En ole muutaman viimeisen viikon aikana jaksanut keskittyä kirjoittamaan blogiin lainkaan. Yritystä on ollut, mutta aina on jäänyt jostain syystä kesken. On ollut hyviä uutisia, hyviä näyttelytuloksia ja muutenkin onnistumisia, mutta minun jaksamiselleni on myös ollut paljon, jollei liikaakin huonoa. Olen herkästi stressaava ihminen ja jään hautomaan asioita turhankin pitkiksi ajoiksi, kehitän niistä kierteen enkä osaa päästää menemään. Syytän herkästi itseäni vaikkei syy välttämättä olisi edes minun ja poden sitten huonoa omaatuntoa kuukausitolkulla.
Erityisesti viime aikoina olen kokenut vetäytyväni syrjään, tapaavani ihmisiä "vain pakosta" ja hymyileväni lähinnä kohteliaisuudesta. Minulle on kummallista sanoa näin, mutta toisinaan jopa kodin ulkopuolella vietetty aika on tuntunut rennommalta; kotiin palatessani astun takaisin ajatuksieni ahdistavaan luolaan. Olen opetellut vuosien aikana elämään hetkessä, koska stressaan herkästi myös tulevasta - mutta nyt tämä oppi on kaatunut minua vastaan. Pyrin elämään hetkessä, mutta se hetki on lamaannuttava.
Näyttelyistä teen omat ajastetut postauksensa viiveellä kuten aina ennenkin mikäli ne ovat jääneet ajallaan tekemättä (tykkään siitä että näyttelypostaukset ovat oikeiden päivämäärien kohdalla ja pystyn postauksista lunttaamaan parinkin vuoden jälkeen tulokset ja muistot), mutta koska olen menettänyt ajantajuni kaiken tapahtuneen keskellä, kasaan suurimman osan uutisista tähän kirjoitukseen.
Elämä on laiffii! Mä oon kunnos!
Ehkä ensimmäiseksi niitä hyviä uutisia.
Veila kävi 1.9. ja toisen kerran 15.9. ultrassa kohdun seurannassa, ettei se kehittele sinne leikkauksen jälkeen mitään tulehdusta. Ensimmäisessä ultrassa näkyi vielä vähän jotain, toisessa ultrassa ei oikeastaan enää mitään ja sen perusteella voisi sanoa tulehdusvaaran olevan ohitse - olin melko varma, että käydään sekin vielä läpi, onneksi selvittiin todennäköisesti ilman. Veila vuotaa vielä satunnaisesti hieman punaista eritettä, mutta se on kuulemma suht normaalia ja osin olennaista kohdun puhtaana pysymisen kannalta jottei neste jää sisälle. Ainakin koira on äärimmäisen innokas ell-kävijä eikä paljoa muistele leikkauspöydälle joutumista pahalla. Lekuriin mennään suurella innolla häntä heiluen ja lääkäritätikin moikataan riemulla..
AB-kuuri loppui viime viikon loppupuolella, juuri sopivasti jotta pystyimme kunnioittamaan antibiootin 7vrk varoaikaa viime viikonlopun Tuuloksen ryhmänäyttelyssä. Näyttelystä puheen ollen, ihmisten keskuudessa heräsi kysymys, saako Veila osallistua näyttelyyn näin pian "synnytyksen" jälkeen olemassa olevan säännön takia, joka kieltää synnyttäneiden narttujen osallistumisen näyttelyyn 75vrk sisään synnytyksestä. Veilalta siis leikattiin jo mahassa kesken menneet pennut ulos elokuun toiseksi viimeisellä viikolla.
Kukaan ei tuntunut tietävän vastausta eikä sitä saanut mistään kovin helpolla, mutta koska olin tarpeeksi vainoharhainen niin sain kuin sainkin viimein kennelliiton sääntöjen tulkitsijaan yhteyttä. Vastaus kuului:
"Kun sääntöä tulkitaan sananmukaisesti, niin se nimenomaan tarkoittaa synnyttänyttä narttua. Koska narttusi ei ole synnyttänyt, eikä sille rekisteröidä pentua/pentuja, voi se osallistua näyttelyyn, olettaen tietysti, että sen yleiskunto on leikkauksen jälkeen hyvä."
