SCY P-H alaosaston collieiden aksapäivä #1

SCY:n alaosastomme järjesti agility(aamu)päivän collieille A-Qilityn hallitiloissa, jonne saatiin paikalle 16 colliekoiraa ohjaajineen. Toista ryhmää veti Tea, jonka takia emme tällä kertaa saaneet videoita meidän treeneistämme, ja toista ryhmää veti Terhi Salonen. Kuuluin itse Terhin ryhmään, joka oli suunnitellut hieman vaikeamman harjoituksen tarkoituksellisesti vähän enemmän tehneille koirakoille (vaikka meidänkin ryhmässämme oli muutama kokemattomampi), Tean ryhmä oli taas täysin aloittelevien ryhmä.

Rata sisälsi pelkkiä hyppyjä ja putkia, mutta siihen oli suunniteltu valittavaksi teknisesti haastavampia kohtia. Valinnaiset esteet sai suorittaa helposti joko suoraan tulosuunnasta tai vaikeammin takaa kierrettynä (ihan loistava veto Terhiltä, kun ei ole ennestään tietoa/varmuutta kaikkien ryhmään osallistuvien koirakoiden tasosta!), jolloin ohjauksia sekä muutoinkin kulkusuuntia tarvitsi miettiä enemmän.
Tutustuessani rataan päätin opetella ihan suosiolla hetimmiten vaikeamman version radasta tietäen että aikaisemmin Terhin agilityoppilaana oltuani minut pakotettaisiin suorittamaan vaikeampi versio radasta ilman vaihtoehtoja (oikeassa olin), joskin unohdin huomioida yhden valinnaisen esteen ja opettelin sen suorana etenemisenä.

Veila oli ensimmäisellä kierroksella ihan haka, kaikki tuntui menevän sujuvasti ja pienet "ongelmat" olivat vain omista ohjauksistani kiinni. Koira kuunteli hyvin, ohjautui helposti ja eteneminen oli vauhdikasta. Paria kääntymiskulmaa hiottiin sujuvammiksi selvempien ohjauksien kautta, joilla voitetaan ehkä sekunti radalla; se yksi sekunti agilityssä saattaa olla kultaakin kalliimpi. Terhin ohjeistus pitkästä aikaa tuntui selkeältä ja sellaiselta, jota olen taas hetken aikaa kaivannutkin. (Vaikkei tuossa omassa tausta-kommentaattorissa Teassa eikä ohjatun ryhmän agiohjaajissakaan ole valittamista, mutta Terhiltä tuntuu saavan aina sitä jotain pientä siihen kaikkeen lisää.)
Toinen kierros ei sitten mennytkään ihan niin sujuvasti. Tarkoituksena oli tällä kertaa mennä vaikeamman kautta myös se yksi este, jonka olin unohtanut takaakiertona opetella ja mentiinkin, mutta koira oli erittäin huonosti kuulolla eikä mikään tuntunut toimivan koko radalla. Turhauduin ja **ttuunnuin siinä itsekin, mutta itsepä olin kuoppani kaivanut; olin antanut Veilan juosta Suran kanssa tyhjällä kentällä (toinen ryhmä lopetti ajoissa, Terhin ryhmä vähän myöhässä) kilpaa juuri ennen omaa vuoroamme ja se oli syönyt huomattavasti Veilan energiaa ja keskittymistä. Olin toki arvannut haittavaikutuksen, mutta Tea oli saanut paikalle pennunkatsojia Suran tulevaan pentueeseen, joten ajattelin että heistä olisi kiva nähdä Sura täydessä vauhdissa Veilan kanssa enkä pysäyttänyt Veilan johdattamaa sata lasissa "piiri pieni pyörii":tä. Olivat toki tykänneet ja noh, agitreenejä tulee lisää vaikka yhdet (jos toisetkin) kustaan aina välillä.

Toinen treenikoirani ei tällä kertaa ollutkaan Titja vaan hoitolainen Piuke, jolta löytyi ensikertalaisena paljon intoa ja erityisesti vauhtia tekemiseen kentällä. Mutkaputki ei ollut sen isompi ongelma kuin suorakaan ja madallettujen aitojenkin yli mentiin. Parhaimmillaan Piuke teki kolmen esteen "rataa": suora putki, aita ja aita sekä toisena versiona aita, mutkaputki ja aita. Hieman se säikähti kun aidan siiveke kaatui selän takana, mutta ei jäänyt sitä erityisemmin kauhistelemaan vaan suostui hyppäämään kyseisen aidan ensin vähän miettien ja sitten taas täysin normaalisti. Olipa kummallista tehdä koiran kanssa, joka ei osaakaan vielä yhtään mitään. Saa vähän vertailukohtaa siihen miten paljon Veilakin on oikeasti oppinut.  :D

Harmillisin asia koko agilitypäivässä oli Piuken treeniä seurannut etujalkojen pohjien nuoleminen sekä järsiminen. Viime kerralla tokossa käytin sille nakkeja, jotka aiheuttivat samanlaisen allergiareaktion ja tällä kertaa kokeilin lihapullia, sama vaikutus ihan jo parin tunnin sisällä treeneistä. Olihan sillä Jyväskylässäkin lihapullia, mutta sai niitä ilmeisesti siellä riittävän vähän - vain pari kokonaista - ettei reagoinut niihin näin.
Onhan niissä lihapullissakin usein jonkin sortin jauhoja, joita kartettiin jo sopivaa nappularuokaa valitessa. Joutuu miettimään seuraavaan collieiden agilitypäivään sekä näyttelyihin jonkun koiralle sopivamman palkan, lelullakaan se ei ainakaan tokohallissa juuri leikkinyt niin ei välttämättä palkkana käy.

Päivällä treenien jälkeen meillä kävivät vierailulla Anni ja Jolla-aussiepentu, Mira ja Vuk-aussie sekä Sini ja Freia-buhund. Juteltiin ja kuvattiin Jollasta uudet 4kk posekuvat.


Lisää Jolla-kuvia

P.S. Huomasin miten videot ovat tehneet minusta laiskan selittämisen suhteen; miksi selittäisin kun asiat näkee videoltakin? Postauksen pituus kasvaa heti kun videoita ei ole saatavilla.

Suomen Karva-Kaverit ry:n uudet työläiset

Poni-kuva ja todistustenjako-kuva © Susanna Soppi, alimmat kaksi kuvaa © Hannele Liimatta

Erilaisten toko-hyppyjen treenailua

Alaosaston hallivuorolla muiden tutustuessa tokon alkeisiin Hanna-Siskon opastamana, treenailin Veilan kanssa sivussa yksin lähinnä toko-hyppyjä ja siinä samassa hieman noutoa. Treeniä hankaloitti hallissa juokseva lapsi hihnassa olevan pehmolelu-koiransa kanssa, joka keksi jossain kohtaa että hänen pehmokoiransa osaa myöskin hypätä ja tuli viskelemään koiraa esteen yli samalla kun yritin heittää Veilalle kapulaa. Tavallaan todella kiva häiriötreeni kun huomasi miten viiru joutui miettimään kumpaa sieltä tuodaan takaisin ja päätyi kuitenkin kapulalle eikä lopulta jättänyt mitään tekemättä tytön antamasta häiriöstä huolimatta.  :)

ALOn hypyssä seisominen epävakaa, kun oli saanut tehdä liikkuvampia suorituksia ensin.

AVOn hyppy, jota ensimmäistä kertaa kolme viikkoa sitten ihan puhtaasta uteliaisuudesta kokeiltiin, sujuu ilman suurempia ongelmia. Istuminen huomattavasti varmempi, mutta tällä kertaa vähän lähempänä estettä - ei häiritsevästi. Palaa sivullekin nätisti ilman ylimääräisiä käskyjä, "valmis" liike.

Hyppynouto, lieköhän koskaan ennen edes tehnyt, pääosin sujui nätisti. Pari kertaa kiersi esteen, joka johtui lähinnä siitä että kusin itse kapulan heiton ja takaisin käännyttäessä este ei ollut suorassa linjassa palatessa. Kapulan palautuksessa yhä parantamisen varaa; sivulletulon paikka heittelee, kapulaa pitää mutta viskelee päätä ("toin! tässä! ota jo! ota!") ja saattaa aukoa suutaan kapula suussa eli puree kapulaa turhaan.

AVOn luoksetuloa ensimmäistä kertaa melko lyhyeltä matkalta (sinisen maton laidasta laitaan). Arjessa käytetyt komennot voimakas apu, vauhdista stopit tehokkaita ja nopeita. Pidemmällä matkalla saattavat olla ongelma, mutta sitä katsotaan sitten joskus. Stoppeina nämä kuitenkin parempia kuin Titjalla koskaan.

Päivän isoin onnistuminen löytyi ylivoimaisesti noudon parista: vikoilla kerroilla kokeilin heittää kapulaa ilman että pidän Veilasta kiinni. Ei ryöstänyt!!!  (harmi ettei Tea videoinut heittojakin, alla pari vikaa hyppynoutoa)

Irtoamista ja kertausta

Avainharkkausta heti kahdeksalta aamulla Tean ja collie-nelikon kanssa, tästä tulee varmaan tapa.
Otettiin ensin sivusuuntaan irtoamista kellon muodossa pelkillä aidoilla, jonka jälkeen järjestettiin esteet viimeisimmän ohjatun treenin malliin ja tehtiin viime treenien meille niin hurjan vaikeita kuvioita uudelleen. Loppuun vielä pari keppien lähestymistä kulmasta.

Titja

Hyvin irtoaa kuten oli odotettavissakin, kuuntelee myös pois vedettäessä ja irtoaa seuraavan esteen hyppyyn nätisti - samantapaista harjoitusta ollaan tehty kotipihan puita kiertäessä.

Valitsee turhan herkästi houkutusesteitä ja yrittää keinullekin, jonka luona Tea on kuvaamassa.

Ohjaaja ei osaa ohjata koiralle riittävän selvästi välistävedoissa.

Ihan koiran tasoista kepittelyä, pari kertaa väärä lähestymisväli ja kerran karkasi ennen vikaa väliä pois - meidän perusongelmat. Viimeinen keppikulma erityisen hyvä (tiukka).

Tuli huomioitua, että hallilla tosiaan on ensiapu-paketti - selkeesti meitä varten! Tealla oli viime kerralla kädet vähän mustelmilla ja naarmuilla kun nämä meidän collikat ovat siitä "rauhallisimmasta" päästä ja tällä kertaa Titja (vahingossa) rei'itti mun sormeani - siksi kiroan tuossa nelosvideon lopussa..  :)












Veila

Ympyrässä kulkeminen ilman mun tukea odotettua parempaa, sain jopa pyöriä paikoillani. Palkkasin tässä lelulla, josta muistin taas miksen yleensä tee niin - kuumuu..

Välistävedot ihan makeita kunhan ohjaaja vaan toimii oikein. Ja sit on taas (ohjaajan) pakki nurin kun pitäisi tehdä sama uudelleen peilinä. Liikkuminen oikein on hankalaa, ihan tosi.

Kepeillä myös ensimmäisen välin kanssa hakua, mutta siitä kun pääsee kiinni niin koko rivi toimii.

Helppo voi käydä vaikeaksi

Ohjatuissa treeneissä, miten helposta voikaan tehdä vaikeaa. Ensimmäisessä irtoamisharjoituksessa Titja oli ihan omiaan, mutta lopuista ei sitten tullutkaan "mitään". Putket ei löytyneet enää kääntämisen jälkeen eikä kunnolla enää edes suoraan. Ja samaa kädet selän takana? Heh heh.
Välistävetojen oikeasti luulin toimivan. En mä muista että niissä olisi Titjan kanssa ollut ongelmaa, mutta nyt niitä ongelmia olikin sitten riittävästi lähtien mun ohjauksesta siihen, että koira ei ole täysin hollilla. Sain lievät moitteet että olen palkannut Titjaa niin paljon heittolelulla ettei se osaa jäädä ottamaan palkkaa kädestä (jota me kyllä tehdään toki agissakin, mutta entä jos välillä koiran mielestä suorittaminen on kivempaa kuin nami? lelu on varmempi täysi agitoiminnan pysäytys - tai laiskan ihmisen "avain onneen"..), siitä johtuvaa lievää keskittymättömyyttä jne.

