onnistuakseen. Se saattoi pysyä narulelussa tai kepissä kiinni hetkellisesti, mutta päästi varovaisena irti. Heittelin sille keppejä, joiden perään se lähti juosten mielellään ja kantelin keppejä hetken yksikseen, mutta palasi aina lähelleni ilman erityistä pyyntöä. Sitä pystyi pitämään vaikka irti ja se olisi silti seurannut kuin varjo - paitsi silloin, kun läheisyydessä oli edes pysäköityjä autoja, jolloin se hakeutui niiden läheisyyteen. En ollut aluksi ymmärtänyt, miten iso Ongelma auto voisikaan koiralle olla, kunnes pääsin seuraamaan sen käyttäytymistä hihnan toisesta päästä. Koska se oli kasvanut täysin maaseudulla ensimmäiset kuukautensa, jossa ei paljoa autoja liene olleen liikkeellä, autot olivat koiralle paha paikka. Se kyttäsi, olisi halunnut jahdata ja haukkui kaikille moottorikulkuneuvoille. Erityisesti takaapäin tulevat autot, jotka ohittivat meidät vierestä olisivat olleet niitä, jotka täytyy ehdottomasti ottaa kiinni ja pysäyttää. Olisi varmaan satuttanut itsensä, jos olisi päässyt irti autotien vieressä. Hilva keräsi suuret kierrokset ollessaan tekemisissä autojen kanssa. Se selvästi stressasi koiraa, kun ei päässyt jahtaamaan niitä, ajoi sen rauhattomaksi ja lähes mahdottomaksi hallita. Huomio autoihin oli vaikea vaihtaa mihinkään muuhun, kun lelut eivätkä namit kelvanneet vaihtokaupaksi etenkään alkuun.
Joku ehdotti ajatustasolla, että Hilva pelkäisi autoja ja siksi reagoisi niihin hyökkäävästi. Aivan näin en asiaa itse kuitenkaan nähnyt. Se oli menossa jokaisen auton sisälle heti kun näkikin avatun oven eikä sitä pelottanut olla auton kyydissä laisinkaan. Veljeni maastoautossa, jossa koirilla on käytössään koko auton takaosa, se olisi mieluusti rellestänyt ja jahdannut muita liikkeellä olevia autoja veljeni auton sisältä hyppien ikkunoita vasten. Hilva ei myöskään koskaan voinut pahoin, muttei osannut rauhoittua kunnolla ja pitkät matkat olivat täten melko haasteellisia koiran kanssa. Se pysyi kohtuu rauhallisena aloillaan kun istuin sen vieressä takapenkillä ja pidin kiinni sen valjaista niin, ettei se päässyt sinkoilemaan oman tahtonsa mukaan.
Kuljetin Hilvaa myöskin junassa ja paikallisbussissa. Ei minkäänmoisia ongelmia, lukuunottamatta että olisi halunnut bussissa nousta seuraamaan ikkunasta liikennettä. Junassa Helsinkiin mentäessä jopa nukkui muun matkustavan laumamme (3 nahkacollieta) kanssa vierekkäin lattialla. Mahtoi olla näky.
Parikin koiraa on saanut meidän tyttöjen keskuudessa lisää itsevarmuutta, eikä Hilvakaan tuntunut olevan poikkeus. Mitä enemmän se keräsi varmuutta, sitä enemmän se alkoi touhuta omiaan. Lelut saivat kovempaa kyytiä, vapaana juostessa vauhtia ei puuttunut ja se irtosi minusta paljon laajemmalle alalle. Se haastoi Veilaa leikkiin, jota se ei alkuun tehnyt lähes laisinkaan, toisinpäin Veila oli alkuun pyöritellyt Hilvaa oman mielensä mukaan. Leikeistä tuli rajumpia tyttöjen kesken, örinää ja ääntä löytyi. Aiemmin hyvin luokse kutsusta palannut koira keksikin, että vapaana on huomattavasti hauskempaa joten erilliset luoksetuloharjoitukset olivat paikallaan.
Leikkiminen minun tai kenenkään muun ihmisen kanssa varmistui. Koira suorastaan pyrki takaisin leluun kiinni päästettyään siitä irti, tai muuten pysyi lelussa/kepissä kiinni aivan hamaan tappiin asti. Sen silmiin syttyy selvä innon liekki leikkiessä, joka oli ilo nähdä. Kasvanutta intoa leikkimiseen pystyi jo hieman hyödyntämään autojen läheisyydessä. Parkkipaikalta lähtevä auto kyettiin jo helpohkosti sivuuttamaan poimimalla keppi ojasta, koira oli siinä kiinni eikä reagoinut ohittavaan autoon mitenkään. Tämä toimi kuitenkin vain satunnaisten autojen kanssa, kunnon autotien (pienemmänkään) vieressä leluista ei yhäkään ollut mitään hyötyä. Muutoinkin autojen kanssa vietettiin päiviä koiran oman mielen mukaan; joskus ne eivät olleet kummoinen ongelma ja liikkuvat autot saivat mennä ohitse omia aikojaan, Hilvan vain vilkaistessa niitä. Pahoina päivinä se olisi hypännyt suoriltaan ohittavan auton päälle ja tehosti kiihtymystään haukulla.
Tavattiin Hilvan kanssa lähemmin myös naapurustomme bordercollieuros Marneus (blogi), jonka kanssa kävimme mm. Ahtialan koirapuistossa pariin otteeseen. Harmillisesti koirapuiston vieressä on juuri autotie, joka vei ensimmäisellä kerralla alkuun suurimman osan Hilvan huomiosta. Ja jos ei autotie, niin ehdottomaksi lempileluksi noussut narupallo. Marneus-raukka väsyi aavistuksen Hilvaa nopeammin ja tyttönen olisi jaksanut jatkaa narupallon noutamista läkähdykseen asti. Marneus yritti niin kovin hurmata Hilvaa, muttei saanut muuta kuin irvistyksen osakseen narupallon lomasta.