Eli saa. Moni arvelikin säännön perustuvan lähinnä siihen, että narttu tarvitsee aikaa palautua myös pentujen hoitamisesta. Veila ei koskaan nähnytkään omia pentujaan, joten ei niitä tuntunut osaavan kaivata eikä siltä tullut lopulta maitoakaan. Luonto päätti meidän kohdallamme näin.
Yhä minulta kysytään, yritänkö uudelleen. Aionko yrittää? En yhäkään tiedä. Olen saanut erittäin vahvoja kannustuspuheita useilta tahoilta ja ollut jo varsin positiivinen ideasta, mutta samalla olen erehtynyt katsomaan koiraani sekä itseäni taas turhan kriittisten linssien läpi. Minun on vielä mietittävä ja onhan tässä aikaa.. kuukausia. Mikäli tämä vuoden juoksurytmi pysyy, mahdollinen uusintayritys olisi samoihin aikoihin kuin tänäkin vuonna. Haikeaa pysähtyä ajattelemaan, että näihin aikoihin minulla olisi pitänyt olla pian luovutusikäisiä pentuja. Vaan eipä ole.
Onneksi minulla on sentään terve Veila, joka viettää tällä hetkellä myös terveellistä dieettiä. 'Synnytystä' edeltävä aika ja leikkauksen jälkeinen aika otettiin sen verran rauhallisesti, että tällaiselle ruokaa katsoessa lihovalle koiralle tapahtui sinä aikana kummallisuuksia.
Olen muuten erittäin katkera, että meidän viereinen metsä-siivu vedettiin matalaksi ja siihen aiotaan rakentaa lisää taloja. Oikaisin usein kyseisen metsän kautta koirarannalle, pääsin sen kautta suoraan "taka-pellolle" jota kukaan muu ei koskaan käyttänyt ja sain olla siellä kaikessa rauhassa pitämässä koiriani vapaana ja muutenkin käytin metsää tai sen pientä metsäpolkua päivittäin. Nyt se pieni tilkku on poissa ja toinenkin pala metsää ihan nurkilta. Onneksi tästä ei edelleenkään ole kuin parisataa metriä varsinaiseen metsään, mutta **tuttaa silti. Täällä on ollut niin mukava asua, kun on ollut metsää kaikkialla ja nyt sitä karsitaan urakalla. Edellisetkin uudet rivitalot on vielä osin tyhjillään. :(
Ainoa hyvä puoli on, että pääsin ottamaan tytöistä muutaman kuvan isojen kantojen päällä, kun lemppari-jättipuut kaadettiin.. ennen kuin nekin kannot poistettiin. Saakeli. Lisää huonoa mieltä kaipasinkin.
Asiasta toiseen, koska olen joutunut tutustumaan sakemannien sielunelämään hieman enemmän tässä lähikuukausien aikana päätin käydä seuraamassa SPL:n Lahdessa järjestämiä sakemannien SM-IPO 2014 -kisoja 6.9. lauantaina. Harmittaa vähän etten saanut lähdettyä sinne yhtään aikaisemmin aamulla niin jäi useat suojeluryhmät näkemättä eikä vastavalo ollut idyllinen kuvaus-suunnitelmieni kannalta, mutta itsessään lajista oppi kertaheitolla paljon kun yhdisti näkemänsä sekä tuomareiden arviot koirista (kuulutettiin kaiuttimista). Oli ilo katsella toimivia koiria ja montaa sen tyyppistä sakemannia, joista itse pidän. Minunhan ei pitänyt lähteä tuhlaamaan rahaa, mutta pakko oli kotiin kantaa jotain "tuliaisia" ja tällä kertaa koirat saivat ne ohjattujen kapuloiden muodossa. Ovat olleet hankintalistalla pidempään kuin edes muistan ja mikä olisikaan ollut parempi tapahtuma ostaa jotain treenaamiseen liittyvää. Vielä ei olla ehditty harjoittelemaan varsinaisia ohjattuja, mutta kapuloiden kantoa testattiin eikä kummallakaan ollut siinä ongelmaa.