JEE avainharkkaus-mahdollisuudelle! + hallivuoro

Tekstiä tulossa.

Titja







Veila





Illalla alaosaston hallivuorolla..

Turhaa säätämistä ohjaajalta

Ohjatuissa treeneissä, otsikko puhukoon puolestaan.

Ensilumi ja aksaa

On se jossain kohtaa saattanut ripotella lunta aiemminkin, mutta tänään satoi lunta, joka pysyy maassakin hetken. En ollut äärimmäisen ilahtunut lumisateesta päätettyäni lähteä agilityhallille kävellen, sillä Tea ei tällä kertaa päässyt treeneihin ja jäimme ilman kyytiä, mutta halu treenata silti löytyi sekä tahto päästä vähäksi aikaa tuulettumaan kotoa kivan tekemisen pariin. En osannut arvioida kunnolla matkaa hallille saatika sinne käveltävää aikaa, mutta onnistuin kuin onnistuinkin saapumaan hallille niin että avasin oven kellon lyödessä tasan treeniaikamme alkamisen merkiksi. Matkaa kertyi käyttämääni reittiä pitkin noin 3,85km joka tuli talsittua 33 minuutissa normaalia reipasta kävelytahtiani.

Tean olessa poissa emme saaneet tältä kerralta videoita, mutta treenimme oli varsin yksinkertainen ja helpposelitteinen. Aluksi jokainen koirakko otti kahden esteen jumppasarjaa lihasten verryttelemiseksi, eli matalahkoja hyppyjä peräkkäin niin että väliin sopii juuri yksi askel.
Varsinainen treenimme keskittyi renkaaseen, joka oli radan keskipiste. Renkaan toisella puolella U-muotoinen putki ja toisella puolella kolme hyppyä myöskin U-muodostelmassa, joita käyttäen hinkattiin rengasta kerran jos toisenkin. Ohjauspuolia vaihdellen saatiin sisällytettyä muutama valssi- ja takaaleikkaus-harjoitus muuten niin yksinkertaiseen treeniin.

Testasin itse miten hyvin Titja hakee rengasta enkä suoristanut sitä vaikeammista kulmista välttämättä kovin paljoa vaan annoin sen valita itse. Putkelle päin mentäessä kulmissa ei ollut mitään ongelmaa, mutta putkelta päin tultaessa koira hyppäsi sivusta. Kerran, toisen, kolmannen. Osaa varmasti, mutta kehtasi tulla sivusta vielä silloinkin kun olin vastaanottamassa sitä täysin suoraan. Prkl!! Muutama onnistunut toisto.

Loppuun saatiin kokeilla kahdesti jumppasarjaa täydellä viidellä esteellä eikä siinä ollut mitään ongelmia. Varsinaiseksi jäähdyttelyksi saatiin talsia sama matka kotiin kuin mitä oltiin tultu hallillekin, joskin monta kertaa inhottavammassa lumipyryssä.  :(

Collieiden hallivuoro

Pitkästä aikaa päästiin halliin treenaamaan tokoa (tai jotain sen tapaista jäljitelmää) collieiden talvikauden ensimmäisen hallivuoro-keskiviikon muodossa. Otin Veilan treenikoiraksi, sillä Titja pääsee tekemään viikoittain agilityä ja viirukin tarvitsee jotain tekemistä.

Päällimmäinen ideani oli keskittyä ruudun kertaamiseen, olemmehan ottaneet sitä.. kahdesti? Vai jopa kolmesti aikaisemmin? Joka tapauksessa kuukausia sitten. Koska ruutunauhaa ei ollut saatavilla hyödynsin koirien hihnoja rakentaakseni meille ei-niin-ison, mutta toimivan ruudun. Muutamaa pientä erehdystä lukuunottamatta Veila oli oikein pätevänä tänään ja haki todella monta kertaa ruutuun myös ilman ohjaavaa kosketusalustaa, kun uskaltauduin kokeilemaan (video alla).
Positiivisin yllätys tuli kuitenkin paikkamakuusta, jonka Veila suoritti yksin kahden pehkocollien tehdessä omiaan samassa hallissa. Se ei häiriintynyt niille annetuista naksautuksista tai käskyistä vaan pysyi koko paikkamakuu-treenin ajan täysin paikoillaan vain parilla välipalkalla. Mistä lähtien se on malttanut näin hyvin? Pari noutoakin sujui.

Koska Veila ei näyttänyt kovin väsyneeltä, siirryin ottamaan hyppyä sen kanssa treenin lopuksi. Alo-hypyt menivät ihan kiitettävästi, paikallaan seisominen täysin liikkumatta ei vain ole koskaan kuulunut Veilan vahvuuksiin viereen käveltäessä. Kaiken muun mentyä tänään niin loistavasti uskaltauduin kokeilemaan ensimmäistä kertaa avo-hyppyä Veila kanssa ja ensimmäisillä toistoilla se ei voinut mitenkään ymmärtää, että esteen taakse täytyy istua; tarjosi kyllä kaikkea muuta lähtien kuolleen esittämisestä. Kun se oikea toiminto löytyi, saatiin pari täysin puhdasta avo-hyppyäkin aikaiseksi ja yllätyi positiivisesti sen tarjoamasta välimatkasta esteeseen - tottunut Titjan rintakehä-esteessä-kiinni -suorittamiseen.


Sokerina pohjalla.. Veila oli vastikään pari päivää Annin luona hoidossa, jonka aikana Anni innostui naksuttelemaan Veilalle uutta temppua. Tämä on ollut itsellänikin mielessä jo pidempään, mutten ole saanut aikaiseksi - ja nyt viiru osaa tempun! Tuli kokeiltua itsekin eikä viiru malttanut lakata tarjoamasta puhaltelua kun oli alkuun päässyt, joten Anni teki hyvää työtä taskuviirun kanssa.
Eli tarkemmin kyseessä kuplien puhaltaminen veteen.  :)

Aksan itkupotkuraivarit

Tämän päivän varsinaisessa radassa meillä ei ollut Titjan kanssa mitään ongelmia, pelkkiä hyppyjä ja putkia. Hauskaksi haasteeksi vetäjät päättivät alun kakkosesteen ohjauksen, jossa ohjaaja ei saanut liikkua paikoiltaan ennen kuin koira on ohjattu esteen yli tai tiedossa olisi ollut punnerruksia.. Tämä näkyy mm. ensimmäisellä videolla kohdassa 0:25.

Meidän murheenkryyni tänään olivatkin sitten vaihteeksi kepit. Keppikulmat ja viimeinen keppiväli. Sekä välistävedot. Molempien asioiden pitäisi olla Titjan kanssa suht varmoja, mutta ei tänään. Kävin päässäni ehkä melkoista murinaa ja ärrinpurreja aiheesta, mutta yritin olla näyttämättä sitä ulospäin koiralle taikka uudelle vetäjällekään (ryhmässämme on kaksi vetäjää) ja rauhoittelin välissä jopa itseäni - sen lisäksi että heitin kuin heitinkin pienet itkuportkuraivarit polkemalla tasajalkaa kentällä maahan (kakkosvideon 0:28) ja toisen kerran lyyhistymällä polvilleni nauramaan paskaa ohjaustani.  :D

Overall, liikaa pikkuhinkkausta tälle koiralle (sekä ohjaajan pääkopalle). Olisi pitänyt tehdä toisella vuorolla jotain helpompaa.

A-Qilityn hallia testaamassa

Koska VAU:n ja Korkeavireen naapuriin on kunnostettu uusi treenihalli A-Qilityn nimissä käytiin koeajamassa se yksityisvarauksen muodossa Riikka-Liisan ja Tean kanssa. Pohja oli ihan omaa luokkaansa juosta, ei liukastellut yhtään ja uutukaisuuttaan loistavat esteetkin olivat pinnoiltaan todella hyviä erityisesti koirien näkökulmasta, Tea etenkin vietti osan ajastaan vain niitä hipelöiden.  :D

Veila pääsi pois agility-tauoltaan ja aika makeasti se kyllä tekikin! Todelliset hyvän mielen treenit, mikään ei jäänyt oikeastaan vaivaamaan ja kaikki kokeiltu toimi. Ainoaa kunnon hakua tuli ensimmäisellä videolla nähtävässä keppikulmassa heti A:n jälkeen ja sekin onnistui heti kun rauhoitin sekä koiran että erityisesti itseni. Makeita irtoamisia, pysyi poissa kontakteilta silloin kuin piti ja vauhdikkaita keppejä. Mitäpä mä selittelemään sen enempää. Tässä sitä taas funailin että miksi en kisaa tämän koiran kanssa?
Neljä (oho hups, mutta hyvin se jaksoi eikä näyttävästi väsynyt) treenivuoroa ehdittiin ottaa Veilan kanssa, joista kaksi keskimmäistä videoituina Tean toimesta, kiitti taas!

Titjan treenit saattavat tälläkin viikolla torstaina jäädä väliin kun kennelvuoro kutsuu loppuviikosta, ei viime viikollakaan päästy. Harmillista, mutta eip voi mitiä.

Paimennuspäivä Somerolla

Nyt ennen kuin kukaan luulee tämän olevan syventävä kirjoitus taitavasti paimentavista nahkacollieista, niin ei sentään - olimme lampailla ensimmäistä kertaa kokeilemassa paimennusta ja sytyttelemässä koiria. Veila ja Titja ovat nähneet kyllä aidan toiselta puolelta ennen lampaita ja ovat kerran käyneet moikkaamassa pässejä, mutta Titja lähinnä laidunsi niiden kanssa eivätkä ne koiria pahemmin väistä niin ei viiruakaan niin paljoa kontaktin luominen kiinnostanut. Tuostakin on kuitenkin jo kolme vuotta.
Vein itse lampaille Veilan ja Milkan, Riikka vei oman koiransa Piuken ja Titja oli turistina, jottei sen tarvinnut jäädä kotiin yksin kerta autossa oli tilaa. Sää ei suosinut meitä etenkään aamupäivästä vaan niin kutsuttu "lampurin sää" oli hyytävä, tuuli ja satoi vettä käytännössä vaakatasossa, puolilta päivin ruokailun jälkeen sade sentään rauhoittui. Säästä huolimatta kouluttajamme Virpi oli loistava hyvine huumorintajuineen sekä seura mahtavaa, kun olimme kerääntyneet paikalle useamman Timonan-nahkan omistajien kesken - näitä päiviä me kaikki haluamme ehdottomasti lisää ja tästä innostuneena taisin juuri varata alustavasti Veilalle kaksi paimennuspäivää helmikuulle. Hups?

Veilan reaktiot lampaisiin olivat oikeastaan juuri sellaiset, kuin mitä juuri tältä koiralta voisi olettaa lampaiden ollessa rauhallisia. Ollaan näin yleisesti arjessa treenattu sen kanssa erittäin paljon jättämään rauhallisesti - kuin myös vähemmän rauhallisesti - käyskentelevät muut eläimet (myös vastaantulevat koirat) rauhaan niin se varmaan osaksi näkyi myös lampailla eli kun ne eivät reagoineet Veilaan liian voimakkaasti että olisivat juosseet niin ei Veilaakaan niin paljoa kiinnostanut.
Ensimmäisen kerran se lähinnä haisteli maata kun kävelin koiran kanssa liinassa lampaiden perässä, hajut ovat muutenkin Veilalle välillä voittamattomia. Voimakkaampaa reagointia saatiin esille sitten kun siirryin itse lampaiden keskelle, mutta sittenkään ei tapahtunut koiran silmissä "tarpeeksi" mielenkiinnon ylläpitämiseksi niin viirun jäätyä liinan päähän vapaaksi se ei enää tyytynytkään pelkkään haisteluun vaan löysi maasta iiiihanaa lampaan kakkaa. Häädit sen pois niin se palasi takaisin, koska Nam...