Marneuksen ja heidän pienen treeniporukkansa kanssa pääsimme myöskin treenaamaan hieman tokoa. Hilva tuntui porukan muihin bortsuihin verrattuna todella hyperaktiiviselta ja se oli treenatessa myöskin hyvin häiriöherkkä. Hilvan kanssa tuona treenikertana keskityttiin pääosin kontaktiarjoituksiin ja minulla oli mukana toisena koirana Titja vähän haastavampaan touhuun. Hilva pysyi yllättävän hyvin kevythäkissä odottamassa vuoroaan - pysyen lisäksi hiljaa! Tapaamisista ja treeneistä Marneuksen & co. kanssa voi lukea myös näistä Marneuksen blogiin kirjoitetuista blogipostauksista (kirjoittanut Heidi): x 18. marraskuuta (koirapuisto) x 21. marraskuuta (tokotreenit) x 24. marraskuuta (koirapuisto)
Muutoin kävimme treenaamassa Hilvan kanssa läheisellä kentällä terveysaseman takana (jonne myöhemmin syksyn mittaan ilmestyi vuosien jälkeen aivan tyhjästä ei koiria -kyltti), Lahden toisella puolen koirille tarkoitetulla Löytynmäen kentällä ja muutamissa muissa kohteissa kokemuksen vuoksi. Parhaimpia suorituksia se teki kuitenkin sisätiloissa ja sisäisti asioita naksuttimen kanssa opeteltaessa erittäin nopeasti. Sivullaolosta tuli yksi suosikkiliikkeistä, kun taas kapulasta aivan ehdoton suosikki treenatessa. Tein Hilvan kanssa ”virheen” aloittaessani treenaamaan kapulaa saalistusnoutona, joka sai sen toki erittäin innostuneeksi, mutta myös puremaan kapulaa. Se kuumui kapulasta niin paljon, että tuli koiraportistammekin ylitse silloin kun treenasin kapulaa sisätiloissa Titjan kanssa. Se ei tuntunut väsyvän toistoista laisinkaan ja osoitti omaavansa bordercollieiden tyypillisen halun/kyvyn jatkaa työskentelyä tappiin asti. Hilva palkkaantui helposti narulelulla, joskin saattoi käydä siitä välillä turhankin kierroksilla, kuin myös namipalkalla.
Tokon lisäksi saatiin kerran mahdollisuus käydä Hilvan kanssa myöskin agilitykentällä Ojangossa. Linda, joka otti usein Hilvan kanssa tottistakin, halusi ohjata sitä agilityssä ja itse roikuin kameran toisella puolella. Kokeilivat matalia rimoja, putkea ja puomiakin (joka tuntui hieman jänskättävän koiraa) palkaten milläs muulla kuin narupallolla. Hilva tykkäsi touhusta ja oli kohtuu helposti ohjattavissa ainakin yksinkertaisia mutkia, jotta siitä saisi varmasti mainion agilitykoiran tulevaisuudessa.
Hilvalla on aivan valtava paimenvietti, joka nousi esiin erilaisin keinoin niiden muutaman kuukauden aikana, jotka koira vietti luonani. Ei pelkästään tavalla, millä se reagoi autoihin, vaan myös mm. koirarannalla muiden koirien keskuudessa. Se reagoi nopeasti muiden koirien liikkeisiin ja tuntui etenkin ensimmäisillä kerroilla pyrkivän pitämään muut rannan tuntumassa.
Saimme erikoisen mahdollisuuden käydä koirien kanssa moikkaamassa kolmea pässiä aivan tässä Ahtialan nurkilla. Eiväthän ne ihan paimennettavista lampaista mene, mutta käynnin perusteella tein perin mielenkiintoisia havaintoja kaikista koiristani. Pässithän eivät tasan väistä koiria normaaleissa tilanteissa, joka saattaa vaikuttaa paljon paimenvietin nousemiseen. Titjalla sellaista ei näiden kanssa ilmennyt, se olisi mieluiten vain hengaillut pässien läheisyydessä. Veilaa kiinnosti valtavasti aitojen takaa, muttei niinkään enää niiden sisäpuolella paitsi silloin kun otukset liikkuivat, joten olettaisin siltä löytyvän viettiä mikäli päästäisiin kokeilemaan paimennusta aivan kunnon lampailla. Hilva sen sijaan, alku ei näyttänyt aivan niin lupaavalta, mutta se rohkaistui ja oli totisesti sitä mieltä, että otukset on saatava liikkeelle. Ja vaikka kyseessä olivatkin pässit, se oli vahvasti päättänyt että saa ne liikkumaan ja ajoi lopulta pienen pässiporukan haukkuen ja villoista näykkien eteenpäin tahtonsa mukaisesti. Se uskalsi myöskin puuttua asiaan, jos joku pässeistä olisi tahtonut vaihtaa suuntaa poispäin muista. Tyttönen syttyi täysin touhuun, kuten olin epäillytkin, mutta silti yllätti minutkin saamalla oikeasti vauhtia jopa pässeihin.
Aivan kuin koiran hallinnassa ja virikkeistämisen ylläpitämisessa ei olisi ollut tarpeeksi mietittävää, sain välillä päänvaivaa sen ruokailusta. Hilva kulutti reipastuttuaan aivan järjettömän paljon energiaa, mutta söi siihen nähden hyvin vähän ja haluttomasti. Yritin alkuun pitää sen ruokailua yllä kuten oltiin ohjeistettukin koiran tuomisen yhteydessä, eli syöttää sen kaksi kertaa päivässä, mutta se tuntui jättävän poikkeuksetta toisen tarjotuista ruoista syömättä. Vaihdoin syöttämään sen siis kerran päivässä ja annoin sen syödä niin paljon kuin se vain suostui syömään. Hilva söi koiraportin takana erillään omista koiristani aivan varmuuden vuoksi, sillä tiedän ainakin Veilan olevan erittäin kärkäs muiden ruoista possuiltuaan ensin omat ruokansa napaansa, enkä halunnut turhia riitoja koirien kesken, vaikka Hilva ruokailikin mm. Lindan koirien kanssa samoissa tiloissa ongelmitta. Pelasin kuitenkin varman päälle. Toisinaan se söi hyvin jopa pelkkää nappulaa (kokeiltiin parikin eri nappularuokaa), mutta useimmiten ei. Kokeilin sekoittaa sille joukkoon mm. erilaisia koiranmakkaroita, NEU:ta, kananmunaa, itseltäni ylijäänyttä kotiruokaa jne, jotka eivät nekään tuntuneet maistuvan sille tarpeeksi hyvin. Yllättävän pitkään kelpasi halppis koiranmakkarra, joka piti ensin muussata käyttäen apuna pientä määrää vettä, lämmittää mikrossa ja lopuksi sekoittaa nappuloiden kanssa yhteen.