Pientä noottia voisin antaa lipunmyynti-henkilökunnasta, mutten jaksa tehdä kärpäsestä härkästä. Toki olisin mm. voinut haluta sen ilmaisen ohjelma-lehtisen, mikäli se oltaisiin minulle ymmärretty ojentaa. Jne. Nähtyäni tämän tapahtuman sitä saattaa ensi vuonna eksyä katsomaan IPO MM-kisoja myöskin täällä Lahdessa.
Joitain ottamiani kuvia tulee ajallaan lisää tähän kuvakansioon.
SPL SM IPO-14:sta (lyhennehirviö..) seuraavana päivänä eli 7.9. päätin olla kerrankin hieman itsekäs ja jätin muiden auttamisen pois suunnitelmistani eli SCY P-H:n alaosastolaiset saivat pärjätä ilman minua tokokokeen järjestämisessä. Sen sijaan suuntasin Renkomäen hallille Veilan kanssa kuuntelemaan Lena Dankerin pitämää luentoa collieista. Luento oli käytännössä jatkoa ensimmäiselle osalle (missä en ole ollut paikalla), jonka aiheet tyyppi-opista ja luustosta käytiin nopeahkosti läpi ja keskityttiin sen jälkeen muuhunkin mm. ryhmätöiden muodossa. Lopuksi siirryttiin ulos koirinemme katsomaan ja tunnustelemaan toistemme koiria sekä Lena antoi pieniä vinkkejä koirien esittämiseen kehässä.
Koen saaneeni luennosta yllättävän paljon irti, vaikka suurin osa läpikäydyistä aiheista olivatkin jo entuudestaan tuttuja eikä minun handlauksessani tainnut olla mitään huomautettavaa. Itse olin yllättävän tyytyväinen Veilan asenteeseen liikkeissä, se ei nojannut hihnalle vaikka juoksikin pitkällä edellä, ei katsellut taakseen ja kulki kuin oppinut näyttelykoira - tosin tilaa oli käytössä koko piha, mistäs me saataisiin yhtä iso näyttelykehä?!
Tapahtuma jätti paljon ajateltavaa, varmasti muillekin kuin minulle. Lena toi esiin hyviä pointteja rodustamme, joille ei pidä sulkea silmiä tai ajamme täysin metsään. En usko voivani enkä oikeastaan edes halua tehdä kunnon tiivistelmää luennon sisällöstä, vaan kehotan menemään vastaavalle Dankerin luennolle henkilökohtaisesti, mikäli rakenneoppi ja koiran liikkuminen kiinnostaa. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tuhottomasti sieltä saa irti ihan asiaa.
Mikä on tilanne tällä hetkellä rodussame ja mitä minä voin tehdä asian hyväksi? Siinäpä vasta kysymys.
Maanantaina 8.9. vietin aivan ihanan colliemaisen päivän Tytin kanssa. Käytiin kuvaamassa Konstasta (Dandinas Gorgeous Golden) lähenevän 12v synttäripäivän kunniaksi uudet kuvat Jalkarannassa ja rakastuin meidän kuvauspaikkaamme aivan silmittömästi, en edes tiennyt että Lahdessa on niin ihana kohta kuvata koiria enkä ole nähnyt muidenkaan kuvaajien otoksia sieltä. Haluan sinne uudelleen.
Loppupäivä kierreltiin pitkin Hollolaa ja käytiin Toivolassa molempien entisissä kotimaisemissa pellolla virkistäytymässä. Rauhallinen maalaispelto-maisema ja vapaana juokseva collielauma, kaunis sää ja erinomaista seuraa. Kiitos. Kiitos, vaikka olenkin miten väsynyt tahansa niin näitä päiviä tarvitsen.
Päivän kuvat täällä.
Kävinpä tuossa muuten Tsekeissä. Siitäkin saatte oman postauksen myöhemmin.