Ruokatauon jälkeen Veilan toinen kierros oli jo vähän parempi, kun jätin koiran heti alkuunsa vapaaksi ja siirryin paimenen lisäkäden eli kepin kanssa lampaiden luokse. Muutaman kerran lampaat jäivät nurkkaan jumiin ja piti käydä ottamassa Veilaa pannasta sekä ohjata se oikein jotta saatiin lampaat takaisin aukeammalle. Positiivista tässä oli se ettei viiru tuntunut epäröivän lampaiden kiertämistä niin läheltä.
Jouduin paljon kutsumaan koiraa, muttei sillä ainakaan niin suurta intoa ollut syödä kakkaa kuin ekalla kierroksella. Muutamia kertoja lampaat ottivat reippaampia juoksuaskeleita, jolloin Veila reagoi niihin selkeämmällä mielenkiinnolla, otti muutamia laukka-askeleita ja haukahteli innosta, mutta rauhoittui heti passiivisemmaksi perässä kulkijaksi kun lampaat palasivat tasaiselle käynnille.

Kolmas kierros oltiin pyöreässä aitauksessa, joka oli hieman isompi eikä siellä ainakaan ollut kulmia, joihin lampaat olisivat voineet jumittua kuten aikaisemmassa neliön mallisessa pikkuaitauksessa. Veila ei ollut suostunut tekemään hihnassa tarpeitaan kun olin sitä pellon kulmassa kävelyttänyt, joten se tapansa mukaan vapaana ollessaan teki tarpeensa lammasaitaukseen - jibbii. Mutta eipähän ollut ainoa.  :D
Kiinnostusta löytyi aina välillä, välillä taas vähän vähemmän ja mm. aitauksen ohi kävelevät muut koirat saivat omat hälytyksensä. Kokonaisuudessaan voisi sanoa Veilan esittäneen muutamia erittäin hyviä hetkiä pitkin päivää silloin kun sen mielenkiinto pysyi siinä mitä oltiin tekemässä, mutta paljon sytyttelyä se vaatii ennen kuin se alkaa kunnolla tekemään ja hokaa, että tämä on se mitä haetaan. Vasta nyt nousi mieleen että saisinkohan ottaa naksuttimen mukaan teho-kehuksi ensi kerralla? Sillä se on suurimmaksi osin kaiken muunkin tajunnut että tämä oli SE juttu..



Milka oli lampailla vain kaksi kertaa, ensimmäisen kierroksen pyöreässä aitauksessa. Siellä se olikin liinassa koko ajan ja kävelin koiran perässä kun se seurasi lampaita ja ohjeistin vähän menosuuntia. Mielenkiinto ja katse lampaisiin pysyi lähes koko ajan sekä lampaita kohti lähestyminen oli pääosin rauhallista. Se reagoi hyvin liinalla antamiini suunta-vihjeisiin ja lähti kiertämään lampaita kanssani/edelläni lähes aina kuten olin halunnutkin ja saatiin ohjailtua niitä melkoisia mutkia pitkin aitausta. Pari kertaa lampaiden "karattua" liian kauas meinasi innonpuuska iskeä, nykäisi enemmällä vauhdilla lampaita kohti ja haukahti että pitäisi päästä! Jos lampaat sattuivat jäämään miettimään ja Milka pääsi niiden lähelle kosketusetäisyydelle se tyytyi vain haistelemaan millaisia kavereita me oltiinkaan seuraamassa.
Intoa ekan kierroksen jälkeen oli syntynyt kuitenkin jo niin paljon, ettei Milkan enää onnistunut katsella ihan aitauksen vieressä muiden koirien suorittamista rauhassa. Se alkoi välittömästi piippaamaan ja oli levoton, joten se piti viedä autoon lepäämään.

Ryhmämme viimeisenä ja paimennuspäivämme päättävänä koirakkona toiselle kierrokselle mentäessä kouluttaja ilmoitti meidän menevänkin isolle laitumelle ja lähti hakemaan omaa koiraansa avuksi. Isolla laitumella olivat päivän mittaan käyneet treenaamassa vain pari koiraa, jotka harjoittelivat isomman lauman käsittelyä, mutta sinne me käveltiin! Jätin Milkan odottamaan istuen siksi aikaa että pääsin lampaiden ohi ja vapaaksi päästessään sen ensimmäinen lähestyminen oli hieman turhan vauhdikas ja ajattelematon, että se vahingossa erotti muutaman lampaan isommasta laumasta. Pari lammasta palasivat itsekseen hetimmiten muiden luokse, mutta yksi irtolammas otti hatkat kauemmas jota Milka lähti päättäväisesti seuraamaan. Itse sain kehut kun olin päättänyt rauhallisesti pysyä ison lauman luona enkä lähtenyt auttamaan täys-aloittelija koiraa yksinäisen lampaan kanssa, kun lauma oli niin liimautunut muhun kiinni että olisi saattanut hajota kun taas koira sai kehut siitä, miten se pysyi irtolaisen kannoilla ja sai ohjattua sen lopulta rauhassa takaisin (osin kai puoli-vahingossa, mutta sai kuitenkin).
Kun alkutilanne oli rauhoittunut ja lauma oli jälleen koossa, Milkan työskentely oli rauhallista katsottavaa. Sen mielentila pysyi tasaisena jatkuvasti, reagoi hyvin ohjaavaan keppiin vaihtaen suuntaa ja kiersikin lampaita. Vain pari satunnaista kertaa sen mielenkiinto kääntyi joko hajuun tai kauempana olevaan yleisöön ja pari kertaa se yritti käydä katsomassa Virpin lähistöllä varmuuden vuoksi paikalla olevana apukoirana makaavaa bordercollieta (tai liekö olisi halunnut senkin mukaan laumaan), muuten sitä ei tarvinnut kutsua tekemään hommia. Muut timonalaistiimiläiset olivat haltioituneita palatessamme takaisin ja kaikki antoivat koiralle - ehkä vähän mullekin, vaikka koen että Virpi teki siellä lähes kaiken ja kävelin vain mukana - ylistävät kehut. Milka oli ehdottomasti päivän yllättäjä ja sillä oli minunkin mielestäni ylivoimaisesti paras ja tasaisin lähestyminen lampaita kohtaan. Liekö kouluttaja ollut huomannut sen ensimmäisen kierroksen perusteella ja Milka oli sen takia ryhmämme ainoa aloitteleva koira, joka pääsi isolle laitumelle ja isolle laumalle? En tullut kysyneeksi perusteluja miksi juuri Milka sinne ohjattiin.

Kokemuksena itselle se isolla laitumella oleminen oli mieletön ja nostatti intoa lajia kohtaan, vaikka kyseessä ei ollutkaan oma koira tekemässä. Kokonaisuudessaan kun mietin omaa tekemistäni päivän mittaan on minullakin paljon kehityttävää hommassa eikä minulle mitään luonnonlahja-paimenen kykyjä ole suotu. Täytyy opetella koska keppiä tulisi käyttää aloittelija-koiran kanssa, jotta en pysäytä sen kulkua silloin kun se on tekemässä jotain oikein. Täytyy opetella kävelemään lampaiden kanssa, se oli niin luonnollisen näköistä kun Virpi siellä käveli, mutta minun kanssani ne olivat jatkuvasti tiellä, ehtivät ennen minua tai kompastelin niihin noin yleisesti.. Täytyy myös opetella seuraamaan ja ajattelemaan montaa asiaa samaan aikaan aina koiran kulkusuunnasta omaan ja lampaiden kulkusuuntaan sekä paimenkepin käyttöön.
Eli ei tämä sitten ollutkaan ihan niin yksiselitteinen laji.. päivän mittaan opin ihailemaan myös ihmisten kykyjä ohjata paimentavaa koiraa siinä koirien paimennuskykyjen ohella, vaikka olisikin miten mitättömät signaalit niin ei se koira ole siellä yksin. Koira on tiimi ohjaajansa kanssa.

Piukestakin pieni maininta kerta se täällä hoitokoirana on yhä edelleen, sillä meni eka paimennuskerta Suomessa (on paimentanut Tsekeissä) oikeastaan melko hyvin. Riikan eli omistajan täytyy vaan opetella kepin käyttäminen ja rauhallisempi ohjaus, jotta yhteistyö olisi tehokkaampaa. Piuke on erittäin innostunut lampaista, kiertää niitä hyvin ja on kivasti kuulolla, mutta etäisyyttä sillä saisi laumaan olla vielä enemmän.

Milkan menoa isolla laitumella seuratessa nousi takaraivoon myös leikittelevä ajatus siitä, olisiko Titjasta sittenkin tähän hommaan. Mikäli sytyttelyssä riittää se, että on itse lampaiden takana ja koira seuraa perässä eksymättä ärsykkeiden perään, mummokoira voisi kuuliaisuuttaan sopia tehtävään ja siinä olisi sillekin uutta ajateltavaa kun kaikkea muuta ollaan jo kokeiltu. En usko sen kiinnostuvan lampaista erityisesti mikäli kävelen koiran vierellä lampaiden perässä, mutta jos se saisi samanlaisen huikean tilaisuuden kuin Milka, voisi Titja oikeastaan olla aika hyvä. Oikeasti.


Milkan taidonnäyte, molempien koirien kuvista kiitos Riikka Lainio!

Milka pääsi tapaamaan myös oman pentuesisaruksensa Lorun ja hitsi, ne ovat ihan kaksoset! Harmi ettei kummankaan pentue-suunnitelmat lopulta toteutuneet, kumpikin näistä olisivat olleet sellaisia koiria joista olisin pennun kelpuuttanut, vaikka ensisijaisesti Lorusta olinkin kysellyt..

Kuvia on tulossa lisää ajallaan, läpi käytäviä on noin 1600 mun kamerassa jolla kuvattiin myös Milka ja Piuke, että hetki menee. Vielä vaiheessa parin koiran colliekuvaus-päivän kuvatkin.

P.S. Minus lähti takaisin kotiin maanantaina. Hoitoeläimiä jäljellä siis Milka ja Piuke.

Colliekuvaus #2

Odottava vai tyytymätön? Kuvan ottanut Jarno Kurlin

Miten mä voin? Moni Carasta tietävä tiedustelee. No toki paremminkin voisi asiat elämässä olla, mutta olen jo mieleltäni paljon rauhallisempi. Löydän itseni välillä toimimasta tietyin tavoin, joita tein vain Caran takia, kunnes muistan ettei tarvitse enää. Eivätkä ne kyynelet vielä täysin poissa pysy, mutta ei niiden kai kuulukaan.

Mutta mutta. Tänään tuli vietettyä oikein mukava päivä Löytynmäen kentällä alaosaston colliekuvaus-päivässä kuvaajana jo toista kertaa tämän vuoden aikana. Viimeksi meillä oli huomattavasti enemmän pehkoja, mutta nyt jäi useampi ilmoittautunut pehko kotiin ja suurin osa kuvattavista koirista olivatkin nahkoja. Ja ainahan joukkoon mahtuu se "vääränrotuinenkin", tällä kertaa bordercollie.
Kentälle laskeutui satunnaisesti melkoinen sumu, joka joko antoi kuville uskomattoman kauniin tehosteen tai välillä jopa hankaloitti kuvaamista, kun koira upposi sumuun. Kaiken kaikkiaan saatiin yllättävän kaunis keli ottaen huomioon viime päivien alati vaihtelevat säät.