Pikkuhiljaa se sai kuitenkin painoa lisää.. mutta menetti sitä myöskin aivan yhtä nopeasti, jos tuli jaksoja jolloin syöminen ei kelvannut. Tuntui että kyseisen koiran ruokkiminen tuli omalla tavallaan vain pakolliseksi oppia, ennen kuin sen tapoihin pääsi kiinni ja ymmärsi miten ja millaisia annoksia se suostuu syömään. Sitä on tullut leikittyä ruoan suhteen jo Titjan kanssa, joten lähtökohtaisesti ideoita kokeiluun kyllä löytyi. Ei auta kuin toivoa, että se syö nykyään hyvin.
Hilvan meillä ollessa sen oli aika saada myöskin vuotis-rokotuksensa, joten varattiin sille aika eläinlääkärille ja minun tuli se siellä käyttää. Aika saatiin toiveideni mukaan Lahden eläinlääkäriasemalta ja vielä tietyltä lääkäriltä, Seppo Lambergilta. Halusin Hilvan ehdottomasti Lambergille saatuani tietooni sen siskon (Lapintähti Hilla-Maa "Sissi") tapauksen SBCAK:n foorumin kautta. Sisko oltiin leikattu OCD:n takia jo nuorena, mutta juuri vuoden iän paikkeilla Sissi oli valitettavasti menehtynyt leikkauspöydälle - PDA-suonen kiinnilaittoleikkaus ei onnistunut vaan suoni repesi leikkauksessa, kyse siis PDA sydänviasta. Halusin varmistua, ettei Hilvalla samaa vikaa ole, vaikkei sillä ilmennytkään mitään sydänvian oireita arjessa, joten sydänspecialistille vieminen rokotuksille ja perustarkastukseen kuulosti alkuun hyvältä suunnitelmalta. PDA:n kun pitäisi kuulua aivan normaalissa sydänkuuntelussakin poikkeavuutena.
Eläinlääkärissä ei ilmennyt mitään ongelmia. Hilva olisi ensitöikseen pusuttanut Seppoa, joka totesi tytön olevan aivan normaalinkaltainen rotunsa edustaja ja paljasti haluavansa itsekin bordercollien sitten eläkkeelle päästyään, jotta pystyisi tarjoamaan sellaiselle riittävästi tekemistä. Hilva oli pöydällä nätisti ja antoi Sepon tutkia sekä antaa rokotukset ilman sen kummempia ongelmia. Sydän kuunneltiin normaalisti eikä siellä ollut sivuääniä. Seppo sanoi, että PDA:n sydänääni olisi todella voimakas ja kuultavissa helposti, jos sellainen siellä olisi, mutta suostui vielä erikseen näyttämään sydänultrasta kaupanpäällisiksi Hilvan sydämestä sen kohdan missä PDA ilmenisi jos sillä sellainen olisi ollut. PDA:n löytäminen sydänultrassa ei kuulemma ole mikään kaikista helpoin tehtävä, mutta Sepolta ei siihen mennyt kuin pari hassua sekuntia löytää oikea kohta ja aivan puhtaaltahan se vaikutti ultran perusteella. Hilvan sydänultran jälkeen Seppo näytti minulle vielä erikseen jonkun toisen PDA:ta sairastavan koiran sydänultra-kuvat, jotka tosiaankin poikkesivat huomattavasti siitä, miltä Hilvan sydän oli näyttänyt. Tämä oli toki vain nopea katsaus PDA:n suhteen sydänultrassa, eikä takaa sitä etteikö koiralla voisi muita sydänvikoja kuitenkin olla, mutta sivuääniä ei löytynyt eikä sillä ainakaan PDA:ta ole, joten sen osalta voi huokaista helpotuksesta! Tästä ell-käynnistä jäi erittäin positiivinen mieli.
Palaten terveysasioihin, nyt uudessa kodissaan Hilva on käynyt virallisissa terveyskuvissa. Siltä kuvattiin lonkkien ja kyynärien lisäksi kaikki eikä mitään ihmeempää löytynyt. Tulokset lähtivät kennelliittoon ja tulivat takaisin aivan samanlaisina, lonkat A/A ja kyynärät 0/0.
Oltuaan maaseudulla niin pitkän aikaa ns. eristyksissä, olisi voinut kuvitella, että Hilva saattaisi pelätä vieraita ihmisiä, mutta päinvastoin! Se toivotti aivan kaikki vieraat pomppujen ja pusujen kautta tervetulleeksi. Hillitsin hyppimistä vesisuihkepullon kautta, jota se väisti ja pakeni, eikä se minua vasten enää hyppinytkään kun palasin ulkoa koirien oltua meillä sisällä keskenään. Yksinolo sujui koiralta hyvin, se ei huutanut eikä liiemmin tuhonnutkaan mitään. Kissan raapimapuu olisi kiinnostanut alkuun, mutta oppi nopeasti ettei sitä tarvitse syödä. Tuhota se taisi ainoastaan kaksi nahkahihnaa..