Samu (Jäälinnan Tsaarin Perijä), Konsta (Dandinas Gorgeous Golden), Titja ja Veila
Sympaattiset sisarpuolet Konsta 12v ja Titja 8v
Pari kertaa ollaan käyty Titjan kanssa muistelemassa agilityä menneen kuukauden aikana. Kerran tässä kotipihassa Tean seurassa pelkkää keppitreeniä ja eri kulmista lähetyksiä, kerran Heinolan treenikentällä lähinnä kontakteja sekä keppejä isommasta lähestymisvauhdista ja yhdet oikeat treenit tämän viikon torstaina 2.10. avaten meidän talvitreenikautemmea VAU:n täysin uusissa hallitiloissa.
Olin oikeastaan varsin yllättynyt ensimmäisissä talvikauden treeneissä Titjan kuuntelemisen tasosta. Sillä on kierroksilla ollessaan tapana kaahottaa ja jättää kuuntelematta, mutta tällä kerralla se pysyi lähes koko ajan hanskassa eikä suorittanut liikaa omiaan. Kaarrokset ovat yhä aivan liian laajoja ja minä ohjaajana ihan hukassa agilityn rutiineista sekä ohjaamisesta kun ei olla koko kesänä paria satunnaista mahdollisuutta lukuunottamatta mitään tehty. Uusi ryhmä on kuitenkin pääpuolin kaikki tuttua porukkaa ja uusista ryhmänohjaajista toinen - toista emme vielä ole tavanneet - erittäin mukava persoona. Meillä taisi myös käydä siltä osin tuuri, ettei meidän treeniaikanamme hallissa ole jatkuvasti suorituksensa aikana huutavia koiria niin siellä ei ollut mitään erityistä meteliä; hallitiloissa treenattiin neljällä eri kentällä agilityä samaan aikaan.
Vikalta radalta videota, vähän alkoi väsymys näkyä niin koirassa kuin ohjaajassa että tämä rata olisi kai kannattanut jättää oikeasti tekemättä. Ei meinannut putki löytyä niin koiralta kuin ohjaajaltakaan ja muuten treenin ajan jees namikontaktit menivätkin ylijuoksuksi. Videolla näkyvä putkesta putkeen oli meille täysin uutta eikä mummokoiran suoritus sen suhteen ollut yhtään pällimpi. Tästä on kiva jatkaa!
Palaten vähän taaksepäin, Titja jäi Heinolan treenien jälkeen viikoksi Heinolaan yhden tuttavan luokse hoitoon. Hoitopaikasta löytyi pari bichonurosta, joista nuorempi taisi ottaa hieman kurinpalautusta mummokoiralta. Hoidolle ei ollut oikeastaan varsinaista tarvetta, mutta haluttiin ottaa selvää saako tämä tuttu allergiaoireita normaalista lyhytkarvaisesta koirasta. Karvanlaatu ja varmasti hilsekin on erilainen verrattuna ei-allergisoivaan bichoniin. Kainalokoira painoi tassunjälkensä taas visusti uuden ihmisen sydämeen ja "jos koskaan tarvitset Titjalle hoitopaikkaa.." -lista kasvoi jälleen yhdellä nimellä.
Kokeilun tulos oli siltä osin positiivinen ettei allergiaoireita tullut, jonka varjolla voi lähteä harkitsemaan sitä oman paimenen miettimistä - rotu kun taisi olla jo selvillä. :)
Alla Miiran ottama kuva Titjasta hoitopaikassaan. Rakas säihkysilmä. <3
Aikaisemmassa postauksessa mainitsemani Nemo-koira joutui lähtemään luotani ja meni suoraan toiseen sijaiskotiin. Minä en voinut koiraa lopulta pitää, koska olen asettanut koirien pitämisessä ehdoksi etteivät ne huuda yksinolojen aikana. Tuhota saa tiettyyn rajaan asti minkä piti olla Nemon ainoa ongelma yksin jäädessään, mutta nauhoittelut paljastivat sen valittavan haukkuen ja ulvoen pitkiäkin aikoja.
Extempore-hoitoja onkin tullut kolme kappaletta.