Kuvia tulee nähtäväksi pikkuhiljaa seuraavaan osoitteeseen:

http://korvakoirat.kuvat.fi/kuvat/Dogs/Colliekuvaus+2014+vol.2/
Täytyy vaan ensin päästä yli tästä laatu-masennuksesta jotta saan käytyä kuvat loppuun, kun tämänhetkisen objektiivini piirtojälki ei ole ihan niin pehmeää kuin toivoisin sen olevan myös isommissa resoluutioissa. Koirat ovat sentään kuvissa kauniina, itse tässä nillitän vähän turhemmasta. :)

Asiasta toiseen, molemmat koirani - kyllä, viirukin! - ovat nyt ilmoitettuna ensi kuun lopulla olevaan karvakaveri-testiin. Pieni epäilys on että näinköhän Veila koko testiä tulee läpäisemään, mutta siinähän se menee sinne Titjan siivellä. Mikäli ei läpäise niin keskityn hommaan sitten Titjan kanssa, ihmettelen mikäli se ei moisesta suoriudu hyväksytyin paperein. (Ja ollaanhan me vanhainkodissa jo käyty "harjoittelemassa"..)

Takaisin kuvaus-päivään sen verran, että myös hoitolapseni Piuke (Timonan Ziroya Zieva) oli kuvauspaikalla mukana ja joutui/pääsi myöskin kameran eteen jopa viideksi minuutiksi.. taisi olla ylivoimaisesti päivän helpoin koira, vaikka monta muutakin puoli-automaattia kävi kääntymässä kuvauspaikalla.
Tässä siis maailmanmatkaaja Piuke, ikää nyt 3,5v.

Kun suljen silmät niin sä oot täällä taas

Ei tän pitänyt mennä näin.
Mä tiesin, että sä saattaisit olla välillä vähän hankala, mutta avasin oveni ja sydämeni sulle, toivotin sut tervetulleeksi kotiini ja elämääni. Halusin auttaa sua ja näyttää sulle, miten hienoa elämä voi olla, löytää sulle ihan oman ihmisenkin. Muistatko, kun ekan kerran tapeltiin, heti autossa kun toin sut kotiin? Tai miten vahvasti eri mieltä sä olit kun olisin halunnut leikata sun kynsiä ekaa kertaa? Entä sen kerran kun sut ekaa kertaa meillä hierottiin? Kaikki ne tavarat, jotka olisit halunnut omia itsellesi?
Mä en muista. Muistan kaikki ne kivet jotka yhdessä kannettiin, auringonlaskut joiden punassa yhdessä uitiin, kilometrit jotka yhdessä pyöräiltiin. Muistan kaikki ne hetket, jolloin sua katsottiin ja susta kerrottiin, että sä olet hieno koira. Koska tiesinhän mä sen.

Sun piti luottaa meihin ja näyttää miten hieno koira sä oot. Näytitkin, mut joku meni pieleen ja enää harva pystyi katsomaan sua pelottomin silmin. Sä et onnistunut löytämään kotia, eikä sulle sitä lopulta enää edes etsitty, niin paljon oli ehtinyt mennä jo vikaan. Niin montaa ihmistä sä olit jo purrut.



Lupasin sulle kerran, että mä olisin sun vierelläsi niin kauan kuin olet mun vastuullani, lupasin olla sun oma ihminen niin kauan kuin mua tarvitset. Sen vastuun susta mä kannoin vaikka rikkinäisin sieluin, koska halusin ettet tuntis oloasi enää hylätyksi ja vaikka moni mua kehottikin viemään sut pois meiltä, koska sun pelättiin vahingoittavan mua. Yks hampaanjälki siellä tai täällä, en siksi halunnut sua pettää.

Niinpä mä olin paikalla kun sä suljit silmäsi viimeisen kerran, sun vierelläsi silitin hellästi sun turkkiasi. Kaikki ymmärsivät miksi sä olit siellä, mutta vain mä itkin kun sydämesi löi viimeisen kerran 14:22. Mulle sä jätit tärkeät muistot niistä hetkistä, kun kaikki oli hyvin. Ja se muisto on kaunis, yhtä kaunis kuin sinäkin.

Lepää rauhassa, Cara
??.09.2009 - 10.10.2014

You never know the true value of a moment until it becomes a memory.


Cara oli luonani sijaiskodissa PHESY ry:ltä kesäkuun alusta lähtien. Se ehti käydä lyhyellä koeajalla toisaalla, mutta sen ongelmat nousivat pintaan ja pahentuivat hiljalleen entisestään ennen eutanasia-päätöstä. Monenlaista kokeiltiin, tuloksetta.

Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Talvikauden toinen agitreeni! Tähän säännöllisesti treenaamiseenhan voisi jopa taas tottua. ;)

Meni vähän liikaakin putkeen etenkin alkutreenistä, eli toisin sanoen ei olisi tarvinnut mennä juuri siihen pirun putkeen ollenkaan joka siinä oli niiiiin kivasti tarjolla. Jos ihan oikeaoppisesti oltaisiin menty, niin kolmoshyppy olisi kuulunut vain merkata koiralle ja tehdä tiukka persjättö heti kyseisen hypyn jälkeen valmistellen seuraaville esteille lähestymistä - vaan eipä Titjan kanssa. Putkihoukutus on ollut meidän kompastuskivi aina ja niin oli nytkin, sinne meni että suhahti. Unohdettiin persjätöt ja keskityttiin vaan vetämään koiraa oikealle esteelle sieltä mielenkiintoisen putken edestä, joka lopulta onnistui yllättävän monta kertaa - ei ehkä kauneimmilla ohjauksilla, mutta ei mennyt putkeen! (Kiitos Tea videoinnista ja erityisesti tässä kohtaa videota radanlaita-kehumisesta, hyvin on huvittavaa kuunneltavaa videolla :D Mutta niin se junakin kääntyy kuten totesit.)
Ja kun oikein kiellettiin menemästä putkeen koko alkutreeni niin seuraavan putken kohdalla irtosi kauniisti katsomaan putken pään, mutta ei mennyt ekasta lähetyksestä. Pujottelun aloituskin oli vähän hakusessa, mutta kaikkea ei voi saada ja täytyy pitää mielessä, ettei Titja ole oikeasti treenannut agilityä ryhmissä pariin vuoteen kun Veila on ollut ensisijainen treenikoirani, jotta sekin oppi lajin saloihin. Ehkä siis Titjan tekeminen saa vähän hakemista tässä kohtaa ollakin.


Tauon jälkeen kepeille lähetys oli kaunis - mutta kesken keppien Titja huomasi ryhmänohjaajan asettamassa A:n alasmenolle namialustaa ja päätti jättää kepittelyn kesken sen takia. Kiva veto Titja, mitä tapahtui sille ajatusmaailmalle jossa pujotteleminen on maailman parasta? Vähän alkoivat kierrokset näkyä heti tämän toisen treeninpuolikkaan alkuun jo kepeille lähestymisessä, kun koira jäi pörräämään ympärille epäonnistuneen sisäänmenon jälkeen. Olen onnistunut (omasta mielestäni) hyvin hallitsemaan oman hermostumiseni ja rauhoittamaan tilanteen täysin ennen jatkamista näillä parilla ensimmäisellä treenikerralla, siitä ei seuraa kovin hyvää jos ollaan kierroksilla molemmat.

Sitten tulikin Titjan taidonnäyte irtoamistaidoista osa 1. Keppien jälkeen pyysin kiertämään tarkoituksenani saada koira meitä lähimmän hypyn taakse, mutta niinhän tuosta videoltakin voi nähdä että käsi on jossain korkeuksissa ja koira todellakin irtoaa sen mukaisesti. Sinne kauimmaiselle hypylle. Ja kiertää kyllä, kuten käskettiinkin - aika taitava, vaikka ihan ei mennyt oikein. Ja heti perään ei juna taas kääntynytkään kovin helposti eikä tällä kertaa mennyt putkeen kuten olisi tällä kertaa pitänyt.
Irtoamista osa 2 ennen vikaa estettä, kun aivan suoraan voisi lähestyä putkeakin mut kun juna kääntyy vähän hitaasti niin se suora olikin hypylle. Ja taaskaan ei mennyt heti putkeen. Noita omia juoksulinjoja mä aina kauhistelen videolta ja muutenkin käsillä suhimista, miten kaikki prot saa sen näyttämään niin helpolta? Nää meidän treenivideot on vaan niin säätämistä. :D


Agitreeni sattui kyllä juuri oikeaan hetkeen ja päivään, jotta ajatuksia sai hetkeksi muualle kaikesta muusta. Joskus puhelin soi, vastaat ja pitkään paikallaan seissyt maailmasi käännetään kerralla ylösalaisin.

Vielä aamulla olin epävarma. Kävelin pitkin metsätietä koirien kanssa miettien Caraa ja sen tämän hetkistä elämää sekä täysin tiedotonta tulevaisuutta. Jo viikoja samat ajatukset ja kysymykset ovat risteilleet päässäni vailla vastausta, odottaen ratkaisijaansa. Miksi, mitä, koska.
Nyt lähes kaikki kysymykset ovat saaneet vastauksensa ja tiedottomuudesta ahdistuneen mielen tilalle on mätetty kauhoittain ristiriitaisia ajatuksia. Voinko sanoa uskovani, että pitkään viivytetty ratkaisu on koiraa kohtaan täysin oikea - ettei sen tarvitse enää stressata, ei tarvitse enää purra? Voinko olla oikeasti helpottunut, niin koiran kuin itseni puolesta? Saanko lopulta mielenrauhan?

Huominen on yhä edessä. Polku käy raskaaksi, mutta sen lupasin kulkea vierelläsi. Loppuun asti.

Syyslenkkeilijät

Oma kaksikkoni eli kaljukaula Veila ja mummokoira Titja pääsivät mukaan uudelle mieltä rauhoittavalle Hollola-kierrokselle lenkkeilemään maalaismaisemiin ja järven rannalle. Kiitos päivästä Tytti ja pojat Samu & Konsta!
Ja taas löydettiin aivan mahtava kuvauspaikka tuolta laiturilta! Nyt ei ollut kyllä tarvetta millekään varsinaisille koirien posekuville, mutta tämä(kin) paikka pidetään mielessä.  :)

Tulipahan samalla bongattua pellolta neljän koiran lauma juoksemassa, mustanpuhuva hirvikoira ja kolme braccoa (olettaen että se pentu oli myös puhdas bracco). Juoksivat onneksi kotipihaansa kun lähdettiin seuraamaan mistä lauma on karussa. Kyllä se hetkeksi pysäyttää nähdä koirat juoksemassa niin lähellä autotietä, vaikka pikkutie olikin kyseessä.




P.S. Tälle näylle en voi kuin nauraa - Veila on niiiiin kääpiö!!

Kuin pienin liike voisi murtaa alta hauraan jään

En ole muutaman viimeisen viikon aikana jaksanut keskittyä kirjoittamaan blogiin lainkaan. Yritystä on ollut, mutta aina on jäänyt jostain syystä kesken. On ollut hyviä uutisia, hyviä näyttelytuloksia ja muutenkin onnistumisia, mutta minun jaksamiselleni on myös ollut paljon, jollei liikaakin huonoa. Olen herkästi stressaava ihminen ja jään hautomaan asioita turhankin pitkiksi ajoiksi, kehitän niistä kierteen enkä osaa päästää menemään. Syytän herkästi itseäni vaikkei syy välttämättä olisi edes minun ja poden sitten huonoa omaatuntoa kuukausitolkulla.
Erityisesti viime aikoina olen kokenut vetäytyväni syrjään, tapaavani ihmisiä "vain pakosta" ja hymyileväni lähinnä kohteliaisuudesta. Minulle on kummallista sanoa näin, mutta toisinaan jopa kodin ulkopuolella vietetty aika on tuntunut rennommalta; kotiin palatessani astun takaisin ajatuksieni ahdistavaan luolaan. Olen opetellut vuosien aikana elämään hetkessä, koska stressaan herkästi myös tulevasta - mutta nyt tämä oppi on kaatunut minua vastaan. Pyrin elämään hetkessä, mutta se hetki on lamaannuttava.