Hilva kuitenkin keksi aivan uuden tempauksen aivan tyhjästä. Se alkoi ilopissiä tavatessaan ihmisiä; joko heidän tullessa meille sisälle, meidän mennessä kylään tai ulkonakin. Siihen saattoi auttaa koiran käyttäminen ulkona ennen kuin kukaan tuli kylään tai sitten ei, se teki sitä erittäin satunnaisesti ja toivon totisesti ettei se tee sitä enää nykyään uudessa kodissaan. Tuntui aina siltä, että kaikki vieraat kiinnittivät ensimmäisenä huomionsa koiriin, joka saa tietysti koirat aina reagoimaan voimakkaasti ja Hilvalle se merkitsi juuri tätä. Ei se sitä minun kanssani koskaan tehnyt ainakaan meillä kotona, tosin koirat eivät ensimmäisenä saakaan multa huomiota kotiin saapuessani. Ota siitä nyt sitten selvää.
Hilva lähti loppuaikana noin viikoksi Heinolaan erään bordercollieisiin viehättyneen tytön, Ellinooran, luokse hoitoon, kun he halusivat kokeilla miltä bordercollie tuntuisi perheen keskuudessa käytännössä. Muistuttelin koiran lähtiessä, ettei se ole kaikista helpoin rotunsa edustaja eivätkä kaikki sen tempaukset saata olla mieltä ylentäviä, mutta ottivat haasteen vastaan ja viikon kuluttua koiraa palauttaessaan olivat aivan yhtä hymyä ja kehuivat sen käytöstä - että mitä?! No, hyvä että joku muukin osaa nähdä tässä koirassa ne positiiviset puolet kuin minä itse, vaikka alku ei kuulemma ollut heilläkään aivan ruusuilla tanssimista. Hilvaan oli selkeästi rakastunut koko perhe, ja se toivotettiin uudestaankin tervetulleeksi jos tarvetta hoitopaikalle vain olisi. Olin itse varsin tyytyväinen siihen, ettei viikon hoitojakso ollut täysi fiasko. Koira oli kuitenkin käyttäytynyt kertomusten perusteella aivan kuin oma itsensä, ollut reipas eikä lainkaan epävarman oloinen. Juuri kuten se aina käyttäytyi meilläkin - jes! Olipahan kuulemma saanut aikaiseksi ilopissat vanhempien sängyllekin eräänä aamuna.. Kaikkea sitä joutuukaan koirien kanssa kestämään! Tempauksistaan huolimatta tuntuu ainakin siltä, että Ellinoora jäi tätä mustavalkoista maanikkoa kovasti kaipaamaan ja jouluksi sainkin kotiini aivan ihanan joulukortin Heinolasta; kortin kuvassa oli tonttulakkinen Ellinoora ja Hilva poronsarvet päässään. Ehdottomasti paras jouluna saamani kortti, vaikka jouluun mennessä Hilva olikin jo lähtenyt luotani.
Hilva tuli mukaamme messarin voittajanäyttelyyn lauantaina ja saimme sen erikoisjärjestelynä sisään messuhalliin kaikkien niiden koirien keskelle, vaikkei se osallistunut näyttelyyn. Sitä selkeästi stressasi olla niin monen koiran keskellä ja suuressa paikassa, jollaisessa se ei ollut koskaan aiemmin ollut, enkä ihmettele yhtään; näkemistä ja katseltavaa riitti jaettavaksi muillekin. Lukuunottamatta pientä ilmennyttä stressiä se toimi mielestäni hienosti messarissa, vaikka vetikin hihnassa aivan järjettömän paljon. Vaan se syy, jonka takia koira alunperinkin otettiin mukaan messariin messariin, oli että se lähti kokeilujaksolle luotani Espooseen tytön siskopuolen omistajan luokse, sillä minä en Hilvaa lopun kaiken voinut omanani pitää. Eron hetki oli hieman haikea, mutta päivä oli niin täynnä tekemistä etten ehtinyt sitä paljoa jäädä murehtimaan. Kotiin oli kuitenkin tyhjä palata ilman kolmatta koiraa jaloissa - kaiken lisäksi sitä haastavinta yksilöä. Tunne oli kutakuinkin sama kuin palatessani kotiin viimeiseltä yhteiseltä matkalta Nadjan kanssa. Nyt olimme vain me kolme; minä, Titja ja Veila.
Vaikka minulla ei toki ollut mitään Espoon paikkaakaan vastaan, olisin aivan ensisijaisesti halunnut Hilvan kuitenkin sen edesmenneen siskon Sissin omistajan luokse, joka oli kirjoittanut netissä sydäntäsärkevästi kaipaavansa Sissiä ja juteltuani hänen kanssaan ilmaissut haluavansa tavata Hilvan, ja että Hilva muistutti häntä niin paljon siskostaan. Tämä saatiin kuitenkin järjestettyä, ja Hilva haettiin Espoosta suoraan edesmenneen Sissin omistajan luokse ja koira sai sieltä itselleen lopullisen kodin, jossa se nyt asuu ja tunnetaan täysin uudella nimellä, Luna. Kiitos Johanna, pidä hyvää huolta rakkaasta. ♥
Olisin halunut tarjota Hilvalle itse kodin. Monesti minulta kysyttiinkin, miksi se lähti, kun olin jossain vaiheessa ollut jo niin varma siitä, että haluan pitää sen laumassamme. Se oli kulkenut mukanani sukujuhlissamme, molempien isovanhempien luona, kiertänyt kanssani Helsingin keskustassa ja vähän missä sattuu niiden viiden kuukauden aikana, kun sain pitää koiran luonani aivan kuin omana koiranani - jollainen se ei koskaan kuitenkaan ollutkaan. Jälkeenpäin ajateltuna, se paikka jossa koira on nyt, on todennäköisesti sille paras mahdollinen paikka olla ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Vastaavanlaiselle haastavalle, koulutukseltaan kesken olevalle murkkuikäiselle bortsulle oikeanlaisen kodin löytäminen kun ei missään määrin ole helppo tehtävä.