Maailman paras kissa Minus tuli/joutui hoitoon ja samalla ankaralle dieetille tänne luokseni. Sen uuden kaverin Plus-tytön vahinkopennut eivät saa syödäkseen kun Minus evästää niiden safkat ja osaa avata ovetkin päästäkseen ruoan luokse. Minus on meillä sen aikaa, että pennut lentävät pois pesästä - vaikka pieni huhu taisi kotipuolesta kantautua että yksi niistä jäisi lauman jatkeeksi. Ainakin omien kokemuksieni perusteella Minus rrrrrakastaa kissanpentuja ja hoitaa niitä sekä oli kotonaankin aivan paras vara-isä näille Plussankin pennuille. Mutta ensin rankka dieettijakso täällä meillä ennen uuden pikkuveljen hoitamista, painoa ehti pentujen ruokavarkauksista jo kertymään.
Milkan (Timonan Unett Uniny) piti alunperin mennä hoitoon toisaalle omistajansa lähdettyä työharjoitteluun Belgiaan, mutta toisen paikan hoito ei viime metreillä onnistunutkaan joten Anni laittoi viestiä mahtuisiko meille muutamaksi viikoksi myös Milka. Enhän minä osaa sanoa "ei" niin helpolle koiralle. Sillä on vaan ollut paha tapa sairastella aina omistajansa ollessa ulkomailla, kuten se viimeksi kehitteli meillä hoidossa ollessaan kohtutulehdusta, joten toivoa sopii ettei nyt hoitoajan lopulla tule mitään erikoisen vakavaa.. Hieman sillä oli poski turvonnut yhtenä aamuna, mutta sitä on kuulemma tapahtunut ennenkin ilman näkyvää syytä ja sekin turvotus oli poissa ihan muutamassa tunnissa.
Piuke (Timonan Ziroya Zieva) on palannut Suomeen, tästä lisää myöhemmin, se jäi nyt meille odottelemaan todennäköisesti ihan lähiaikoina alkavaa juoksuaan eikä mennyt kiusaamaan varsinaiseen kotiinsa poikakoiria. Eli koiria on nyt ollut vastuullani ihan tarpeeksi.
Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä Cara.. Tämä lienee blogikirjoitukseni tunteellisesti raastavin osuus, mutta samalla myös tukahdutetuin. Haluaisin olla avoin ja rehellinen, haluaisin kertoa, selittää ja puhua ongelmista sekä niiden aiheuttajista, tuoda esille kaiken minkä tiedän ja pystyn. Tällä kertaa en kuitenkaan voi ja olen henkisesti niin syöty, ettei minulla ala pian olla enää edes sanoja jäljellä. En ole varma miten paljon saan kertoa koirasta julkisesti, koska se ei ole omani eikä sen varsinaisesta ongelmasta ole yhdistyksenkään face-ryhmässä jne julkisesti kirjoitettu, joten pahoittelen; paljon jäänee mielikuvituksenne varaan..
Cara lähti elokuun lopulla koeajalle mahdolliseen uuteen kotiin. Meillä oli mennyt koko kesä uskomattoman hienosti koiran kanssa, se oli omalla tavallaan haastava mutta samalla äärimmäisen mukava koira. Uskoin koiraan sekä sen tulevaisuuteen ja olin hyvilläni, että se sai mahdollisuuden tämän miehen luona. Tuolloin uutinen oli kuin lottovoitto, joka minulta kuitenkin lunastettiin takaisin ja murruin hieman lisää henkisesti - tapahtuihan tämä kuitenkin heti Veilan pentueen menetyksen jälkeen. Ongelmat koeajalla alkoivat aivan sen loppupuolella ja vaikuttivat voimakkaasti miehen negatiiviseen päätökseen ettei halua pitää koiraa, joten hain Caran meille takaisin mahdollisimman pian ennen kuin vahinkoja ehtisi tapahtua.
En aio ihan täysin hiljentyä Caran ongelmien laadusta, Caralla on erittäin voimakkaasti ilmentyvää resurssi-aggressiivisuutta sekä taipumusta dominointiin ihmisiä kohtaan muutenkin. Koiran menneisyydestä lyhyesti sen verran, että sen entinen omistaja ilmeisesti pelkäsi koiraa ja palautti sen itse eläinsuojeluyhdistykselle. Koira oli päässyt niskan päälle taloudessa.