Näyttelyistä teen omat ajastetut postauksensa viiveellä kuten aina ennenkin mikäli ne ovat jääneet ajallaan tekemättä (tykkään siitä että näyttelypostaukset ovat oikeiden päivämäärien kohdalla ja pystyn postauksista lunttaamaan parinkin vuoden jälkeen tulokset ja muistot), mutta koska olen menettänyt ajantajuni kaiken tapahtuneen keskellä, kasaan suurimman osan uutisista tähän kirjoitukseen.


Elämä on laiffii! Mä oon kunnos!

Ehkä ensimmäiseksi niitä hyviä uutisia.
Veila kävi 1.9. ja toisen kerran 15.9. ultrassa kohdun seurannassa, ettei se kehittele sinne leikkauksen jälkeen mitään tulehdusta. Ensimmäisessä ultrassa näkyi vielä vähän jotain, toisessa ultrassa ei oikeastaan enää mitään ja sen perusteella voisi sanoa tulehdusvaaran olevan ohitse - olin melko varma, että käydään sekin vielä läpi, onneksi selvittiin todennäköisesti ilman. Veila vuotaa vielä satunnaisesti hieman punaista eritettä, mutta se on kuulemma suht normaalia ja osin olennaista kohdun puhtaana pysymisen kannalta jottei neste jää sisälle. Ainakin koira on äärimmäisen innokas ell-kävijä eikä paljoa muistele leikkauspöydälle joutumista pahalla. Lekuriin mennään suurella innolla häntä heiluen ja lääkäritätikin moikataan riemulla..
AB-kuuri loppui viime viikon loppupuolella, juuri sopivasti jotta pystyimme kunnioittamaan antibiootin 7vrk varoaikaa viime viikonlopun Tuuloksen ryhmänäyttelyssä. Näyttelystä puheen ollen, ihmisten keskuudessa heräsi kysymys, saako Veila osallistua näyttelyyn näin pian "synnytyksen" jälkeen olemassa olevan säännön takia, joka kieltää synnyttäneiden narttujen osallistumisen näyttelyyn 75vrk sisään synnytyksestä. Veilalta siis leikattiin jo mahassa kesken menneet pennut ulos elokuun toiseksi viimeisellä viikolla.
Kukaan ei tuntunut tietävän vastausta eikä sitä saanut mistään kovin helpolla, mutta koska olin tarpeeksi vainoharhainen niin sain kuin sainkin viimein kennelliiton sääntöjen tulkitsijaan yhteyttä. Vastaus kuului:

"Kun sääntöä tulkitaan sananmukaisesti, niin se nimenomaan tarkoittaa synnyttänyttä narttua. Koska narttusi ei ole synnyttänyt, eikä sille rekisteröidä pentua/pentuja, voi se osallistua näyttelyyn, olettaen tietysti, että sen yleiskunto on leikkauksen jälkeen hyvä."

Eli saa. Moni arvelikin säännön perustuvan lähinnä siihen, että narttu tarvitsee aikaa palautua myös pentujen hoitamisesta. Veila ei koskaan nähnytkään omia pentujaan, joten ei niitä tuntunut osaavan kaivata eikä siltä tullut lopulta maitoakaan. Luonto päätti meidän kohdallamme näin.

Yhä minulta kysytään, yritänkö uudelleen. Aionko yrittää? En yhäkään tiedä. Olen saanut erittäin vahvoja kannustuspuheita useilta tahoilta ja ollut jo varsin positiivinen ideasta, mutta samalla olen erehtynyt katsomaan koiraani sekä itseäni taas turhan kriittisten linssien läpi. Minun on vielä mietittävä ja onhan tässä aikaa.. kuukausia. Mikäli tämä vuoden juoksurytmi pysyy, mahdollinen uusintayritys olisi samoihin aikoihin kuin tänäkin vuonna. Haikeaa pysähtyä ajattelemaan, että näihin aikoihin minulla olisi pitänyt olla pian luovutusikäisiä pentuja. Vaan eipä ole.
Onneksi minulla on sentään terve Veila, joka viettää tällä hetkellä myös terveellistä dieettiä. 'Synnytystä' edeltävä aika ja leikkauksen jälkeinen aika otettiin sen verran rauhallisesti, että tällaiselle ruokaa katsoessa lihovalle koiralle tapahtui sinä aikana kummallisuuksia.

 
Olen muuten erittäin katkera, että meidän viereinen metsä-siivu vedettiin matalaksi ja siihen aiotaan rakentaa lisää taloja. Oikaisin usein kyseisen metsän kautta koirarannalle, pääsin sen kautta suoraan "taka-pellolle" jota kukaan muu ei koskaan käyttänyt ja sain olla siellä kaikessa rauhassa pitämässä koiriani vapaana ja muutenkin käytin metsää tai sen pientä metsäpolkua päivittäin. Nyt se pieni tilkku on poissa ja toinenkin pala metsää ihan nurkilta. Onneksi tästä ei edelleenkään ole kuin parisataa metriä varsinaiseen metsään, mutta **tuttaa silti. Täällä on ollut niin mukava asua, kun on ollut metsää kaikkialla ja nyt sitä karsitaan urakalla. Edellisetkin uudet rivitalot on vielä osin tyhjillään. :(
Ainoa hyvä puoli on, että pääsin ottamaan tytöistä muutaman kuvan isojen kantojen päällä, kun lemppari-jättipuut kaadettiin.. ennen kuin nekin kannot poistettiin. Saakeli. Lisää huonoa mieltä kaipasinkin.

Asiasta toiseen, koska olen joutunut tutustumaan sakemannien sielunelämään hieman enemmän tässä lähikuukausien aikana päätin käydä seuraamassa SPL:n Lahdessa järjestämiä sakemannien SM-IPO 2014 -kisoja 6.9. lauantaina. Harmittaa vähän etten saanut lähdettyä sinne yhtään aikaisemmin aamulla niin jäi useat suojeluryhmät näkemättä eikä vastavalo ollut idyllinen kuvaus-suunnitelmieni kannalta, mutta itsessään lajista oppi kertaheitolla paljon kun yhdisti näkemänsä sekä tuomareiden arviot koirista (kuulutettiin kaiuttimista). Oli ilo katsella toimivia koiria ja montaa sen tyyppistä sakemannia, joista itse pidän. Minunhan ei pitänyt lähteä tuhlaamaan rahaa, mutta pakko oli kotiin kantaa jotain "tuliaisia" ja tällä kertaa koirat saivat ne ohjattujen kapuloiden muodossa. Ovat olleet hankintalistalla pidempään kuin edes muistan ja mikä olisikaan ollut parempi tapahtuma ostaa jotain treenaamiseen liittyvää. Vielä ei olla ehditty harjoittelemaan varsinaisia ohjattuja, mutta kapuloiden kantoa testattiin eikä kummallakaan ollut siinä ongelmaa.
Pientä noottia voisin antaa lipunmyynti-henkilökunnasta, mutten jaksa tehdä kärpäsestä härkästä. Toki olisin mm. voinut haluta sen ilmaisen ohjelma-lehtisen, mikäli se oltaisiin minulle ymmärretty ojentaa. Jne. Nähtyäni tämän tapahtuman sitä saattaa ensi vuonna eksyä katsomaan IPO MM-kisoja myöskin täällä Lahdessa.
Joitain ottamiani kuvia tulee ajallaan lisää tähän kuvakansioon.

SPL SM IPO-14:sta (lyhennehirviö..) seuraavana päivänä eli 7.9. päätin olla kerrankin hieman itsekäs ja jätin muiden auttamisen pois suunnitelmistani eli SCY P-H:n alaosastolaiset saivat pärjätä ilman minua tokokokeen järjestämisessä. Sen sijaan suuntasin Renkomäen hallille Veilan kanssa kuuntelemaan Lena Dankerin pitämää luentoa collieista. Luento oli käytännössä jatkoa ensimmäiselle osalle (missä en ole ollut paikalla), jonka aiheet tyyppi-opista ja luustosta käytiin nopeahkosti läpi ja keskityttiin sen jälkeen muuhunkin mm. ryhmätöiden muodossa. Lopuksi siirryttiin ulos koirinemme katsomaan ja tunnustelemaan toistemme koiria sekä Lena antoi pieniä vinkkejä koirien esittämiseen kehässä.
Koen saaneeni luennosta yllättävän paljon irti, vaikka suurin osa läpikäydyistä aiheista olivatkin jo entuudestaan tuttuja eikä minun handlauksessani tainnut olla mitään huomautettavaa. Itse olin yllättävän tyytyväinen Veilan asenteeseen liikkeissä, se ei nojannut hihnalle vaikka juoksikin pitkällä edellä, ei katsellut taakseen ja kulki kuin oppinut näyttelykoira - tosin tilaa oli käytössä koko piha, mistäs me saataisiin yhtä iso näyttelykehä?!
Tapahtuma jätti paljon ajateltavaa, varmasti muillekin kuin minulle. Lena toi esiin hyviä pointteja rodustamme, joille ei pidä sulkea silmiä tai ajamme täysin metsään. En usko voivani enkä oikeastaan edes halua tehdä kunnon tiivistelmää luennon sisällöstä, vaan kehotan menemään vastaavalle Dankerin luennolle henkilökohtaisesti, mikäli rakenneoppi ja koiran liikkuminen kiinnostaa. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta tuhottomasti sieltä saa irti ihan asiaa.
Mikä on tilanne tällä hetkellä rodussame ja mitä minä voin tehdä asian hyväksi? Siinäpä vasta kysymys.

Maanantaina 8.9. vietin aivan ihanan colliemaisen päivän Tytin kanssa. Käytiin kuvaamassa Konstasta (Dandinas Gorgeous Golden) lähenevän 12v synttäripäivän kunniaksi uudet kuvat Jalkarannassa ja rakastuin meidän kuvauspaikkaamme aivan silmittömästi, en edes tiennyt että Lahdessa on niin ihana kohta kuvata koiria enkä ole nähnyt muidenkaan kuvaajien otoksia sieltä. Haluan sinne uudelleen.
Loppupäivä kierreltiin pitkin Hollolaa ja käytiin Toivolassa molempien entisissä kotimaisemissa pellolla virkistäytymässä. Rauhallinen maalaispelto-maisema ja vapaana juokseva collielauma, kaunis sää ja erinomaista seuraa. Kiitos. Kiitos, vaikka olenkin miten väsynyt tahansa niin näitä päiviä tarvitsen.
Päivän kuvat täällä.

Kävinpä tuossa muuten Tsekeissä. Siitäkin saatte oman postauksen myöhemmin.


Samu (Jäälinnan Tsaarin Perijä), Konsta (Dandinas Gorgeous Golden), Titja ja Veila


Sympaattiset sisarpuolet Konsta 12v ja Titja 8v

Pari kertaa ollaan käyty Titjan kanssa muistelemassa agilityä menneen kuukauden aikana. Kerran tässä kotipihassa Tean seurassa pelkkää keppitreeniä ja eri kulmista lähetyksiä, kerran Heinolan treenikentällä lähinnä kontakteja sekä keppejä isommasta lähestymisvauhdista ja yhdet oikeat treenit tämän viikon torstaina 2.10. avaten meidän talvitreenikautemmea VAU:n täysin uusissa hallitiloissa.
Olin oikeastaan varsin yllättynyt ensimmäisissä talvikauden treeneissä Titjan kuuntelemisen tasosta. Sillä on kierroksilla ollessaan tapana kaahottaa ja jättää kuuntelematta, mutta tällä kerralla se pysyi lähes koko ajan hanskassa eikä suorittanut liikaa omiaan. Kaarrokset ovat yhä aivan liian laajoja ja minä ohjaajana ihan hukassa agilityn rutiineista sekä ohjaamisesta kun ei olla koko kesänä paria satunnaista mahdollisuutta lukuunottamatta mitään tehty. Uusi ryhmä on kuitenkin pääpuolin kaikki tuttua porukkaa ja uusista ryhmänohjaajista toinen - toista emme vielä ole tavanneet - erittäin mukava persoona. Meillä taisi myös käydä siltä osin tuuri, ettei meidän treeniaikanamme hallissa ole jatkuvasti suorituksensa aikana huutavia koiria niin siellä ei ollut mitään erityistä meteliä; hallitiloissa treenattiin neljällä eri kentällä agilityä samaan aikaan.
Vikalta radalta videota, vähän alkoi väsymys näkyä niin koirassa kuin ohjaajassa että tämä rata olisi kai kannattanut jättää oikeasti tekemättä. Ei meinannut putki löytyä niin koiralta kuin ohjaajaltakaan ja muuten treenin ajan jees namikontaktit menivätkin ylijuoksuksi. Videolla näkyvä putkesta putkeen oli meille täysin uutta eikä mummokoiran suoritus sen suhteen ollut yhtään pällimpi. Tästä on kiva jatkaa!


Palaten vähän taaksepäin, Titja jäi Heinolan treenien jälkeen viikoksi Heinolaan yhden tuttavan luokse hoitoon. Hoitopaikasta löytyi pari bichonurosta, joista nuorempi taisi ottaa hieman kurinpalautusta mummokoiralta. Hoidolle ei ollut oikeastaan varsinaista tarvetta, mutta haluttiin ottaa selvää saako tämä tuttu allergiaoireita normaalista lyhytkarvaisesta koirasta. Karvanlaatu ja varmasti hilsekin on erilainen verrattuna ei-allergisoivaan bichoniin. Kainalokoira painoi tassunjälkensä taas visusti uuden ihmisen sydämeen ja "jos koskaan tarvitset Titjalle hoitopaikkaa.." -lista kasvoi jälleen yhdellä nimellä.
Kokeilun tulos oli siltä osin positiivinen ettei allergiaoireita tullut, jonka varjolla voi lähteä harkitsemaan sitä oman paimenen miettimistä - rotu kun taisi olla jo selvillä. :)
Alla Miiran ottama kuva Titjasta hoitopaikassaan. Rakas säihkysilmä. <3


Aikaisemmassa postauksessa mainitsemani Nemo-koira joutui lähtemään luotani ja meni suoraan toiseen sijaiskotiin. Minä en voinut koiraa lopulta pitää, koska olen asettanut koirien pitämisessä ehdoksi etteivät ne huuda yksinolojen aikana. Tuhota saa tiettyyn rajaan asti minkä piti olla Nemon ainoa ongelma yksin jäädessään, mutta nauhoittelut paljastivat sen valittavan haukkuen ja ulvoen pitkiäkin aikoja.

Extempore-hoitoja onkin tullut kolme kappaletta.
Maailman paras kissa Minus tuli/joutui hoitoon ja samalla ankaralle dieetille tänne luokseni. Sen uuden kaverin Plus-tytön vahinkopennut eivät saa syödäkseen kun Minus evästää niiden safkat ja osaa avata ovetkin päästäkseen ruoan luokse. Minus on meillä sen aikaa, että pennut lentävät pois pesästä - vaikka pieni huhu taisi kotipuolesta kantautua että yksi niistä jäisi lauman jatkeeksi. Ainakin omien kokemuksieni perusteella Minus rrrrrakastaa kissanpentuja ja hoitaa niitä sekä oli kotonaankin aivan paras vara-isä näille Plussankin pennuille. Mutta ensin rankka dieettijakso täällä meillä ennen uuden pikkuveljen hoitamista, painoa ehti pentujen ruokavarkauksista jo kertymään.
Milkan (Timonan Unett Uniny) piti alunperin mennä hoitoon toisaalle omistajansa lähdettyä työharjoitteluun Belgiaan, mutta toisen paikan hoito ei viime metreillä onnistunutkaan joten Anni laittoi viestiä mahtuisiko meille muutamaksi viikoksi myös Milka. Enhän minä osaa sanoa "ei" niin helpolle koiralle. Sillä on vaan ollut paha tapa sairastella aina omistajansa ollessa ulkomailla, kuten se viimeksi kehitteli meillä hoidossa ollessaan kohtutulehdusta, joten toivoa sopii ettei nyt hoitoajan lopulla tule mitään erikoisen vakavaa.. Hieman sillä oli poski turvonnut yhtenä aamuna, mutta sitä on kuulemma tapahtunut ennenkin ilman näkyvää syytä ja sekin turvotus oli poissa ihan muutamassa tunnissa.
Piuke (Timonan Ziroya Zieva) on palannut Suomeen, tästä lisää myöhemmin, se jäi nyt meille odottelemaan todennäköisesti ihan lähiaikoina alkavaa juoksuaan eikä mennyt kiusaamaan varsinaiseen kotiinsa poikakoiria. Eli koiria on nyt ollut vastuullani ihan tarpeeksi.


 
Ja viimeisenä muttei lainkaan vähäisimpänä Cara.. Tämä lienee blogikirjoitukseni tunteellisesti raastavin osuus, mutta samalla myös tukahdutetuin. Haluaisin olla avoin ja rehellinen, haluaisin kertoa, selittää ja puhua ongelmista sekä niiden aiheuttajista, tuoda esille kaiken minkä tiedän ja pystyn. Tällä kertaa en kuitenkaan voi ja olen henkisesti niin syöty, ettei minulla ala pian olla enää edes sanoja jäljellä. En ole varma miten paljon saan kertoa koirasta julkisesti, koska se ei ole omani eikä sen varsinaisesta ongelmasta ole yhdistyksenkään face-ryhmässä jne julkisesti kirjoitettu, joten pahoittelen; paljon jäänee mielikuvituksenne varaan..
Cara lähti elokuun lopulla koeajalle mahdolliseen uuteen kotiin. Meillä oli mennyt koko kesä uskomattoman hienosti koiran kanssa, se oli omalla tavallaan haastava mutta samalla äärimmäisen mukava koira. Uskoin koiraan sekä sen tulevaisuuteen ja olin hyvilläni, että se sai mahdollisuuden tämän miehen luona. Tuolloin uutinen oli kuin lottovoitto, joka minulta kuitenkin lunastettiin takaisin ja murruin hieman lisää henkisesti - tapahtuihan tämä kuitenkin heti Veilan pentueen menetyksen jälkeen. Ongelmat koeajalla alkoivat aivan sen loppupuolella ja vaikuttivat voimakkaasti miehen negatiiviseen päätökseen ettei halua pitää koiraa, joten hain Caran meille takaisin mahdollisimman pian ennen kuin vahinkoja ehtisi tapahtua.

En aio ihan täysin hiljentyä Caran ongelmien laadusta, Caralla on erittäin voimakkaasti ilmentyvää resurssi-aggressiivisuutta sekä taipumusta dominointiin ihmisiä kohtaan muutenkin. Koiran menneisyydestä lyhyesti sen verran, että sen entinen omistaja ilmeisesti pelkäsi koiraa ja palautti sen itse eläinsuojeluyhdistykselle. Koira oli päässyt niskan päälle taloudessa.
Caran aggre on kuitenkin viimeisten viikkojen aikana vähä vähältä lisääntynyt myös täällä meillä ollessaan ja koko koira on jatkuvasti normaalia jännittyneempi sekä arvaamattomampi. Se ei ole ollut lainkaan sama koira kuin kesällä ennen koeajalle menoa ja kaikesta tästä johtuen se ei myöskään tällä hetkellä ole julkisesti yhdistyksen kotia etsivien koirien joukossa facebookissakaan. Käytöksen muuttumisen jälkeen Cara on hierottu uudelleen läpi eikä kipupisteitä löytynyt, meillä on käynyt luontaisterapeutti homeopatioineen ja olemme kokeilleet myös kipulääke-kuuria, mutta mikään näistä ei ole vaikuttanut olennaisesti koiran käytökseen vaan se on jatkanut pahentumistaan. Yhdistys ei ilmeisesti halua läpivalaista koko koiraa tai suorittaa sille muita tutkimuksia kivun varalta.
Viime viikonloppuna meillä kävi yhdistyksen puolesta ongelmakoirankouluttaja arvioimassa Caran tilannetta ensimmäistä kertaa ja olin nyt maanantain aikana yhteyksissä myös toiseen kouluttajaan puhelimitse. Ainakin toistaiseksi olen täysin sanaton.

Kaikki tässä prosessissa on kestänyt ja kestänyt. Olen välillä tuntenut oloni mykäksi ja minua on odotutettu joskus liialtakin tuntuvan ajan, ennen kuin asioita on saatu eteenpäin. En ole välillä saanut ääntäni tarpeeksi kuuluviin tai kanssani on jopa kieltäydytty puhumasta, mikäli olen halunnut purkaa ajatuksiani koirasta.
Elän jatkuvassa epätietoisuudessa odottaen, mitä seuraavaksi ja mikä koiran kohtalo on. Olen myös äärimmäisen uupunut ja väsynyt enää taistelemaan. Olen yrittänyt paljon koiran hyväksi, vaikka omatunto soimaakin etten ole tehnyt riittävästi ja syyllisyys kalvaa että olen saattanut jopa tahtomattani pahentaa koiran tilaa entisestään. Olisinko voinut tehdä jotain toisin?
Minua on kuitenkin muistettu myös kiittää, että ilman pääsyä laumaani Caraa ei välttämättä enää olisi ja että luonani se on saanut uuden mahdollisuuden elämään. Onko se mahdollisuus jo loppuun kulutettu vai jatkuuko se tästä yhä, minä en tiedä...
Eihän minun olisi pakko kantaa tällaista vastuuta Carasta ja monet tilanteesta tietoiset ovat ehdottaneet, että palautan sen kylmästi takaisin talolle säästääkseni itseäni kuten teoriassa saisin tehdä koska vaan. Nyt minä en kuitenkaan voi, monesta syystä - jotka olisivat ymmärrettäviä mikäli saisin/pystyisin avaamaan kaiken yksityiskohtaiseksi tekstiksi. Kesän alussa tähän ryhtyessäni en tiennyt sitoutuvani johonkin niin henkisesti kuluttavaan projektiin saati luovani eräällä tapaa vahvaa sidettä koiraan, joka ei ole minun.

Koiraan, jonka hampaiden lukumäärän voisin laskea koskematta sen huuliin.

Minä olen henkisesti aivan rikki.

 
Loppuun. Minun ensimmäinen koirani, maailman viisain Titja on nyt veteraani-ikäinen. 28.9. sunnuntaina se vietti 8-vuotis syntymäpäiväänsä tassuttamalla koko päivän yksinoikeudella mukanani kaikkialla nauttien myös kaksinkeskeisestä ajasta kanssani. Ehken herkistele tässä enempää, vaan luon tästä(kin) aiheesta oman ajastetun postauksen sille kuuluvalle päivämäärälle kunhan ehdin. 8-vuotisuus eli veteraaniraja sen oman postauksensa kuitenkin ansaitsee.


Mummokoira ei nuoremmilleen tässä lajissa häviä!

Tervakoski KV + Nemo

Calibra's Dream Veawer, kuva © Jarno Kurlin

Kierretään nyt sitten kaikki näyttelyt, joita ei pitänyt edes ajatella.

Saavuin Tervakoskelle noin yhdentoista pintaan ajatellen, että minulla olisi aikaa hakea Viivin sen tuoneelta henkilöltä ja laittaa rauhassa sen korvat, kun arvioin sen kehän olevan puoli kahdeltatoista. Sen sijaan sain kuulla tyhjän häkin luona, että koira on todennäköisesti jo kehässä tuomarin pika-arvostelun seurauksena. Ehdin kehälle valionarttujen (2 koiraa) alussa ja löysin Viivin toisen handlerin luota, jonka kanssa sovimme vaihdon että veisin Viivin kehään kun tunnen sen paremmin. Luojan kiitos sen korvat oltiin hoidettu kunnolla puhtaiksi, vaikka tuntuivatkin normaalia kevyemmiltä.
Ja itse asiassa koko koira tuntui erilaiselta. Hyvä, että se jaksoi häntäänsä heilauttaa kun tulin paikalle. Se oli tullut samasta hoitopaikasta tähän näyttelyyn kuin jokunen viikko takaperin messariinkin ja tuntui jälleen käteen varsinaiselta lahnalta. Toinenkin handleri oli huomioinut saman, kuten myös tuomari; arvostelussa toivoi että Viiviltä löytyisi lisää asennetta. Messarivalitukseni jälkeen, tarvitseeko sanoa miten ärsyyntynyt olin samasta aiheesta.

Koska Viivi ei saanut SA:ta ollen ERI3, riensin PN-kehään muiden avuksi ja vein sinne Bombin (Timonan Qiana Qinnie). Mummo tuntui käteen taas niin isokokoiselta Veilalta (eikä ihmekään kun on viirun emä) ja seuraukseksi iloisesta, hyppivästä koirasta sainkin melkoiset kuviot jakkuuni, kun pohja oli mutaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Bombi oli lopulta PN3 ja Tuulan viemänä vielä ROP-vet. Lopuksi esitin Timonan-kasvattajaryhmässä Veilan siskontytön Demin (Timonan Dainty Does Desire).


Silimen Classic-Cola, kuva © Jarno Kurlin

Pehkokehän edetessä sain hihnaani Tuiken, joka oli tänään varsin "tuhma koira" kuten sillekin kerroin, kun niin monta kertaa varovasti nousi vasten yrittäessään kerjätä. Samoin se nosti häntäänsä kehässä niinkin paljon, että jouduin kertomaan sille kehässä "hyi", vaikka yleensä Tuiken kanssa pidetään vaan hauskaa. Äärimmäisen kiltti ja rauhallinenhan se on, joten nämä ns. tuhmuudet ovat jo likemmäs huvittavia.  :)
Tuike poimittiin luokastaan vielä neljänneksi SA:lla.

Tuiken jälkeen sain lennosta Classicin, jonka olin ajatellut olevan vasta veteraaneissa, mutta tarkemmin ajateltuani niinhän sen kuuluikin olla valioissa KV-näyttelyssä mahdollisen CACIB:n varalta. Mummokoira meinasi sortua pari kertaa laukalle, mutta esiintyi muuten hyvin ja tuntui liikkuvankin jees. Kehästä meille jäi kuitenkin käteen vain sileä ERI, kun taas Classicin tyttärentytär Sura (Wishping Navi Mayana) kirmasi luokan toiseksi. PN-kehässä luokan neljäs harvemmin pärjää joten käytiin siellä vain kääntymässä Tuiken kanssa, tuomari sijoitti lähinnä luokkavoittajia nytkin.

Calibra's Dream Veawer "Viivi" VET-ERI VEK3
Silimen Tähti Olen Minä "Tuike" AVO-ERI AVK4 SA  (pk collie)
Silimen Classic-Cola "Classic" VAL-ERI  (pk collie)

Pehkokehän jälkeen kehä jäi tyhjäksi, joten käytin sitä hyväkseni ja treenasin Riikka-Liisan turistina olleen sakemannilapsen Hileen (Sudenmaan Hile) kanssa kehäesiintymistä. Alun intoilun jälkeen se asettui ja toimi jopa yllättävän hyvin etenkin juostessa. Odotin ehkä jonnin verran katastrofaalisempaa suoritusta kun koira tulee taloudesta, jossa koirat ovat niin luonnonlahjoja esiintymisessä ettei niiden kanssa tarvitse moista touhua koskaan edes harjoitella.. :P

Kyytiasioiden järjestyttyä (Kiitos Jarno ja Tea!) pystyin jäämään auttamaan Timonan-ryhmän esittämisessä vielä isoon kehään vieden jälleen Demin. Isosta kehästä lähdettiin kuitenkin tyhjin käsin.
Vaikka odotus ennen ryhmäkehiä ei kannattanut, sain sentään puhuttua kahden asioista Veilan kasvattajan kanssa ja ajatukset ovat ainakin hetkeksi jälleen selvempiä. Pelko kalvaa kuitenkin mieltä jatkuvasti.


Calibra's Dream Veawer, kuva © Jarno Kurlin - ei ehkä parhaimmillaan :|


Timonan Qiana Qinnie, kuva © Jarno Kurlin


Silimen Tähti Olen Minä, kuva © Jarno Kurlin


Timonan Veronica Velvet, Timonan Dainty Does Desire, Timonan Chic Can Cherish & Timonan Walzing Wanessa
kuva © Tea Lemmetyinen


Nemo - kotia etsimässä

Palasin näyttelystä kotiin katsomaan miten pahasti silputtuna kotini löytäisinkään, mutta yllätys oli suuri, kun ainoaksi pahanteoksi paljastui alas revityt vessan käsipyyhkeet, joiden ripustus-lenkit olivat myös rikotut. Pikaisesti aamun kiireessä päälle laittamani äänite ei paljastanut huutoa, mutta en ollut ehtinyt vaihtaa tarkempaa mikrofonia, joten huonompi mikki ei haukkua vaan ilmeisesti ollut poiminut - naapuri kuitenkin paljasti jonkun olleen varsin ikävissään ja tarjosi vielä apuaankin tarvittaessa. Osa tämän rapun ihmisistä ovat kyllä täyttä kultaa!

Eilen päivällä sain nauttia hetken hyvästä ja rentouttavasta seurasta Tytin käydessä vierailulla, jonka jälkeen minulle tuotiin PHESY:ltä uusi koira Caran "seuraajaksi" sijaiskotiin. Lupasin ainakin kokeilla pärjäisikö se meillä. Koska koira on ollut luonani varsin lyhyen aikaa, en kirjoita siitä ainakaan vielä omaa esittelyä, vaan lainaan yhdistyksen tekstiä:

"Kultainennoutaja-sekoitus Nemo on leikkaamaton uros, syntynyt 25.5.2013. Nemo on energinen ja iloinen poika, joka suhtautuu vieraisiinkin ihmisiin avoimesti ja ystävällisesti.
Nemo on autossa hieman levoton, mutta oppii varmasti opastuksella rauhoittumaan. Kaikki ruokainen Nemo vetää hihnassa jonkin verran, joten vaatii sen suhteen koulutusta. Aiemmassa kodissa Nemo on yksin jäädessään ahdistunut, joten yksinoloa tulee harjoitella (sekä tarjota koiralle riittävästi virikkeitä ja liikuntaa). Nemo on asunut kerrostalossa aiemmin.
Nemo on elänyt joskus aiemmin narttukoiran kaverina. Tulee etenkin isojen koirien kanssa toimeen (pienet koirat voivat ärsyttää). Käynyt myös koirapuistoissa ongelmitta.
Lapsiin ja kissoihin suhtautumisesta ei ole vielä tietoa.
Nemo sopii kotiin, jossa liikutaan paljon ja koiralle tarjotaan aktiviteettejä harrastusten tai muun yhteisen puuhastelun muodossa. Nemo vaatii jonkin verran koulutusta, joten uudella kodilla olisi hyvä olla hieman koirakokemusta tai halukkuutta työskennellä koirakouluttajan ohjauksessa."

Näistä puheista tarkennan kuitenkin, että levottomuus autossa on lähinnä seisoskelua ja tarkkailemista. Ei missään nimessä samassa mittakaavassa ongelma kuin Caralla oli/on.
Yksinollessaan sen ei pitäisi huutaa, jota se nyt ilmeisesti on luonani kuitenkin tehnyt, mutta kokeilen vielä jokusen kerran ja nauhoitan paremmalla mikrofonilla yksinoloja. Jos se vaikka paremmin kotiuduttuaan jättäisi huutamisen pois ja keskittyisi siihen varsinaiseen ongelmaansa eli yksinolon aikana tuhoamiseen enemmän... Joka ei sekään ole toivottavaa, mutta järjesteltävissä. En kuitenkaan halua naapureideni takia pitää kotonani jatkuvasti huutavaa koiraa, jonka olen sanonut yhdistyksellekin että katsotaan mitä tässä käy.
Parhaimmassa tapauksessa Nemo löytää pian oman kodin eikä sen edes tarvitse loisia nurkissani kauaa.



Niin on "edustava" kuva tämä alempi, mutta muuta seisomakuvaa ei ole. :(

Heinola KR

Yhteydenottoja tulee yhä Veilan tilannetta koskien - kiitos kaikille, kyllä tästä noustaan.

Lähdin pika-päätöksellä itse näyttelyyn unettoman yön jälkeen. Koko näyttelyssä ei alunperin pitänyt edes käydä vaan valvoa kotona pentuja, mutta koska niitä ei nyt ole hoidettavaksi, jotain muuta ajateltavaa piti saada. Kyyti järjestyi helposti ja sitä mukaa myös kehään vietävä koira - ei näyttelyä ilman esitettäviä. Olin kyllä fyysisesti paikalla näyttelyssä, mutta puoliksi poissa ja normaalia hajamielisempi. Ehkä se näkyi, vähintäänkin siinä miten pienen panoksen jaksoin antaa minkään kohteen kuvaamiselle.
Aamu oli suht rauhallinen eikä nahkojen parissakaan tarvittu apua, joten samoilin pitkin näyttelyaluetta odottaen pehkonarttujen alkua. On myönnettävä, ettei kehään meno kiinnostanut oikeastaan lainkaan viime päivien tapahtumien varjossa, mutta en sentään jätä hommaa hoitamatta puolella teholla sitten kehässä kerta sinne oltiin menty.

Esitin Tuiken pehkojen avoimissa nartuissa ja jo yksilöarvostelussa oli suht selvää, että tuomari tykkäsi Tuikesta hurjasti. Kun kerroin koiran olevan ihan juuri 8-vuotias, alkoi ihmetteleminen ääneen miten hyvät hampaat sillä yhä on ja miten kaikki on ihanaa aina lihaskunnosta kauniiseen väriin. Tuomarin sanat nostivat omaakin fiilistä, että kai tässä pitäisi skarpata oikein kunnolla jos koirasta tykättiin niinkin paljon.
Avointen luokkavoitosta SA:lla kehän laidalla oli jo yksi puoli-pökertynyt omistaja aivan pöllämystyneenä tapahtuneesta. :D
Kauaa ei tarvinnut odottaa PN-kehään pääsyä eikä tarvinnut myöskään jäädä arvailemaan miten paljon tuomari Tuikesta oikeasti tykkäsi, varmasti osoitettu paikka kakkoseksi ansaitun voiton ottaneen Roxier's Blue Xaanan perään eli PN2 ja Tuiken toinen SERT - ensimmäinen tuli vuosi sitten samasta paikasta. Taitavat nämä Heinolat naistuomareineen olla Tuin juttu.

Jonkun aikaa myöhemmin satuin kävelemään sakemanni-kehän ohi ja törmäämään siellä tuttuun Tanjaan, jonka nuori narttu oli pian menossa kehään. Ja kun kerran siihen satuin niin minut marssitettiin kyseisen koiran kanssa kehään asti aivan extempore. Saran olen tavannut aiemmin, mutten ole kokeillut missään muotoa sen esittämistä ja siihen nähden kehä meni mielestäni hyvin. Koira seisoi nätisti, juoksi vähän vähemmän nätisti kun selkeästi vilkuli omistajansa perään eikä meno ollut niin tasaista kuin olisin halunnut. Saralle EH (ja luokkavoitto sillä), joka lieni päivän laatuarvosana koko rodussa.

Silimen Tähti Olen Minä "Tuike" AVO-ERI AVK1 SA PN2 SERT  (pk collie)
Suvirinteen Uskalikko "Sara" NUO-EH NUK1  (saksanpaimenkoira)

Vielä juuri ennen lähtöä kiiruhdin katsomaan tilanteen kettiskehällä, lähinnä halusin tietää tuloksia kehästä. Nartut olivat juuri alkaneet ja kehän laidalla porukka tuntui olevan niin ulapalla minkä koiran tulisi olla valmiina menossa kehään seuraavaksi, että oli pakko jäädä valmistelemaan ja käskyttämään sinne Paulan avuksi, että loput koirat saatiin kivuttomasti kehään. Esitin vielä mm. lempi-kettisnarttuni ensimmäistä kertaa junioriluokassa esiintyneen tyttären Roxyn (Wolfheart Roxanne) PN-kehässä sijalle PN4 ja vara-SERT sekä autoin kasvattajaluokassa.

Meinasivat tosin hyljätä mut näyttelypaikalle, reputkin veivät mennessään sillä aikaa kun olin kettiskehällä ja puhelin äänettömällä siellä repussa. Ei mitään käsitystä minne auto parkkeerattu, mutta löydettiin mut kuitenkin kun olin tarpeeksi kauan ollut hukassa. Kiitos kyydistä ja kärsivällisyydestä Riikka-Liisa & co.  :D

Rankka lasku unelmista todellisuuteen

Olin arponut koko torstain, pitäisikö minun ottaa Veilan viimeiset viikoittaiset kuvat jo torstain aikana, vai luottaisinko siihen ettei se tee pentuja vielä to-pe yönä ja jättäisin ne perjantaille. Torstaina oli tullut 63vrk ensimmäisestä (ja huonoimmasta) astutuksesta. Päätin kuitenkin ottaa kuvat "varmuudeksi" ja niiden otto sujuikin ongelmitta. Aloin myöhemmin illasta käymään kuvia läpi blogia varten, jotta tekisin viimeisen odotus-postauksen kuvineen ennen synnytystä.
Koska en postausta koskaan ehtinyt tehdä, nämä kuvat olisivat olleet näytillä: yks kaks kol nel viis kuus

Kuvia oli näiden lisäksi seitsemäs, joka sai minut osin levottomaksi ja jonka käsiteltyäni pidin taukoa kuvien tekemisestä. Kuvassa Veila kuulee parvekkeen kuvaus-sessiollamme vain ääniä yrittäessään keskittyä namiin kädessäni (miten niin pyöreät silmät?), mutta tuumasin Veilan ilmeestä pitäisikö minun lähettää tämä kuva parille Veilan pentuetta odottavalle ystävälleni viestillä "Tunnen että jotain tapahtuu pian!"
Olinhan mitannut Veilan lämmöksi ennen kuvien editointia 37.1 eli alhaalla oltiin ja lämmön perusteella jotain voisi olla odotettavissa. En kuitenkaan lähettänyt viestejä, koska oma oloni oli jostain syystä hyvin levoton. Kuvatekstini ei olisi kuitenkaan ollut kaukana totuudesta.

Meidän livestreamia (jonka linkin olisin jakanut julkiseksi syntymän jälkeen) aktiivisesti seuraava ystävänikin huomasi Veilan nuolevan äkkinäisesti itseään paljon normaalia enemmän. Oli iltapissan ja -ruoan aika muutenkin, joten kiiruhdin viemään sen ulos. Kaikinpuolin pirteä, reagoi varikseen normaalisti ja kävi hädillään. Ei vietetty ulkona kai viittäkään minuuttia ja tultiin sisälle, laitoin Veilalle ajatuksissani iltaruoan. Koiran syödessä (yhtä hyvin kuin normaalistikin) kiinnitin huomioni yhtäkkiä tyhjästä lattialle ilmestyneisiin kirkkaisiin tippoihin. Veilasta vuoti ulos vetistä, haalean vihreää vuotoa.
Kello läheni puolta kymmentä ja konsultoin eläinlääkäriämme Satua vuodosta välittömästi. Vuodon värin ollessa niin haaleaa ja vähäistä ("loppui" noin vartissa kun koira rauhoittui taas maate) tilanne ei tuntunut kriittiseltä ja olisi voinut olla mahdollista vain odottaa käynnistyisikö synnytys yön aikana, mutta päätettiin kaikesta huolimatta lähteä klinikalle tarkastamaan pentujen sydänäänet oman mielenrauhani vuoksi.

Puoli yhdentoista jälkeen herätin Veilan ja kävelimme sovitusti päiväkodin parkkipaikalle eli noin 300 metrin päähän, matkan aikana Veila tuntui olevan suuresti häiriintynyt takaosastaan ja epäilin täysin pimeässä vuodon vain alkaneen liikunnan myötä uudelleen kuten aiemminkin. En pimeän takia pyrkinyt edes katsomaan kunnolla, mutta katuvaloille kunnolla päästyämme näky oli kohtuu lohduton ja meidät kyytiin poimineen Satunkin ennuste mustanvihreäksi ja runsaaksi, sakeaksi muuttuneen vuodon puolesta olimme matkalla pelkän tarkastuksen sijasta sektioon.



Päästiin klinikalle ja mentiin suoraan etsimään Veilan pentujen sydänääniä ultralla. Ei mitään.
Satu toki sanoi, että on tilanteita joissa sydänääniä ei löydy ja ulos on silti leikattu eläviä pentuja, mutta sanoi myös sen karvaan totuuden että pennut ovat todennäköisesti kaikki menneet kesken ja vuotoa on alkanut tulla ulos istukoiden lähdettyä irtoamaan. Synnytys ei ollut käynnistynyt, koska sisällä ei ollut yhtään elävää pentua edesauttamassa sen käynnistymisessä.
Sektioon meno oli nyt varmaa ja jäin odottamaan sitä lohduttomana Satun kiirehtiessä valmisteluihin. Avustava hoitaja tuli paikalle ja sitäkin Veila tervehti vielä hännänheilutuksin, ei sillä ollut mikään hätä.

Puoli kaksitoista istuin yksin odotushuoneessa itku kurkussa. Viittä vaille sain tietää, että kaikki pennut olivat menneet kesken jo mahassa - osa aiemmin, kaksi vähän myöhemmin. Eikä näistä kahdesta parempikaan olisi ollut eläjä, vaikka leikkaus oltaisiin hoidettu paria päivää aiemmin.
Miksi, sitä en tiedä ja se jää arvoitukseksi. Pennut olivat kuulemma niin huonossa kunnossa, ettei niitä kannattaisi lähettää edes Eviraan. On voinut olla herpes, on voinut olla mikä tahansa muu - syyttäisinkö itseäni etten sittenkään ottanut Veilalle herpes-rokotetta? Vaikkei se välttämättä/todennäköisesti mitään olisi muuttanut kun mahdollisuuksia keskenmenon syyksi on lukematon määrä.

Tunnin päästä odotuksen alusta, puoli yhdeltä sain Veilan takaisin täydessä unessa. Se oli meinannut päättää herätä jo leikkauspöydällä heti happinaamarin pois saatuaan ja nostanut niin jäätävän konsertin, että oli saanut hieman lisää rauhoittavaa. Löysipähän tiensä yksiin klinikan nopeimmista herääjistä.

Kai me joskus kahden maissa oltiin jo kotona. Ei mennyt kauaa kun Veila alkoi piippaamaan ja yritti nostaa päätään, mutta rauhoittui kun kävin lattialle sen viereen maate. Melkein puolitoista tuntia se jaksoi olla, ja sitten piti yrittää jo ylös. Kaulurin kanssa liikkuminen ei ottanut onnistuakseen vaikka jaloilleen päästiin helposti, pää ei vaan noussut sen vertaa että kauluriin kompasteltiin jatkuvasti ja se osui muutenkin harmillisesti joka paikkaan. Mihinkään muualle se ei tuntunut haluavan kuin sohvalle, tökki kaulurillaan sohvan kulmaa vasten merkittävästi pitkään ja vinkui. Nostin sen lopulta sohvalle tyynyineen, siihen se rauhoittui nukkumaan.


"Oon terve jo, ota tää juttu pois."

Aamuun mennessä Veila oli mielestään levännyt jo tarpeeksi, ensimmäisellä ulkoilulla meinasi lähteä lapasistakin kun naapurin kissa näyttäytyi. Sisällä vain melkoinen protesti kaulurista eikä sen kanssa liikkuminen vieläkään ole sulavaa, joten on parempi tyytyä nukkumaan kun ei minnekään järkevästi sen kanssa muka pääse. Välillä on saanut olla ilman ja on osannut käyttäytyä eikä tunnu olevan kiinnostunut nuolemaan leikkausjälkeäkään.
Voi olla että aletaan silti jossain kohtaa hermostua tällaiseen arkeen jota pitäisi nyt vielä rauhassa jatkaa, Veilan tapaisen koiran pitäminen rauhassa ei ole maailman helpoin tehtävä kuitenkaan. Se on ns. parempi hetki hetkeltä, vaikkei ole oikeastaan missään vaiheessa tuntunut lainkaan kipeältä ja meinasi kipulääkekin sen takia jäädä antamatta ihan puhtaasta unohduksesta (ne muistaa loogisesti helpommin jos koira näyttää kivun, eikös niin?). Ulkoilut, syömiset jne sujuu.
Eli jos jotain positiivista pitää etsiä tapahtuneesta, niin Veila on sentään erinomaisessa kunnossa. Tietty sekin, että meillä on kyllä paras eläinlääkäri tällaista tilannetta varten. Suurkiitos Satu!

Tulevaisuus on vielä auki kaikilta osin. Veila sai pitää kohtunsa sen ollessa niin hyvässä kunnossa, mutta joudumme käymään viikon päästä vielä kontrollissa kohtutulehduksen varalta, joka on aina riskinä tällaisessa tilanteessa. 12 päivän laajakirjoinen antibiootti-kuuri sekä noin viikon mittainen kipulääke-kuuri ainakin tähän hätään. Mun tuurilla kaikki menee pieleen sit pahemminkin ja saadaan se kohtutulehdus vielä tämän päälle. Piruni tosiaan maalasin seiniä pitkin ja pentueen kohdalla ne kävivät toteen.
Aiemmin sanoin, että vaihdan rotua seuraavan pentuni kohdalla jos Veilan pentue menee puihin. Uudelleen astuttaminenkaan ei olisi mahdottomuus, jos siihen junaan enää uskaltaa hypätä. Katsotaan.

Kovin kivuttomasti ei tämä mun kasvattajan urani ole lähtenyt käyntiin. Titjalle ei tullut koskaan pentuja; ei tehnyt juoksua kolmeen vuoteen ja sisaruksilta paljastuikin vaikka mitä ettei se olisi kannattanutkaan, Nadjalle ei koskaan saatu papereita, sen hermorakenne prakasi ja päädyn lopettamaan koiran 2-vuotiaana, mahdollisen laina-nartun terveysriskit muuttivat suunnitelmat sen käyttämisestä ja nyt tämä.

Olen mä oikeasti aika hajalla. Ja miksen olisi?
Ihania ihmisiä on tarjoutunut tueksi aina vieraista lähtien, siitä olen äärimmäisen kiitollinen. Vaikka olen enemmän sitä sorttia, että selvittelen asioita mieluummin yksin, on hienoa tietää etten ole ajatusteni kanssa yksin. Helpompaa tästä tekee se, että Veila on niin loistavassa kunnossa.

Titjan lähdöstä en ollut ehtinyt kirjoittaa sen enempää kuin Carankaan lähdöstä alkuviikosta, mutta Titja lähti maanantaina hoitoon veljeni luokse kun se ei olisi kestänyt pikkupentujen ääntelyä lainkaan. Cara lähti taas tiistaina koeajalle uuteen kotiinsa.
Titja kuitenkin palasi eilen kotiin katsomaan "pikkusiskonsa" perään - ainakin välillä.. Muorikoira on varsin tuohtunut Veilan haavaa varten laitetusta sohva-rajoitteesta eikä aina halua noudattaa sitä joten korjaa tilanteen oma-aloitteisesti. Viiru ei sentään yritä hyppiä tötterö päässä ja ilman tötteröä vietetyt ajat se on niin valvottu, ettei ole kehdannut edes yrittää. Onhan tuollainen aita enemmän henkinen rajoite.