Hilva tuli aivan loistavasti muiden koirien kanssa toimeen, paitsi loppuvaiheilla omassa laumassamme Veilan kanssa. Saatuaan itsevarmuutta siitä tuli dominoivampi, eikä Veilakaan anna aivan helposti periksi muille. Hilva ja Veila ovat lisäksi iältään melko samoissa, joten kaksi dominoivaa teiniä yhdessä ei ollut kovinkaan helppo yhtälö. Erotin ne koiraportin taakse jättäessäni ne yksin ja joskus kotona ollessanikin, mikäli yhteiselo ei tuntunut sujuvan. Tämän takia tein sen merkittävän ratkaisun, että Hilvan on aika kokeilla eloa jossain toisaalla kuin meillä, sillä en halunnut kiusata koiria sillä, että yksi niistä saattaisi aloittaa tappelun tyhjästä kuten oli Nadjan osalta jo käynyt. Ulkona tulivat kuitenkin toimeen moitteitta, mutta sisällä ei välillä tullut kuuloonkaan laumakäyttäytyminen sovussa. Olen liian uupunut kuvailemaan sitä tilannetta enää, vaikkeivät yhteenotot olleet vakavia teinien välillä, mutta omalla tavallaan se silti painoi mieltä aina kun se pääsi tapahtumaan.
Olen aina pyöritellyt mielessäni, että haluan bordercollien vielä joskus elämässäni. Se on rotuna ollut minulle mieleinen, mutten ole kokenut että pystyisin sellaista vielä tässä elämäntilanteessa aktivoimaan tarpeeksi. ”Se tietty” bordercollie tulikin elämääni hieman nopeammin kuin olisin uskonutkaan, ja valitettavasti lähti aivan yhtä nopeasti. Hilva on yksi niistä koirista, jotka ovat opettaneet minulle omalla tavallaan erittäin paljon niin koirista kuin elämästäkin. Yksi niistä harvoista tapauksista, jotka luovat itselle sen tunteen, että on tekemisissä aivan juuri itsesi laisen koiran kanssa ja joka sopii juuri sinulle. Koira, jolle olen kiitollinen vain siitä tosiasiasta, että olen saanut pitää sen elämässäni hetken aikaa. Niistä yhteisistä hetkistä, joina olen sitä joko kironnut maan alle tai kumonnut sen syliini hellitellen.
Tämä oli lyhyt tiivistelmä yhteisistä kuukausistamme viime syksynä. Toivon tapaavani Hilvan vielä uudelleen, se on ja tulee aina olemaan sydämeni bordercollie.
Vietettiin Veilan kanssa sunnuntaina vähän erilaisempi päivä Mäntsälän suunnalla valjakkopäivän merkeissä. Veila yllätti minut kyllä täysin hyvin suorituksin ja meidät toivotettiin tervetulleeksi uudestaankin valjakkoharjoituksiin, joten onhan se kai lähdettävä heti kun uusi tilaisuus tulee! Ostin myös Heiniltä yhdet heille ylimääräiset vetovaljaat, jotka sopivat Veilan päälle hyvin, saatetaan siis jatkaa jonkinmoisia vetoharjoituksia kotonakin.
Ihan hirmuisen paljon en viitsi valjakkopäivästä tarinoida, kun Heini sai siitä niin hyvin jutun aikaiseksi omille kotisivuilleen, joten tarinointia sunnuntaista on nähtävissä seuraavan linkin takaa:
Sunnuntaina illalla Juuli kävi meillä kylässä neljän viikkoa vajaa luovutusikäisten kanilapsien kanssa hieman sosialisoimassa. Veilan meilestä puput olivat vallan ihania ja kulki niiden perässä pitkin olohuonetta. Titja joutui koiraportin taakse kun nosti vähän kierroksia. Yhtä vapaata pupulasta Juuli on useampaan otteeseen mullekin yrittänyt tarjoilla, ja tekisi kovasti mieli, mutta mun heinäallergia sotii pahasti tätä ideaa vastaan. Koditon pupu on kuvakansiossa kani1, ja alla olevassa yhteiskuvassa vasemmanpuolimmaisin tyttö. Vaan mitäs jos sittenkin...
Eilen kävin eläinlääkärin vastaanotolla ihan kahteen otteeseen. Aamulla autettiin Tean kanssa Riikka-Liisaa käyttämään ensimmäiset Wishping-pennut eläinlääkärillä silmätarkastuksessa ja sirutuksessa. Päivää vajaa kuusiviikkoiset pehkolapset käyttäytyivät eläinlääkärillä ihan mahdottoman reippaasti, vain yksi pentu rääkäisi hieman sirutuksessa. Tuloksina 3x CEA-vapaa, yksi lievä CRD ja yksi selvä CRD. Vanhemmat CEA-vapaa (kantaja) ja CRD, eli tilastollisesti ihan hyvätuloksinen pentue. Onnea R-L!
Aamuinen eläinlääkärikäynti oli Lahden eläinlääkäriasemalla ja illalla lähdin Valjennolle omien elukoiden kanssa. Kissalle oltiin varattu (vihdoinkin) kastrointiaika ja Veila lähti mukaan varuilta tarkistuttamaan silmänsä, kun ovat vuotaneet reilusti jo toista kuukautta, eivät kuitenkaan tulehdusmaisesti.
Meidän lauman pikkukunkku Minus käyttäytyi eläinlääkärissäkin aivan arvonsa mukaisesti. Lekurin pöydällä seisoskeli häntä pystyssä itsevarmana ja seurasi tapahtumia, eläinlääkärikin mainitsi että kyllä on sen näköinen kissa että olisi koko paikan valtias. Minuksen tuntien, epäilemättä juuri näin. Mutta hupsista vaan kun rauhoituspiikki alkoi vaikuttaa, pääsi raukan suusta niin poloinen ääni, etten olisi uskonut omasta kissasta sellaista kuulevani! Vastasi erittäin paljon tätä voivottelua ja harmiteltiin jälkeenpäin, ettei saatu Minuksen suoritusta videolle kun ei tullut siinä tilanteessa mieleen kaivaa puhelinta taskusta ja nauhoittaa edes pätkä. Minuksen nukkuessa se punnittiin, painoa vähän reilu 4kg. Saisi kyllä saada lisää, on tällä hetkellä erittäin hoikassa kunnossa.
Veilan silmiin laitettiin jotain ainetta, joka teki silmistä hetkeksi aivan kellertävät. Oli hurjan näköistä katsella moista. Katsottiin valolla ja vielä puudutettiin lopuksi, kun varsinaista tulehdusta tai punoitusta ei silmistä näkynyt niin eläinlääkäri halusi katsoa onko kyse rakkuloista. Kun puudutus oli vaikuttanut kurkkasi eläinlääkäri hellästi vilkkuluomen alle ja sieltähän se syy löytyikin silmien vuotamiseen. Kuulemma kyse nuoruusajan rakkuloista luomen alla, joita ei tarvitse hoitaa mitenkään vaan parantuvat itsekseen ajan mittaan. Saattavat aiheutua esim. erilaisista pölyistä ilmassa vähän niinkuin allergiareaktio, muttei sellainen sittenkään. Epäilen että tullut Veilalle meidän rotista, kun muuttivat taloon samoihin aikoihin kun rähmiminen alkoi. Mene ja tiedä, mutta nyt ollaan oltu jo sen verran parempaan päin silmien suhteen että meinasin olla ottamatta sen eläinlääkäriin ollenkaan. Hyvä että otin, oppipahan taas jotain lisää, kun moisista rakkuloista en ollut aiemmin kuullutkaan ja sai selvyyden vuotamiseen. Jos Veilalla silmät punottaisivat tai olisi muuten tulehdusta, olisi määrännyt silmätippoja, ja jos se rapsuttelisi silmiään niin että ne selkeästi kutiaisivat, kaavittaisiin rakkulat nukutuksessa pois (kuulosti kauhealta!), mutta koska mitään rähmimistä vakavampaa ei ole ilmennyt niin hoitoja ei kuulemma tarvitse. Helpottava kuulla, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta ja voidaan jatkaa samaan tapaan kuten ennenkin.
Minuksen "komean kokoisille" palleille sanottiin siis hyvästit. Näin tasa-arvon (/Minna Canthin) päivä kun oli eilen vielä kyseessä niin tehtiin tämä teko siis aivan tasa-arvon nimissä. Laumamme on nyt siis vain kasa hienoja prinsessoja, yksiäkään palleja kun ei talosta enää löydy. Eläinlääkärin kanssa nimettiin Minus uudelleen Minnaksi, aivan päivän mukaisesti. :D
Illalla Minuksen alkaessa heräillä sain siitä napattua vielä yhden humala-videon, kun eivät jalat meinanneet oikein vielä kantaa. Taitavat mun elukat olla aika spoilattuja, kun ei kelvannut nukkumapaikaksi lattia, vaan oli heti päästävä sohvalle kun vain jalat vähänkään kantoivat. Sohvalle se sitten jäi nukkumaan vähän pidemmäksikin aikaa ja nyt aamulla on kyllä ollut aivan oma itsensä. Kehräysvaihde löytyy yhä, mouruaminen onnistuu ja Veilan kiusaaminenkaan ei ole ongelma. Saas nähdä muuttuuko luonne mihinkään suuntaan, jotkut pelottelevat että kastroidusta kissasta voi tulla sosiaalisempi, mutta sitä en kyllä kaipasi yhtään.. turhan ylisosiaalinen ollut jo ennestäänkin.
Näillä puheilla, alla video Minuksen humalaisuudesta eilisillalta.
Viimeinkin sain aikaiseksi kirjoittaa jotain muuta, kuin ainaisia kuva päivässä -postauksia. Toisaalta, aihe on vielä niin ajankohtainen ja pääsin jo kirjoittamisen makuun toisen kirjoitustehtävän parissa, niin samallahan sitä jatkaa omaankin blogiinsa asti kerrankin kun sellainen fiilis on päällä.
Kuvissa esiintyvä musta karhunpoikanen on noin 13-viikkoinen suomenlapinkoirauros Oskar, tai Osku, kumpi sopiikaan omaan suuhun paremmin. Mulle se tulee todennäköisesti aina olemaan noista se erikoisempi eli Oskar, huomaahan sen jo omistakin lemmikeistä etteivät ne tavanomaisimmat nimet tunnu kelpaavan.. Rekisteröidyltä nimeltään lapsi on Mikälie Olematon, syntynyt 19.11.2011, yhdistelmästä Jäkäläkummun Selmi x Lecibsin Hillitty.
Kyseessä ei suinkaan ole oma koirani, vaan isoveljeni pitkäaikainen haave omasta koirasta. Mun osani oli vain löytää jostakin ”kriteereihin” sopiva pentu, ja vaikka alkujaan suunniteltiinkin että pennun ajankohta sijoittuisi vasta kesään, pienillä ns. kontakteilla (kiitos Johanna ja Saara!) löydetty pentu osoittautuikin enemmänkin kuin täydelliseksi kaveriksi ja lähti meidän matkaan viime sunnuntaina. Olin hakemassa sitä veljen kanssa kasvattajalta ja jäi aivan mieletön fiilis ensinnäkin kasvattajasta itsestään kuin myös tästä mustasta karvapallosta. Oskar ei ole turha mies laisinkaan, se ei paljoa mistään hätkähdä, pissatkin hakeutuu tekemään pääosin sanomalehdelle jos tulee yllättävä hätä sisällä. Kasvattajan toimesta naksuttimeen totutettu ja vaikka mihin muuhun. :)
Harmillisesti kivesvikainen kaveri, mutta se oli tiedossakin ettei isoveli sellaisesta välitä joten oikein passeli kaveri veljen koiraksi. En oikein osaa sanoa kumpi meistä oli enemmän täpinöissään kun pentua lähdettiin hakemaan. Pitkästä aikaa oli oikeasti todella jännittynyt olotila, vaikkei pentu ollut edes tulossa meille! Mutta tavallaanhan se on meidän ”lauman” jäsen, ja tullaan tulevaisuudessa olemaan kohtuu paljon tekemisissä Oskarin kanssa. Tähän mennessä Titjan mielipide pennusta oli lähinnä ”voi ei, taas yksi lisää”. Veilaa olisi kiinnostanut enemmänkin, mutta se on pentua kohtaan turhan raju ja sen tyyli nostaa meteli silloin kun vauhtia pitäisi lisätä ei tainnut oikein sytyttää kiinnostusta Oskarissa. Eipä pikkumiestä kyllä sen haukku paljoa häirinnytkään.
Tällä hetkellä elävät kuitenkin omaa arkeaan veljeni kanssa, itse elän vain kuulumisten nojalla siihen asti kunnes pääsen näkemään jätkän uudestaan. Siihen mennessä se alkaa varmaan näyttää jo aavistuksen enemmän koiralta. :D
Vaihteeksi taas tällainen päivä, tuskinpa mun tarvitsee näitä juuri enää edes selitellä. Oppiskohan sitä josku vaikka nukkumaankin? Kuvien määrä jo toistamiseen täysi 24.
00:30 Vähän sosialisointia hiirilauman kanssa. Hyvin sopeutuneet uudetkin tytöt alkupiippauksien jälkeen. Pirun hyvin kaikki kuusi pysyvät yhdessä kämmenessäkin, tässä ehtivät vähän leviämään käsivarrelle asti.
01:22 Hiirien jälkeen otin rotatkin ulos häkistä. Saivat olla vähän hiiriä pidempään, kovasti on Rispakin saanut rohkeutta tähän mennessä. Yhä liikkuvat lähinnä mun pöydällä ja sohvan alueella, tai makkarissa sängyllä, en ole ainakaan vielä lattiatasoon päästänyt. Vaikka Slefa siellä kävikin oma-alotteisesti kun häkin luukut olivat auki, palasi sitten takaisin häkkiin itsekseen todettuaan että lattialla vaanii liikaa vaaroja (käveli koiraportin luokse ja koirat olisivat tervehtineet pientä). :D
02:50 Toisella puolella maailmaa asuva ystävä Ankoor on pari kertaa antanut mun katsoa Teamviewer-ohjelman kautta (sallii tietokoneiden välisen etätyöskentelyn) kirjoittamisiaan, ihan jo mielipiteidenkin puolesta. Etummainen ikkuna, joka näyttää pelkältä tekstinkäsittelyohjelmalta, on Ankoorin tietokoneruutu Teamviewerin kautta. Taustalla youtubesta kappale Maahi, jonka sama ystävä mulle linkitti kuunneltavaksi. On kaunis kappale, tykkään muutenkin näistä tämän kuuloisista kielistä, vaikken ymmärräkään.
03:36 Tullut pelailtua tällaista nettiselain-peliä nimeltä Ovipets, jossa tarkoituksena on kasvattaa genetiikka-pohjaisesti erilaisia eläimiä. Pelissä mukana mm. koiria, kissoja, kaloja, lintuja, poroja, yms. Itse kasvatan pääosin koiria (vaikea arvata). Haluamansa mukaan voi kasvattaa joko värejä, jotka määräytyvät normaalien HEX-koodien mukaisesti, taikka mutaatioita - ellei halua haastetta ja kasvattaa molempia yhdessä. Kuvassa juuri kasvattamani täysvalkoinen (ensimmäinen body-color #FFFFFF), maksimimäärän mutaatioita eli 8vis omaava narttu. Aika haasteellinen kasvattaa, pelkästään täysvalkoisuus saattaa olla ongelmallinen. Tämä oli kolmas täysvalkea 8vis kasvatustyössäni. :)
04:19 Ankoor piirsi mun pyynnöstäni koiran mesen handwriting-toiminnolla.. Vaikka se näyttääkin vähän enemmän sialta kissankorvien kera, kuten keskustelussa onkin mainittu. :D
05:14 Päädyin selaamaan lemmikkipalstojen kautta PetTV:n arkistoa, ja huomasin siellä videomateriaalia näyttelystä, jossa olen ollut. PetTV:ssähän on yleensä kuvattu isoja kehiä ja muistin käyneeni kyseisen pentunäyttelyn isoissa kehissä kahteenkin otteeseen, joten löysin itseni myös videolta.. kuvanlaatuhan ei otetussa kuvassa huimaa kun otin senkin ihan peruskameralla. Linkki kyseiseen videoon, olen mukana kasvattajaryhmässä (kuvassa) ja FCI1-isossa kehässä.
06:20 Kaikkea sitä keksiikin aamuyöstä. Kokeilin ensimmäistä kertaa käskyttää tyttöjä tekemään tämä temppu samanaikaisesti. Toimihan se! Vaikka se yleensä tottelevaisempi koira Titja (jonka bravuureihin tämä temppu lukeutuu) oli sitä mieltä ettei kakaran vieressä ole hauska tehdä mitään, mutta ehkä tämäkin hiotaan pois ja tehdään tästä meidän speciaali-numero kahden koiran kesken. Tähän mennessä ihmiset ovat tykänneet jo pelkästä Titjan suorituksesta. Veilalla temppu on vielä alkuvaiheessa, kyllä se siitä.. Videoin siis kyseisen kokeilun: http://www.youtube.com/watch?v=tWa3YBimi_Q
07:56 Tytöt aamulla ulos ennen kuin oma lähtö koittaa, saivat leikkiä jonkun aikaa vapaana.
08:45 Kävin äidin luona vielä ennen lähtöä hakemassa pari tarvittavaa asiaa, joita ei kotoa löytynyt. Kerta jouduin odottamaan niin nappasin aamupalaksi yhden ruisleivän (jonka ehdin melkein jo syömään ennen kuin tajusin ottaa kuvaa) ja aloin lukemaan äidin lehdestä tuntemattomasta syystä leikkaamaa artikkelia.
09:40 Veilan veljen omistaja Johanna poimi mut mukaansa ja lähdettiin ajelemaan kohti Hämeenlinnaa. Kerrankin ilman koiria! Mukana tosin Johannan nuoret tyttölapset, ellen aivan lapsien ikää valehtele (kun muisti ei näissä asioissa toimi kunnolla) niin kyseessä 5v Jutta ja 6v Jenna.
10:35 Vietiin kymmeneksi Johannan auto huoltoon ja köröteltiin huoltamon laina-autolla Aulangon kylpylään viettämään odotteluaikaa. Kamoja kaappiin tässä kohtaa, että pääsee läträämään.
11:55 Tultiin pitämään pientä taukoa kaapeille ja tytöille oli eväänä mukana pillimehua, keksit yms. Mietin että mitähän sitä kuvaisi ja mut laitettiin ottamaan kuva keksistä ja toisen tyttölapsen pyyhkeestä. Niin paljon kuin minä tuota kyseistä kissankuvatusta rakastankin.. Sarkasmilla.
12:08 Juuri lähdössä takaisin altaiden puolelle kaapeilta, ehdin napata vielä tämän tunnin kuvan. Toisen tytön kissapyyhe. Pitihän siitäkin kuva ottaa niin ollaan tasoissa. :D
13:58 Kylpemiset kylvetty! Jäätiin vielä Johannan kanssa juomaan kahvit kylpylän yläkerran kahvilaan, siellä oli niin kallista ettei ruokaa sieltä viitsinyt ostaa. Tytöt saivat pienet lima-liskot joilla leikkivät sillä aikaa.
14:35 Kahvittelun jälkeen lähdettiin pois kylpylästä. Tässä huoltamon laina-auton takaosa, niille keitä ehkä kiinnostaa millaisella autolla sitä tuli päivä ajeltua. Aika uusi vehje kai kyseessä kaiken kaikkiaan.
15:05 Mäkkäriin syömään! Ei kyllä lukeudu mun lemppariruokiin, mutta kerrankos sitä.
16:07 Mäkkärin vieressä oli sopivasti Musti&Mirri -liike, sinnehän me koiranomistajat suunnattiin ensimmäisenä kun päästiin McDonaldsin ovista ulos. Kuvan räpsäsin värikkäästä hyllystä ohimennen, mitään noita tuotteita ei kyllä ostettu. Löydettiin tuotevalikoimista poistuvia ale-pantoja, joita Johanna osti useamman tyttöjen pehmoleluille ja itsellekin tarttui mukaan yksi ketjupanta sekä yksi nahkapanta, hintaa tuli yhteensä huikeat kaksi euroa. Jokainen nahkapanta mitä ostettiin maksoi 70snt tai 80snt. :D Aika pitkälti oli tiedossa, etteivät ne nahkapannat kuitenkaan mahdu mun tytöille, vaikka sanoinkin liikkeessä että mistäs sitä tietää. Ostin kuitenkin kun oli niin halpa, ja jos sitä jossain kohtaa tulee paikka pentukin taloon.. mistäs sitä koskaan tietää. Onpahan varalle jos ei muuta!
17:21 Juuri ennen lähtöä M&M:stä sai Johanna soiton, että auton huolto olisi valmis. Mentiin siis ei-niin-suorinta tietä takaisin korjaamolle, vaihdettiin autot ja lähdettiin kotia kohti. Kuva on tien päältä, kun otettiin muutama hevosaitaus ja oli kamera juuri kohdalla kädessä. Vähän hätäinen räpsy.
18:21 Kotona! Tultiin Siwa-postin kautta, ostin Siwasta treeninakkeja tytöille ja nappasin postista mulle tulleen paketin. Tietty heti kotiin päästyä piti kiusata tyttöjä ja testata ostettuja pantoja. Hupsista vaan, nahkapanta jonka ei pitänyt sopia kummallekaan mun tytölle yllättäin sopiikin Veilalle isoimmassa reiässä aika täydellisesti. Eipähän täysin hukkaan mennyt sekään ostos! Siinä on hieno luu-solkikin. :D
19:31 Kun olin käyttänyt molemmat tytöt pihalla ja käynyt ohimennen äidinkin luona kylässä, lähdettiin Veilan kanssa "naapuriin" siltä varalta, että hallivuorolle pitäisi lähteä. Hallivuoro oli kuitenkin peruttu, joten treenejä ei saatu tänään aikaiseksi. Veila pääsi kuitenkin tapaamaan leikkikaveria Gila-pehkoa ja toista pehkoa Sisua, joka on myös todettu pari kertaa ihan oivalliseksi juoksukaveriksi.
20:34 Kuva pullamahasta rappukäytävässä, kun palattiin takaisin kotiin ulkoa.
21:11 Päätin olla reipas ennen kuin hyvin koko päivän ylläpitämäni vauhti hiipuu ja tiskasin sisään päästyäni. Tiskattuani aloin valmistaa lasagnea ruoaksi, kun äidiltä saamani päiväys-maito piti saada jotenkin käyettyä ja lasagnen tekoon saisi menemään ainakin ensimmäiset desit.
22:30 Ruokailua, samalla tutkin postissa saamassani paketissa tullutta uutta webkameraa.
23:04 Sain aikaiseksi asentaa kameran ja leikittyä sillä vielä vähän loppuillasta. Täytyy kyllä sanoa, että missään kohtaa en ole vielä pettynyt tämän kameran hankinnasta, suosittelen muillekin! Vajaa kolmekymppiä hinnaltaan ja streamaa kaunista 720p HD-laatua. Kamera on Logitech C270.
Hei! Minä olen Suvi Lehto, lahtelainen 23-vuotias koiraharrastaja, joka aloittelee koirankasvattamista hiljalleen. Ensimmäinen pentueeni syntyi elokuussa 2015.
Kotona minulla on tällä hetkellä 3 koiraa sekä vaihteleva määrä kesyrottia.
Koirieni kanssa harrastan lähinnä agilityä ja treenaan hyvin satunnaisesti kotona tavoitteettomasti tokoa sekä monenlaisia temppuja.