Caran aggre on kuitenkin viimeisten viikkojen aikana vähä vähältä lisääntynyt myös täällä meillä ollessaan ja koko koira on jatkuvasti normaalia jännittyneempi sekä arvaamattomampi. Se ei ole ollut lainkaan sama koira kuin kesällä ennen koeajalle menoa ja kaikesta tästä johtuen se ei myöskään tällä hetkellä ole julkisesti yhdistyksen kotia etsivien koirien joukossa facebookissakaan. Käytöksen muuttumisen jälkeen Cara on hierottu uudelleen läpi eikä kipupisteitä löytynyt, meillä on käynyt luontaisterapeutti homeopatioineen ja olemme kokeilleet myös kipulääke-kuuria, mutta mikään näistä ei ole vaikuttanut olennaisesti koiran käytökseen vaan se on jatkanut pahentumistaan. Yhdistys ei ilmeisesti halua läpivalaista koko koiraa tai suorittaa sille muita tutkimuksia kivun varalta.
Viime viikonloppuna meillä kävi yhdistyksen puolesta ongelmakoirankouluttaja arvioimassa Caran tilannetta ensimmäistä kertaa ja olin nyt maanantain aikana yhteyksissä myös toiseen kouluttajaan puhelimitse. Ainakin toistaiseksi olen täysin sanaton.
Kaikki tässä prosessissa on kestänyt ja kestänyt. Olen välillä tuntenut oloni mykäksi ja minua on odotutettu joskus liialtakin tuntuvan ajan, ennen kuin asioita on saatu eteenpäin. En ole välillä saanut ääntäni tarpeeksi kuuluviin tai kanssani on jopa kieltäydytty puhumasta, mikäli olen halunnut purkaa ajatuksiani koirasta.
Elän jatkuvassa epätietoisuudessa odottaen, mitä seuraavaksi ja mikä koiran kohtalo on. Olen myös äärimmäisen uupunut ja väsynyt enää taistelemaan. Olen yrittänyt paljon koiran hyväksi, vaikka omatunto soimaakin etten ole tehnyt riittävästi ja syyllisyys kalvaa että olen saattanut jopa tahtomattani pahentaa koiran tilaa entisestään. Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Minua on kuitenkin muistettu myös kiittää, että ilman pääsyä laumaani Caraa ei välttämättä enää olisi ja että luonani se on saanut uuden mahdollisuuden elämään. Onko se mahdollisuus jo loppuun kulutettu vai jatkuuko se tästä yhä, minä en tiedä...
Eihän minun olisi pakko kantaa tällaista vastuuta Carasta ja monet tilanteesta tietoiset ovat ehdottaneet, että palautan sen kylmästi takaisin talolle säästääkseni itseäni kuten teoriassa saisin tehdä koska vaan. Nyt minä en kuitenkaan voi, monesta syystä - jotka olisivat ymmärrettäviä mikäli saisin/pystyisin avaamaan kaiken yksityiskohtaiseksi tekstiksi. Kesän alussa tähän ryhtyessäni en tiennyt sitoutuvani johonkin niin henkisesti kuluttavaan projektiin saati luovani eräällä tapaa vahvaa sidettä koiraan, joka ei ole minun.
Koiraan, jonka hampaiden lukumäärän voisin laskea koskematta sen huuliin.
Minä olen henkisesti aivan rikki.
Loppuun. Minun ensimmäinen koirani, maailman viisain Titja on nyt veteraani-ikäinen. 28.9. sunnuntaina se vietti 8-vuotis syntymäpäiväänsä tassuttamalla koko päivän yksinoikeudella mukanani kaikkialla nauttien myös kaksinkeskeisestä ajasta kanssani. Ehken herkistele tässä enempää, vaan luon tästä(kin) aiheesta oman ajastetun postauksen sille kuuluvalle päivämäärälle kunhan ehdin. 8-vuotisuus eli veteraaniraja sen oman postauksensa kuitenkin ansaitsee.
Mummokoira ei nuoremmilleen tässä lajissa häviä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti